tiistai 28. joulukuuta 2010

5. uutisruno

Tämä Keski-Uusimaassa julkaistu uutisrunoni (27.11.) käsittelee lumen tuloa.

---

Ensilumi



Oi Lumi,
neitseellinen,
aina kun tulet, tulet
            kuin ensi kertaa!
Salakavalasti valaiset
            loisteellasi tien
autoilijoiden käydä, ja
            samaiset onnettomat
suistat ojaan, syliisi
            syvään.

Oi Lumi,
petollinen,
aina kun saavut, saavut
            vain lähteäksesi!
Julmasti kiusoittelet
            valollasi meitä
jotka uskovat: se
            joka kerran luvataan,
se tulee myös pysymään,
            ikuisesti.

Oi Lumi,
sä mehiläinen ja
kukka! Kuihdu tai kukoista!

Sula tahi ikiajoiksi jää!

tiistai 21. joulukuuta 2010

Musiikkia

Uutisrunojen lomaan ajattelin linkittää tänne toisenlaista Keravan kirjaston apurahataiteilijuuden hedelmää tahi juuresta.

Olemme nimittäin säveltäneetsovittaneet työparini, muusikko Mikko Klemolan kanssa musiikkia eri tarpeisiin. On hyvin hauskaa ja hämmentävää, että minut on aivan sattumalta saatettu yhteen tekemään muzakkia juuri sellaisen ihmisen kanssa, jota olen jo vuosia etsinyt. Soittimet edessämme sulaudumme yhteen, meistä tulee Brangelina.


4422.jpg


Joka tapauksessa: täältä löytyy yksi 8-minuuttinen instrumentaalipläjäys, jonka olen äänittänyt kännykälläni. Minä soitan kitaraa, Mikko pianoa. Pimeässä voi esim. kuunnella, ja kuulokkeilla.

perjantai 17. joulukuuta 2010

2. uutisruno

Toinen Keski-Uusimaan viikon uutisrunoni (6.11.) käsitteli Ior Bockin kuolemaa.

---

Bror Svedlin


Taas yksi jumala on kuollut.

Taas yksi humala haihtunut,
yksi temppeli
yhtä kumaraa kaivajaa
kauempana todellisuudesta.

Taas on yksi
kauhisteltava, kaunisteltava
vähemmän. Riitasointu.

Yksi tuulahdus kapinaa on jälleen
            lauhtunut.
Kuuskytluvun takki naulakkoonsa
            kauhtunut.

Taas on yksi ihminen kuollut.

Vaikka on tällaistakin logiikkaa:

Yhdistämällä

hullu
            ja
nero
            saadaan
hero

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Uutisrunoja

Blogissani on viime kuukausina ollut hiljaista, sillä lataan kirjoittamispanokseni pääosin projektitaiteilijan työhöni Keravan kaupunginkirjastolla.

Kirjoitan mm. joka viikko Keski-Uusimaa-lehteen "viikon uutisrunoa". Valitsen siis lehdestä uutisen, josta sitten piikitän runosuoneeni.

Sanomalehti on kyllä jännä formaatti. Esimerkiksi rivit/säkeet saavat olla taitollisista syistä vain viisisenttisiä. Runon pituudenkin on tietty oltava maltillinen.

Isoin jännä liittyy kuitenkin sanomalehtialustan vaatimaan tyylini muutokseen: huomaan kirjoittavani niin kuin kirjoitin kolme vuotta sitten. Se tuntuu taantumiselta, mutta samalla myös terveelliseltä ja tarpeelliselta, ammattimaiseltakin. Välillä on kiva väittää ja ottaa kantaa itse sanoilla tyylin/kielen sijaan, vaikka jälkimmäinen minua nykyään varsinaisesti kiinnostaakin.

Postaan tänne nyt ja jatkossa joitain vähiten noloja Keski-Uusimaassa julkaistuja viikon uutisrunojani. Lukuiloa!

---

Ensimmäinen viikon runo kehittyi homokeskustelusta ja kirkostaeroamisista:


MILTÄ SINUSTA TUNTUU?


