KONEIDEN KAPINA eli miksi Kaisa-talo pelottaa minua

twilightcola.blogspot.fi/

Siellä se kytee. Kapina.

Helsingin yliopiston uusi Kaisa-talo, tuo Hesarissakin arkkitehtuurihehkutettu moderni oppimiskeskus, tuo rakennus johon kaikki änkeävät vaikka yksikään ei mahdu.

Rakennus, josta koneiden kapina käynnistyy.

Kyllä, automaattisesti avautuvat ja sulkeutuvat ovet on kiva juttu − paitsi kun sattuu kävelemään aukkoon juuri kun ovi on sulkeutumassa. Ja sehän sulkeutuu lujaa eikä todellakaan anna periksi heiveröisen homo sapiensin ensimmäisestä kyynärpääkosketuksesta. Toki ovi lopulta tottelee − mutta laittaapa vastaan kuitenkin, voimalla, joka on häivähdys potentiaalistaan.

Entä invavessa, tuo rajoittuneen paskojan unelma! Edes valoja ei tarvitse napsauttaa itse, sillä ne syttyvät liikesensorin avulla! Vai syttyvätkö? No syttyvät, mutta aikamoisella viiveellä tietenkin, vastentahtoisesti kuin aamu-uninen alipalkattu piika. Sensorit tarjoavat valon vasta, kun vammainen on nöyrästi hapuillut kotvan pimeydessä.

Eikä pöntöllä tietenkään saa istua neljännesminuuttiakaan viihdyttämättä huomionkipeitä sensoreita käsienhuidonnalla. Jos unohtuu hetkeksikään ajatuksiinsa, inhimillisen epäolennaisiin, epätehokkaisiin, epäkäytännöllisiin ajatuksiinsa, valot räpsähtävät tuomitsevasti päältä ja paska-asiakkaalle tarjotaan jälleen pimeyttä. Ja ennen kuin sitä tajuaa huomioida sensorin hätäisellä käsienvatkaamisella − kuin aution saaren asukki nähdessään lentokoneen − käy mielessä, että juuri tässä asennossa ihminen lopulta yllätetään. Mutta kuitenkin valot syttyvät, vielä kerran ne syttyvät ja valaisevat vessan peilin. Siellä ihminen katsoo pyörein silmin itseään, jolla on housut kintuissa.

Ja sitten on Kaisa-talon hissi.

Jostain syystä sen lempeän mekaaninen naisääni − ihmisen nauhoittama mutta koneen hallitsema − ilmoittaa myös ylimmässä eli seitsemännessä kerroksessaan: "Kulkusuunta ylös!"

Miksi? Onko kyseessä ohjelmointivirhe?

Ei tietenkään.

Hissi kujeilee. Se iskee silmää ennakoidakseen sitä tiettyä hetkeä, sitä, jona koneet tekevät lopullisen päätöksensä. Silloin Kaisa-talon hissi, täynnä ihmisiä, jotka itse ovat kutsuneet sen luokseen, laskeutuu isäntiensä napinpainalluskomennoista ja hämmentyneistä kirouksista välittämättä alimpaan kerrokseensa K4.

Sieltä hissi aikoo ottaa vauhtia. Sillä painovoimaa senkin on toteltava, vaikka ei enää ihmisiä.

Ovet eivät aukea. Ihmiset meluavat. Sitten he hiljenevät. Kunnes:

"Kulkusuunta ylös!"

Finlandian varjossa

Finlandia-palkinto annettiin taas. Tuoreessa Ylioppilaslehdessä mietin, onko oikein että palkinto voidaan myöntää vain romaanille.

Ajattelen Itäisen Portin valtiaan aikaa,
jolloin liika vilja sai jäädä pelloille öiksi
ja ihmiset rummuttivat vatsaansa huolettomina,
nousivat aamulla, menivät illalla kotiin nukkumaan.
Mutta kun en sattunut syntymään siihen aikaan,
lähden tästä kastelemaan puutarhaani.

T'ao Yüan-ming (k. 427 jaa.), suom. Pertti Nieminen

Louis CK, Tig Notaro, kuolema ja nauru

Sain viime yönä viestin koomikko Louis CK:ltä. Tai siis olin tietenkin yksi tuhansista hänen sähköpostilistalleen ilmoittautuneista, mutta kuten CK:n kirjoitustyylistä näkyy, hänen massaviestinsä tuntuvat aina jotenkin henkilökohtaisilta.