Tämä sukupolvi tässä
kiroaa hiilihydraatit, vihaa
lihaa, yksityisautoilua, heteroita
            eroilee kirkosta
haluaa hajottaa totuuden
seitsemäksi
ja vielä seitsemäksi
mikroskoopin lävitse
tarkasteltavaksi palaksi.

Tuo sukupolvi tuossa
kiroaa kovat rasvat
vihaa homoja
ei eroa mistään paitsi
            ennätystahtia aviosta
haluaa rajoittaa
varsojensa ajattelun
siihen kyyttökarsinaan
jossa itsekin on kasvanut.

Mutta entä se sukupolvi,
jonka saattohoitovuoteella
pitäisi nyt viritellä puhetta
muustakin kuin säästä?

Se vaikenee,
ja enemmän kuin
            hälytyssireenin
ääntä keskellä yötä
pelkää lastensa
ja lastenlastensa
kysyvän sen kysymyksen,
jonka esittämiselle on
vasta viime vuosikymmenien
            armollisina
hengähdyksen hetkinä
suotu sille kuuluva tila.

maanantai 29. marraskuuta 2010

Hyvän istumisryhdin tärkeydestä nykyaikaisessa työympäristössä

Siinä sitä sitten tuli istuttua, siinä työtuolissa nimittäin, kaiken sen joka suunnasta hyökkivän kiireen keskiössä, josta selvitäkseen huomasi hiljalleen alkavansa olennoida sellaista jotenkin jähmeänjämäkkää ryhtistä asentoa, jossa aivan ensi alkuun tulee tunteneeksi olonsa jotenkin teennäisen pönöttäväksi, mutta joka sitten esimerkiksi peilistä tai ikkunasta heijastuksena äkättynä ilmenee aivan tavallisen kelpo ihmisen suoraselkäisenä olemisena eikä lainkaan keinotekoisena, ei, vaan nimenomaan jotenkin oletusarvoisena ja tehdasasetuksellisena ja peräti perusmuotoisena.
            Ja vaikka se oivallus siitä uuden olemisen tavan mainioudesta tuntuikin kerrassaan miellyttävältä ja lämmittävältä ja kiistatta tulevan elämän laatua kohentavalta, sitä seurasi pitkin luonnollisia polkuja myös vastaoivallus, sellainen että se entinen pallilla ryhjöttäminen jonka aiemmin oli kokenut aivan kelvollisena ja hyväksyttävänä ja oikeallisena istumis-olemisena, näyttäytyi nyt tässä uudessa valaistuksen tilassa jotenkin matomaisena ja käärmemäisenä ja yleisesti lieromaisena, sanotaan nyt kertarysäyksellä että kokonaisuudessaan perusteellisen selkärangattomana olemisen tilana, suorastaan kelvottomana toimimisen kehikkona.
            Siinä kun sitten sitä vastalöydettyä ryhdikkyyttä yhä jatkovertaeli siihen entiseen istumisen tapaansa, alkoi se männälieroilu näyttäytyä lopulta aivan perin juurin nolostuttavana, etenkin sitä epäämätöntä tietoisuutta vasten, että sillä vanhalla tavalla oli tullut istuttua oikeastaan koko tähän asti läpi tarvottu elämä, herra isä, tosiaankin sen verran hävettävänä se mennyt asiaintila alkoi näyttäytyä, että kokonaan vastoin omaa tahtotilaa ja alkuperäistä tarkoitusta rupesi verisuonisokkeloiden puna-aines yllättävän äkäisin kapinaelkein adrenaliinisoitumaan, mikä pienellä viiveellä saattoi kasvoin tienoilla ilmetä ehkä vain hennon puolukkaisena lievästä hermostuneisuudesta kielivänä värityksenä, mutta jota kuitenkin siinä sitten avuikseen oli koettava parhaan taitonsa mukaan, rauhalliseen keuhkojen rytmitykseen keskittymällä, peitellä, etteivät vahingossakaan ympärillä miksikään stressi-Erkiksi tulkitsisi.
            Kuitenkin kaikeksi onneksi, noin niin kuin jokseenkin suhteellisessa katsannossa tarkasteltuna melko nopeastikin, tullahti siinä hapen ja hiilidioksidin välisessä kaupanteossa mieleen, että oliko siinä nyt kerrassaan mitään laitaa aivan itsensä kesken alkaa häpeällisyydellisyyttä kokemaan, etenkin kun oli jokseenkin todennäköistä, ettei kenelläkään siinä välittömässä läheisyydessä kollektiivista ihmisyyttä jakavista olennoista ollut mitään telepaattisia kykyjä, eikä siis siten pääsyä siihen omaksi koettuun tietoisuuteen, ja kun siinä sitten kotvan verran sitä pähkäröityään oli viimein saapunut siihen ilmeisen odotettuun johtopäätökseen, että ei kerrassaan lainkaan ollut, sitä laitaa siis, niin jotenkin sitä sitten muisti palata sen istumisryhdin hakemisen alkuperäiseen, varsinaiseen tarkoitukseen, joka totta tosiaan oli jonkinlaisen kokonaisvaltaisen rauhallisuudellisuuden tunteen hamuaminen, rauhallisuuden, rauhan ja hitauden ja jähmeyden tunnun, rauhan ja hitauden ja jähmeyden tunnun, rauhan, ja, hitauden, ja, jähmeyden, tunnun, joka nyt vaan jotenkin oli alkanut tuntua tarpeelliselta, jolla nyt vaan johonkin tapaan yritti jäsentää edes jonkinmoista hiljaista mutta kuitenkin tomeraa tolkkua siihen kiireiseen työpäivään kaiken sen ympärillä härväävän ja näennäistä tärkeyttä toimittavan sakin keskelle, itselleen.

maanantai 15. marraskuuta 2010

Minä en ole mikään arvostelemaan menneisyyden minää, sillä hän ei ole minä vaan hän. Meillä on eri solut. Ulkopuolinen ei, vastoin yleistä käsitystä, näe tilannetta selvimmin. Itse asiassa kyse on illuusiosta. Kokonaisuuksia ei ole, vaan tavallaan ihmissuhteet piirtyvät reippaaseen tahtiin päivittyvästä vektorigrafiikasta. Läheltä näkee saman kuin kaukaa mutta tarkemmin, tarkemmin. Odotan sitä päivää, kun rahalla voi ostaa ainakin jonkin verran lämpöä ja vähäsen onneakin. Minä ihan oikeasti odotan sitä päivää – Kuin Kuuta Nousevaa. Tuulikaapissa tajusin, että rakkaansa on helppo tappaa, kun tiedostaa, ettei se oo rakas lainkaan. Kyse on illuusiosta, jossa tietoisuus lähestyvästä menetyksestä synnyttää valheellisen rakkauden tunteen. Kyse on alluusiosta.

torstai 11. marraskuuta 2010

Opetus

Luostarissa kohisi ja kuhisi. Munkki Sebaotia pidettiin yhteisön etevimpänä meditoijana, joten kademieli oli vallannut suuren osan munkeista. He katselivat kiukkuisina sermien väleistä, kun Sebaot meditoi pohjoissalin nurkassa aamuisin hohkaten rauhallisuudellisuutta. Munkit laskivat kulmiaan ja puhisivat ja joskus laskettelivat ilkeätä leikkiäkin. Mutta Sebaot vaan ristiistui salin nurkassa selkä ulkoiseen todellisuuteen päin, tyynenä kuin aamuöinen lampi.
            Tietoisena asiain huolestuttavasta tilasta vastaava pääluostarinjohtaja Sörssellssön kokosi munkit eräänä aamuna palaveriin luostarin takapihalle, mistä bambumetsä alkoi. Kaikki yhdeksäntoista munkkia istuivat rintamasuunta kohti pimeää bambutiheikköä, ja Sörssellssön seisoi heidän edessään arvokkaana ja vakavana. Munkiston keskuudessa väreili tuntu, että tässä ollaan nyt viisaudelle altistumisen äärellä.
            Sörssellssön käännähti sijoillaan ja tartahti lähimpään bambunvarteen. Hän taittoi sen rajulla liikkeellä paksua reittään vasten poikki niin että rusahti. Munkisto älähti lähes yhteen ääneen. Sörssellssön otti muutaman sivuaskeleen verkkaisesti kuin aamuöinen lampi. Silloin jokainen munkeista näki omilla japanilaisen vinoilla silmillään aiheutuneen vahingon. Sitten Sörssellssön kääntyi ja tuijotti munkistoa kallionkovaksi jähmettyneellä surullisella naamallaan.
            Vastaavan pääjohtajan ääni petti, kun hän totesi ykskantaan: – Näinkin voi olla.