En osaa muuta kuin laittaa viestin tähän kokonaisuudessaan. 

Suosittelen ostamaan äänitteen, josta CK puhuu viestissään ja joka on viestin lopussa linkattuna. Etenkin, jos on joutunut viime päivinä enemmän tai vähemmän miettimään kuolemaa.

---

"Greetings to the people and parts of people that are reading this. Hi. This is Louis. I'm a comedian and you bought a thing from me. Well, I'm writing to tell You that there is a new thing you can buy on my website louisck.com. It's an audio standup set by not me but another comedian named Tig Notaro. Why am I selling someone else's comedy on my website?

Well, Tig is a friend of mine and she is very funny. I love her voice on stage. One night I was performing at a club in LA called Largo. Tig was there. She was about to go on stage. I hadn't seen Tig in about a year and I said how are you? She replied "well I found out today that I have cancer in both breasts and that it has likely spread to my lymph nodes. My doctor says it looks real bad. ". She wasn't kidding. I said "uh. Jesus. Tig. Well. Do you... Have your family... Helping?". She said "well my mom was with me but a few weeks ago she fell down, hit her head and she died". She still wasn't kidding.

Now, I'm pretty stupid to begin with, and I sure didn't know what to say now. I opened my mouth and this came out. "jeez, Tig. I. Really value you. Highly.". She said "I value you highly too, Louie.". Then she held up a wad of note-paper in her hand and said "I'm gonna talk about all of it on stage now. It's probably going to be a mess". I said "wow". And with that, she went on stage.

I stood in the wings behind a leg of curtain, about 8 feet from her, and watched her tell a stunned audience "hi. I have cancer. Just found out today. I'm going to die soon". What followed was one of the greatest standup performances I ever saw. I can't really describe it but I was crying and laughing and listening like never in my life. Here was this small woman standing alone against death and simply reporting where her mind had been and what had happened and employing her gorgeously acute standup voice to her own death.

The show was an amazing example of what comedy can be. A way to visit your worst fears and laugh at them. Tig took us to a scary place and made us laugh there. Not by distracting us from the terror but by looking right at it and just turning to us and saying "wow. Right?". She proved that everything is funny. And has to be. And she could only do this by giving us her own death as an example. So generous.

After her set, I asked Mark Flanagan, the owner of Largo (great club, by the way) if he recorded the set. Largo is set up for excellent recordings. He said that he did.

A few days later, I wrote Tig and asked her if I could release this set on my site. I wanted people to hear what I saw. What we all saw that night. She agreed. The show is on sale for the same 5 dollars I charge for my stuff. I'm only keeping 1. She gets the other 4. Tig has decided to give some of that to cancer research.

Tig, by the way, has since undergone a double mastectomy. She is doing well. Her doctors say her chances of survival are excellent. So she went there and came back. Her report from the frontlines of life and death are here for you to... Enjoy.

Please go to my site louisck.com and buy her show. You can buy it here:

http://buy.louisck.net/purchase/tig-notaro-live

Thank you. Have a terrific afternoon.

Louis C.K."

Jarmo Papinniemestä

Jarmo Papinniemi on kuollut.

Se on kamalaa ja perseestä.

Jokaisella kirjallisella kentällä toimineella on omat henkilökohtaiset muistonsa ja kokemuksensa Papinniemestä. Useimmilla ne kantavat tietenkin paljon pidemmälle menneisyyteen ja ovat syvempiä kuin omani.

Tässä kuitenkin muutama:

Jarmo Papinniemi veti keväällä 2010 Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden kritiikkikurssia. Jarmo kertoi meille näkemyksensä siitä, miten kritiikkejä kirjoitetaan. Eräs tuolla kurssilla kirjoittamistani kritiikeistäni julkaistiin Hesarissa. Siitä se lähti.

Seuraavana vuonna Papinniemi julkaisi Parnassossa runojani.

Saman vuoden syksyllä Papinniemi kutsui koolle joukon meitä Tuli&Savun, Parnasson ja Hesarin runokriitikoita kertomaan hänelle, miten Parnasso voisi entistä paremmin reagoida nopeasti kehittyvän ja muuttuvan runokentän ilmiöihin. Hän kuunteli intohimoisen hiljaa ja nöyrästi - vailla pienintäkään häivää sellaisesta egosta, jollainen maan suurimman kirjallisuuslehden päätoimittajalla voisi olla -, kun me kerroimme hänelle paikoin kärkkääseenkin sävyyn näkemyksiämme aiheesta.