            Siitä lähtien kaikki muuttui 安泰寺:n luostarissa. Vihanpito munkki Sebaotia kohtaan hälveni kuin ilmanraikastajan vaikutuksesta. Kun eräänä päivänä paljastui, että kadehdittavan pitkäkestoisina aamumeditaatio sessioinaan Sebaot lähinnä nuokkui sijoillaan, aiheutti se munkistossa vain kohteliaan laimeaa mielenkiintoa. Kaikki olivat ystävällisiä toisilleen kuin aamuöinen lampi. Munkit käveleskelivät ympäriinsä, työskentelivät ja meditoiskentelivat harmoniassa toistensa kanssa ja maailman kanssa. Ja kaikesta oli kiittäminen sitä opetusta, jonka vastaava pääluostarinjohtaja Sörssellssön oli heille tuona käänteentekevänä aamuyönä antanut.

perjantai 29. lokakuuta 2010

lauantai 23. lokakuuta 2010


Nefernefernefer heräsi kokonaisvaltaiseen ilmavirran paineen tuntuun. Hän avasi silmänsä ja tajusi putoavansa. Samalla hän ymmärsi, ettei uneksinut, sillä unissaan hänellä oli tapana herätä juuri tuona ymmärryksen hetkellä.
            Nefernefernefer näki kaikkeuden lähes taivaankannen korkeudelta. Meri oli alhaalla, viljavainiot ja metsät olivat siellä, ja tietysti joki. Hän ei kokenut pelkoa. Putoaminen tuntui oikealta ja odotetulta. Nefernefernefer vannotti itseään, että ei räpyttelisi silmiään, vaan imisi katseellaan kaiken maiseman kauneuden ja sitten kuolisi tyydytettynä.
            Hän vain vajosi ja katseli maailmaa, eikä antanut edes silmien kuivumisen ja pois irtoamisen häiritä tuota puhtauden ja kiistattoman oikeudenmukaisuuden kokemusta. Veri, joka virtasi hänen silmistään ylös taivaalle, oli vihreää.
            Jossain tippumisensa vaiheessa alkoi ikään kuin hälvetä, enkä tiedä, kerkesikö hän pudota maahan asti.
            

maanantai 18. lokakuuta 2010

Unissani en ole koskaan pyörätuolissa, vaan mieleni rakentuu vaille vammautumisen mahdollisuutta. Tarina saa yleensä jo alkunsa vakavasta onnettomuudesta, ja sitten jatkuu johdonmukaisesti ja kliimaksitta kohti eheytymistä. Siispä väitteeni ”tiedän miltä jalkojen käyttö tuntuu” ei ole vailla perustusta. Kiitos, olen kyllä tutustunut vastarannan kiistelijöihin joten tiedän: puolukkahilloa ei voi korvata ruusunmarjahillolla. Silti hän sanoi että minä valehtelen. Kuitenkaan en valehdellut sanoessani ”minusta tuntuu että sinä olet ainoa immeinen maailmasa joka ymmärtää minua”. Se oli totta sanomishetkellä, vaikka sille voikin ja pitääkin myöhemmin nauraa oikein mojovaa apinaurua. Loppujen lopuksihan meistä jää jäljelle vain pienin yhteinen nimittelijä. Ja hiljaisuutesi, loppujen lopuksi se sopii minulle mainiosti. Oikeastaan olemme kaikki lapsia, vaikkakaan emme maito- vaan valkohapsia. Oikeastaan ei ole muuta kuin vaan. 

torstai 14. lokakuuta 2010


Kaarle Kaljupää (843-877)
ei todellisuudessa ollut kalju. Itse asiassa voimiensa päivinä Kaarlen tuuheat kutrit ulottuivat aina länsitornin kamarista vallihautojen liejuihin. Fontenoyn taistelussa tämä tarjosi Lothar I:n miehille vaivattoman tien yli linnan muurien.

Ludvig Änkyttäjä (877-879)
ei todellisuudessa änkyttänyt. Itse asiassa Ludvigin sanan säilä oli niin terävä, että hän yllytti väittelytaidoillaan tyttärensä Ermentruden viekoittelijat tyystin kääntämään päänsä kosinnan suhteen. Useat nuorista miehistä päätyivätkin lopulta lämmittämään tyttären sijaan itsensä kuninkaan petiä.

Kaarle Paksu (839-888)
ei todellisuudessa ollut paksu. Lisänimensä hän ansaitsi viihdyttämällä pyhäaamuisin linnanväkeä kaappaamalla pienikokoisimman kamarineidon takkinsa sisään sätkimään. Sitten Kaarle tepasteli ympäri juhlasalia saaden näin henkilökuntansa hetkeksi unohtamaan alituisen mestauksen uhan.

Ludvig Saksalainen (804-876)
oli todellisuudessa yhtä vähän saksalainen kuin isänsä Ludvig Hurskas oli hurskas.

Kaarle Yksinkertainen (898-922)
ei todellisuudessa ollut yksinkertainen. Itse asiassa Kaarle oli mieleltään niin monikerroksinen ja -mutkainen, että vuoden 922 aatelisten kapinassa hän ymmärsi vallankumouksellisten vastareaktiota niin syvällisesti, että suorastaan vaati itseään ajettavaksi maanpakoon.

maanantai 4. lokakuuta 2010

Vain sokeoitunut ajattelee, että elämä on jotain joka tapahtuu sitten kun. Toisaalta vain yks saatanan kakara kelaa että se on tässä ja nyt. Itsehän johdatan lippulaivaani siihen maireaan johtotulokseen, että elämä on pian. – Kylläpäs minua nukuttaa, sanoi Liisakulta. Hän on sitä sorttia, joka asettaa taulut aina vinoon, mutta häiritsevän huomaamattomasti. Hän on sitä sorttia, joka näkee avaruuden mustuudessa vain tavoitteen. (Tätä lohdullisuutta hän kutsuu galaktiseksi roskakoriksi.) Hän on sitä sorttia, joka ei näe joutohetkien itsetarkoituksellisuutta. Hän on sitä sorttia, joka koko keskimittaisen elämänsä keston aikana luovuttaa yleisellä tasolla vain yhden ainoan kerran. Silloinkin kokeilumielessä. Hän on sitä sellaista sorttia. Hän on sitä sorttia, joka hyppää sillalta ja hukkuu jo ilmassa.

keskiviikko 29. syyskuuta 2010

ERILAISIA ASIOITA - häiritsevä runomusiikkiesitys Keravan kaupunginkirjastolla


Mikko Klemolan ja Erkka Mykkäsen intensiivisessä runomusiikkiesityksessä sävelet sekoittuvat lyriikkaan. Nykyaikaa kauhistelevaa rockrunoa ja surrealistishenkistä uniluetteloa seuraa kaihoisa kotiseutuvärssy ja rauhallinen kalevalamittainen laulu. Kaikki päättyy tietenkin maailman loppumiseen, mutta mitä on sen jälkeen?

Tervetuloa hämmentymään Keravan kirjaston Satusiipeen 
keskiviikkona 13.10. klo 18.