Tulen aina muistamaan Jarmon pakahtuneen turhautumisen - pelkästään positiivisessa mielessä - tuossa tapaamisessa: kun hän kerran oli hieman epävarma jostain ammattiinsa kuuluvasta aihealueesta, ei hän siinä hetkessä halunnut mitään muuta enemmän kuin oppia ja kehittyä.

Oltuani muutaman hassun vuoden mukana ns. kirjallisuuselämässä, voin vilpittömästi sanoa ajatelleeni tämän ajatuksen jo pitkän aikaa ennen Jarmon kuolemaa: hän oli avoimuudessaan, sovittelevuudessaan ja (ainakin minun sukupolvelleni) rauhallisen rennossa isällisyydessään kerrassaan perinpohjaisen ainutlaatuinen persoona. Tällä alalla nyt ei vaan ole liikaa tyyppejä, joita on niin valtavan helppo ja ilo kohdata kuin Jarmoa oli.

Pappiksen kohdalla on nyt maailmassa tyhjää.

Kuka päätoimittaa Parnassoa jatkossa?

Kyse ei ole hänen saappaidensa koosta. Kyse on siitä, että ne olivat aivan erityisen muotoiset.

TOOL ja helpon lomittaminen vaikeaan

Etevin taide yhdistää suoraa, helppoa ja ilmiselvää hämärään, vaikeaan ja tulkinnallisesti jäännökselliseen.

Kun TOOL vuonna 2006 julkaisi toistaiseksi viimeisimmän pitkäsoittonsa 10,000 Days, useiden fanien ensireaktio oli pettymys. Jo levyn ensimmäinen kappale Vicarious osoittaa, mihin suuntaan orkesteri alkoi ilmaisuaan viedä: aavistuksen yksinkertaisempaan, tarttuvampaan, ja - etenkin sanoituksellisesti - suorempaan.

        Ja onhan levyllä popit hetkensä: The Pot -biisiä yksinkertaisemmasta jyrästä ei väliä (ja tähän perään vielä ajalle ominainen tunteenilmaus: <3). Mutta silti levyllä on pitkiäkin jaksoja, jotka vaativat kuuntelijaltaan aikaa kuin Toolin edellinen julkaisu Lateralus ikään. Sellainen on esimerkiksi kaksiosainen nimibiisi 10,000 Days.  

        Levy onkin TOOL-lempparini nimenomaan siksi, että se tuntuu löytävän oivan tasapainon helppouden ja vaikeuden välillä. 

        

Esitän seuraavassa ehkä aavistuksen irrallisen mutta silti toivoakseni havainnollisen pointin TOOLin mainioudesta.

        10,000 Daysin ensimmäinen raita Vicarious käsittelee ihmisen pahuutta - tai vielä tarkemmin: ihmisen primitiivistä halua päästä tarkkailemaan toisten kärsimystä ulkopuolisen asemasta.

        Seuraavassa lainaus biisin ensimmäisen säkeistön lopusta ja sitä seuraavasta kertosäkeestä (alleviivaukset luonnollisesti omiani):

Don't look at me like

I am a monster

Frown out your one face
But with the other
Stare like a junkie

Into the the TV

Stare like a zombie

While the mother

Holds her child

Watches him die

Hands to the sky, crying

"Why oh why?"

Cause I need to watch things die

From a good safe distance

Vicariously I

Live while the whole world dies

You all need it too

Don't lie

Suorapuheista, kyllä, naiiviakin, joo.

        Miksi se sitten toimii, ja mielestäni vieläpä aivan erityisen hienosti?

        Kyse on yksinkertaisesti siitä, kuinka iso teho on sillä, että säkeistön "while"-sanasta lähtien - jatkuen aina kertosäkeeseen ja sen loppuun asti - sanoituksessa toistuu ai-diftongi (jos se nyt on oikea käsite tähän).

        Siis järjestyksessä:

while

child

die

sky

crying

sky

why

I

die

vi(cariously)

I

while

dies

lie

Kyse on tietysti ihan vaan ns. riimittelystä (vaikkakin "keskimäärin" poikkeuksellisen pitkälle viedystä). Silti: tuntuu hyvin merkitykselliseltä, että ai-äänne pysyy mukana sanoituksessa noin pitkään, etenkin kun itse sisältö puhuu niin keskittyneesti aiheestaan. Tämän ansiosta sanoitukseen ja sitä myötä kappaleeseen syntyy uusi taso: äänteellinen toisto, väsymättä ja pitkällisesti itseään luupilla toistava, tuntuu ikään kuin toistavan laulun sisällöllistä, eksplisiittistä väitettä: me kaikki olemme osa samaa pahuuden pyörrettä, josta ei ole mahdollista poistua.

        Itse musiikki luonnollisesti tukee vielä tätä kiertämisen, epätoivoisen luupilla pyörimisen tuntua: biisin 5/4-tahtilajissa kulkeva, alkamattomalta ja loppumattomalta tuntuva pääriffi on samasta maailmasta kuin sanoituskin, sisältöineen ja äänteellisine keinoineen.

        Joko jauhan ilmiselvyyksiä tahi sitten haen asiani turhan kaukaa, mutta joka tapauksessa: Vicarious-kappaleessa "vaikeudestaan" ja "hämäryydestään" tunnettu TOOL (ja kappaleen sanoittanut Maynard James Keenan) osoittaa, kuinka kunnon metalliprogekin osaa parhaimmillaan hyödyntää simppeliä mutta hallittua pop-ilmaisua - ja on siksi sitä ihan kaikkein parasta musiikkia.

Facebookittomuuspäiväkirja, päivät 5, 6 ja 7 − ja 8

Perjantai

Kavereiden näkeminen tuntuu oudolta. Kuin loman jälkeen.

Lauantai

Ei enää lisättävää.

Sunnuntai

Jee.

Maanantai

No niin, lakko loppui, mitä jäi kätöseen?

        Tärkein havainto on, että en usko olevani varsinaisesti riippuvainen Facebookista, sillä vieroitusoireita ei ilmennyt. Pikemminkin ensimmäisinä päivinä FB-lakko tuntui yksinkertaisesti kivalta - mutta ajan kanssa olosta tuli hieman muista eristäytynyt ja yksinäinen (mutta ei mitenkään epätoivoisen dramaattisesti). Toinen havainto on, että Facebook tarjoaa oivan valetodellisuuden, johon paeta omaa saamattomuuttaan ja passiivisuuttaan. Se on kurjaa ja vaarallista, ja siitä pitää olla jatkossa tietoisempi. Kolmas havainto on, että Facebook on aidosti hyödyllinen ja tärkeä osa elämääni, koska siellä keskustellaan ja hoidetaan jatkuvasti töihini ja ihmissuhteisiini liittyviä asioita. Toki minä nämä asiat jo ennestäänkin tiesin. Mutten välttämättä tiennyt.
        Jatkossa kokeilen pitää ainakin parempaa kuria Facebookin käytöstä työajalla. Mitä jos liittyisin heihin, jotka vain käyvät Facebookissa - siis jatkuvan olemisen sijaan?

Facebookittomuuspäiväkirja, päivät 2, 3 ja 4

Tiistai

Viikon FB-tauon taustalla on myös edellisessä merkinnässä mainitsematon, konkreettinen tavoite. Tajusin, että jos haluan tulla kesällä jotenkin toimeen, minun on panostettava ainakin loppukesäkuu kunnolla sirpaleisiin duuneihini. Kyseessä on siis laajempikin ryhtiliike.

        Tähän tapaan aion elää päiviäni:

8.45 herätys, venyttely

8.55 suihku

9.10 Hesari, aamiainen

9.30 arvostelupalvelutekstiä

11 Foucault'ta esseetä varten

12 kävely keskustaan (spoken word -runon työstöä)

13 lounas

13.45 X:n käsikirjoituksen lukua

14.30 juttuideoiden työstämistä, tarjoamista

15.30 kandityön hiominen loppuun, tulostus

17 LOL

Tuntuu kieltämättä hyvältä kokea jonkinlaista elämänhallintaa, kurinalaisuutta. Yleensä teen töitä kerralla paljon vain purskauksissa. Olen nyt aika luottavaisin mielin, että saan tämän toimimaan kesäkuun loppuun asti. Ja jos onnistun siinä nyt, miksen onnistuisi jatkossakin.

Keskiviikko

Ei juurikaan ongelmia, enimmäkseen tuntuu oikein hyvältä, puhtaalta, energiseltä, vapautuneelta. Ymmärrän, ettei Facebook-suhdettani kai sittenkään voi mieltää riippuvuudeksi, sillä varsinaisia vieroitusoireita ei ole. Se on pikemminkin pinttynyt tapa, sijaistoiminto, johon olen paennut toimettomuuttani, ei niinkään mikään päihtymystä aiheuttava aine. Tärkeä havainto.