Vapaa pääsy. Kesto 30 min.

lauantai 25. syyskuuta 2010

Sanon tämän vain kerran, joten toivon että otatte onkeenne. En todennäköisesti aio toistaa itseäni. Minä en tiedä kovin paljon asioita. Jos työnnän nyrkkini korvasta sisään ja kaavin mitä irti saan ja asetan sen esille, niin mitä siinä on? Ei kyllä kauheasti mitään. Esimerkiksi en tiedä millaista on olla isä. Sen on pakko olla aikamoista, että miettii vain: miten kukaan voi elää olematta isä? Täytyy olla paras mahdollinen tunne, kun kokee sellaista tyhjentymätöntä tarpeellisuuden tunnetta. Minulla on lähinnä tietämystä alueilta, joita kutsutaan harmaiksi. Aikuisviihteen rapakon takaisia kestosuosikkinimiä osaan luetella vinon pinon. Kylmiltäni ainakin Chloe Diorin, Monique Alexanderin, Tera Patrickin, Taylor Hayesin, Taylor Rainin, Tiffani Roxin, Brianna Banksin, Tory Lanen, Vanessa Lanen, Raven Rileyn, Puma Sweden, Jenna Hazen, Jenna Jamesonin, Lela Starin, Stephanie Canen ja Ally Kayn. Korostan, että en väheksy tätä tietämykseni osa-aluetta, kaikki tieto on mulle saman arvoista. Syvä huokaus. Tiedän kyllä poikenneeni alun aikeestani sortumalla tautiin nimeltä tautologia. Tehkää hyvin älkääkä sanoko mitään, jos ette ole satavarmoja, että ymmärrätte.

keskiviikko 22. syyskuuta 2010


Onko olosi selittämättöminä näyttäytyvistä syistä onneton, aina mutaista pohjaa myöten? Syy voi löytyä siitä, että sinulla on selvittämättömiä asioita jonkin ennen läheisen mutta kauaksi karanneen ihmisolennon kanssa. Eli: selittämätön = selvittämätön. Tämä ei kaikille oo niin itsestäänselvyys kuin voisi luulla. Usein nimittäin nikkaroimme mieleemme järjestelmiä ja rakennelmia, jotka muistuttavat esimerkiksi öljynjalostamoa tai sen sellaista. Tiedostamattomana tavoitteenamme on näennäiskäsitellä kesken jäänyt aines jäsentelemällä se väliaikaiseksi jätteeksi mielen varastoon. Tilaa voi näin vapautua tiskaamiseen, mutta yleinen painon tunne kasvaa – väliaikainen kun on aina väliaikaista. Siispä mieti: mikä Minulla on kesken? Kuka on Minun sisimpäni sala-Sauron? Mikä näistä napanuoristani on riittävän hapero lopullisesti katkaistavaksi? Ennen kaikkea muista: alavilla mailla vaanii alati vallan vaara.

sunnuntai 19. syyskuuta 2010


Hän on hyvää tekevä ihminen. Hyväntekijä. Kaikki perustuu hänen suvereeniin, ilmeisen sisäänrakennettuun kykyynsä nähdä vastaavuuksia eri rakenteiden välillä. Siispä hänen ei tarvitse katsoa maata kiertoradalta ymmärtääkseen: loppujen lopuksi olemme yhtä. Kirjoittaakseen hän tarvitsee aakkoset, säveltääkseen keuhkot ja äänihuulet, maalatakseen vain hieman jotain kuivaa ja vähäsen jotain märkää. Hänessä ja hänen ympärillään asiat lutviintuvat oikein mukavasti. Tämä ei tarkoita, ettei hänessä olisi vikoja, hänessä on kyllä vikoja. Muutenhan hän ei tulisi mielissämme todeksi. Hänellä on kymmenen sormea ja kymmenen kynttä, koko hoito. Hän syö suullaan, joka on hänen päässään. Aamiaispöydässä puhumme hänestä mielellämme. Puhe toteutuu tietyssä sävyssä. Kaikki tämä on perin yksinkertaista. Hänen kaltaisiaan voisi kernaasti olla enemmänkin.