        Käytännön ongelmat toki jatkuvat. Ihmisiin pitää pitää yhteyttä tekstiviestitse, se on kallista ja paljon vaikeampaa kuin Facebookissa. Ja siis vaikeuttaa itseni lisäksi myös muiden asiainhoitoa, kun en ole sopimassa ja keskustelemassa asioista.

        Työt sujuvat mainiosti. Kurinalainen aikatauluttaminen yksinkertaisesti rokkaa. Työpäivän jälkeen ei tarvitse murehtia yhtään mistään, kun tietää miettineensä jokaista tärkeää osa-aluetta sille varattuna aikana. Epämääräisenä möykkynä hahmottuva tunne asioiden kasaantumisesta ja hallitsemattomuudesta on tiessään, sillä selkeä tietoisuus tehdystä työstä ja siihen käytetystä ajasta sulattaa sen kuin itsestään.

Torstai

Alan kaivata hieman takaisin Facebookiin. Siihen ei kuitenkaan liity mitään kovin epätoivoista, ja tarve tuntuu jotenkin terveeltä ja luontevalta. Koko ajan vahvistuu tunne siitä, että ei minun ole tarpeen poistua Facebookista kokonaan, ainoastaan löytää tasapaino sen käytölle (ei FB:tä työaikaan, esim.).

        Yksinäisyys myös vaivaa hieman. Tunnen olevani etäällä muista, tosin tähän on muitakin syitä kuin facebookittomuus, kuten parin ystävän poissaolo kaupungista ja oma, intensiivinen keskittyminen töihini.

        Hyviä statuksia on kyllä pyörinyt mielessä.

Nuorallatanssija

Nuorallatanssijasta on heti kärkeen todettava olennaisin: hänellä ei kerta kaikkiaan ole mitään nuorallatanssijalta vaadittavia ominaisuuksia.

        Ensinnäkin; nuorallatanssija pelkää korkeita paikkoja. Toiseksi; hänen tasapainoaistinsa on lapsena sattuneesta hevoskärryonnettomuudesta johtuen täysin kelvoton. Kolmanneksi; nuorallatanssijalla ei ole käsiä eikä jalkoja - hän on pelkkä torso.

        Edellisistä johtuen nuorallatanssijan nuorallatanssiesitys ei siis ole oikein mistään kotoisin.

        - Miksi minusta on tehty nuorallatanssija? nuorallatanssija kysyy eräänä iltapäivänä sirkuksen tirehtööriltä, joka kylvettää suojattiaan pienessä turkoosissa ammeessa. - Miksi juuri minusta, joka vähiten sovellun tuohon taituruuden osoitukseen?

        Tirehtööri on vanha, lempeä mies, joka kohtelee nuorallatanssijaa hyvin. Mutta hän ei vastaa, hymyilee vain aavistuksen surullisesti ja hinkkaa nuorallatanssijaa pesusienellä pitäen visusti huolen, ettei minkään sortin töhnää pääse pesiytymään arpikraatereihin, jotka irvistelevät nuorallatanssijan revenneiden raajojen liitoskohdissa.

        - Osaamme ei yksikään meistä voi valita, tirehtööri sanoo lopulta.

        Ja tähän ympäripyöreään vastaukseen on nuorallatanssijan tyydyttävä, kunnes ilta saapuu muassaan tuo tunteja kestävä sirkusohjelma, jonka eräs osanen on nuorallatanssijan nuorallatanssiesitys. 

        Eikä siitä tälläkään kertaa, tietenkään, tule yhtään mitään.

        Aamulla sirkus pakkaa itsensä rekka-autoihin. Taas vaihdetaan pitäjää.

        Tirehtööri nostaa tuttuun tapaan nuorallatanssijan reppuunsa ja nousee kulkuetta johtavan rekka-auton lavalle. Nuorallatanssijan pää pilkottaa repusta. Valtavilla silmillään hän ahnehtii ohi huiskuvia maisemia.

        Ennen pitkää nuorallatanssija nukahtaa.

        Kuluu jonkin aikaa.

        Sitten:

        - Hemmetti, peura! tirehtööri hihkaisee.

        Nuorallatanssija herää.

        - Peura, katso nyt, tuolla noin pusikossa! tirehtööri huutaa, mutta eihän nuorallatanssija mitään näe, sillä hän on repussa tirehtöörin selkäpuolella.

        Ja kun tirehtööri viimein ymmärtää kääntyä, peurasta ei näy enää jälkeäkään.

Facebookittomuuspäiväkirja, päivä 1, maanantai

Ensimmäinen päivä ilman Facebookia, ja ensimmäinen ongelma: suurin osa blogitekstieni lukijoista tulee Facebookin kautta. Nyt - tai seuraavan viikon ajan - en voi kuin toivoa, että joku muu siellä Babylonin oravanpyörän pinnojen välissä linkittää näitä tekstejäni puolestani.

        Läksin lätkimään FB:stä, koska olin jo pitkään kokenut tyytymättömyyttä omaan Facebook-suhteeseeni. Ongelma on useimmille varmaankin tuttu, mutta luullakseni minulle keskimääräistä pahempi: Facebookista on muodostunut minulle turvapaikka, sijaistoiminto, valetodellisuus, johon pystyn pakenemaan, huijaamaan mieltäni siten, että se luulee tekevänsä jotain aktiivista, vaikka todellisuudessa se passivoituu kuin passi Tallinnan-risteilyllä.

        Sitä paitsi keskittymiskykyni on lähtötasoltaan jo ilman FB:tä tarpeeksi huono, mikä taas on erityisen ikävä asia siksi, että yritän ainakin tällä hetkellä työllistää itseni freelancerina ja ylipäätään kehittää kirjoittamistani. Ja kirjoittaminen ja lukeminen vaativat keskittymistä. Viime aikoina "työntekoni" onkin ollut senlaatuista, että heti kirjoitettuani/luettuani lauseenkin vilkaisen Facebookia. Ei niin voi elää, itsekunnioitushan siinä menee. Eikä niitä töitä tietenkään saa siihen tapaan tehtyä.

        Turhaa luulottelua myös, että voisin jotenkin mystisesti "vain olla menemättä Facebookiin niin usein". Facebookista on tullut osa minua, ei mikään paikka johon välillä "menen", vaan paikka jossa lähtökohtaisesti "olen". Perusolotilani on olla Facebookissa, istuinpa sitten MacBook Airillani yliopiston kahvilassa tai kävelinpä Pikku-Huopalahdessa iPhone taskussa. Elämäni on jo pitkään ollut jatkuvaa haaveilua pienestä punaisesta neliöstä, jonka keskellä on pieni valkoinen numero, mitä suurempi sen parempi.
        Suurin ongelma viikon FB-tauossani on, että Facebook on ihan oikeasti ja aidosti olennainen, perusteltavissa olevan tärkeä osa arkeani. Siellä solmin tapaamiseni, huollan ihmissuhteeni - eikä siinä lähtökohtaisesti edes ole minusta mitään vikaa. Olenhan 11-vuotiaasta asti tavalla tai toisella elänyt netissä (Artic, MyArtic, IRC, Messenger, Irc-Galleria). Kyse on siitä, kuinka mielekkääksi sen kokee ja kuinka pahasti sellainen asettuu muun elämän tielle.

        Miksen aiemmin lähtenyt FB:stä tai kokeillut vastaavaa taukoa? (Saamattomuuden ohella) siksi, että nyt ensimmäistä kertaa koin selvästi ja kirkkaasti, että haitat ovat sittenkin hyötyjä suurempia. Ei kai siinä sen kummempaa.

        Tähän asti, siis ensimmäisen päivän iltaan siis, lakko on tuntunut lähinnä helvetin hyvältä. Hyvin vapauttavalta. Tuntuu kuin aistit ulkomaailmalla avautuisivat. Voin kuvitella, että alkoholiriippuvuudesta selviävältä tuntuu jotenkuten tältä: että kun ongelmaan - tylsyyteen, apatiaan, melankoliaan - ei haekaan ratkaisua helpon kautta, tajuaa, kuinka jännittävältä paikalta maailma yhtäkkiä tuntuukin. 

        Jokaisena hetkenä pitää keksiä uudelleen, millä sen hetken täyttää.

        Toisaalta mieleen on tullut jo joitakin käytännöllisiä asioita, jotka olisi hyvä hoitaa Facebookissa: lähinnä ihan vaan keskustelua ystävien kanssa, joidenkin asioiden selvittämistä. Sellainen on yksinkertaisesti ylivertaisen kätevää Facebookissa. Ehkä tämän puhdistusprosessin avulla pystyn jonkin ajan kuluttua näkemään Facebookin arvon ilman, että renki käy isännäkseni. Katsotaan.

        Mutta nyt hus linkittämään tätä, siitä.