keskiviikko 15. syyskuuta 2010


Joskus tuntuu pahalta, mutta usein ei. Vuodenaikojen lokerointi voi olla keinotekoista, mutta ennen kaikkea se on tarpeellista. Miltä usein tuntuu? Haluan välttää sanaa siedettävä, sillä millaisia ovatkaan he jotka sitä käyttävät? Miltä usein tuntuu? Siltä etten tunne häntä joka heijastuu peilistä. Tätä ei saa ymmärtää väärin: päässäni olen yhä kaverini. Mutta sano EI peileille! Ja yksi todellisuus kerrallaan, kiitos. Mitä on tämä ympärilläni näennäismietiskelevä suorite- ja kohtalouskoisten sakki? Tai tämä joka luvattiin elämäksi, mutta paljastui sietämättömäksi sarjaksi odotuksia, jotka täyttyessään lörtsähtävät kasaan kuin kortonki? Ikea-lasini on aina puoliksi säröillä. Paperipussi amerikkalaisessa elokuvassa ei halua harhailla, vaan tulla kaapatuksi, puhalletuksi ja poksautetuksi. Se on sitten siinä, ja se voi siirtää sielunsa vaikka johonkin kulkukoiraan. Pakkasessa poika kusee housuihinsa ja sitten nielaisee kielensä. Tunne lämmöstä jää voimaan. Viimeinen kuva ennen lopputekstien mustaa.

tiistai 7. syyskuuta 2010

Kuin lyöty, seisomahan jäin:
jo koivunlehdet lähti!
Ja yötaivaalla yllättäin
taas välkkyy syksyn tähti.

Hetkeks hämmennyin mä vain,
kun takaa olan mittasin tieni,
ja muistiin palas vanhastain
oppi vanhan kansan, pieni.

Ei syksy koskaan sama oo,
vaan uusiutuu kuin aatteet.
Siis turhaa kaihtaa kohtaloo:
jo päälle paksut vaatteet!

tiistai 31. elokuuta 2010


Hyvin todennäköisesti tulen joskus unohtamaan kahvinkeittimen päälle. Melko todennäköisesti siitä seuraa aikamoista harmia. Jollain pinnallisella tasolla olen jo hyväksynyt kaiken sen. Tuntuu imakalta, kun pöntöstä plumpsahtaa kylmä suudelma suoraan supistelevaan peräaukkoon. Olen yrittänyt puhua siitä, mutta ihmiset ne vaan kuuntelevat ohi. Ja sekin, että keskisormea pakottaa silloin, kun oikein kunnolla kusettaa. Tuntuu, että kokemukseni eivät aivan vastaa toisten ihmisten kokemuksia. Puhun ja puhun ja puhun, suullani joka syö ruokaa ollessani nälkäinen. Näin aamulla roduttoman koiran joka käveli syksyä. Maha laahasi maata, maha tiesi, siellä jossain on kyllä lämpöä, vaikka koira ei. Niinpä en voikaan sanoa pahemmin vaikuttuvani avaruuden äärettömyyden todellisuudesta.

lauantai 21. elokuuta 2010

kosher partikkelina

suuri läjä siipiä

nautinnollisesti purressani

hippulat vinkuen

sananen olennottomuudesta

mammutti

perjantai 13. elokuuta 2010

pienenä poikana loin keinotekoisen muiston
painoin mieleeni tietyn hetken
vannoin tulisin sen sitten muistamaan
taisin silloin seistä vaatekaapissa              taikka?
tosiaan muistan sen yhä kirkkaisasti
kuin kristalli muistaa käsittelemänsä säteet
tämä kokonaisuus on ainutlaatuinen esimerkki
ja jonkinlainen todiste siitä omintakeisuudesta
jolla meikä läinen on sittemmin niittänyt mainetta

muistojaan ei voi valittaa kuten sukulaiset
ehkä vähän karskia mutta totta
muistan erään turkoosin sävyn
suloisen kummipoitsuni hautajaisia selvemmin

eräässä tilassa ihmisillä on punaisia vaatteita
välitilassa on ei mitään vaatteita, vain liukumista
tilan viereisessä tilassa ihmisillä pm mustia vaatteita
vaatteet on signaali eritunnelmaisuudesta
eri asentoisuudesta. asentuneisuudesta

                                    d       |    m

kuten kaikki haluan kolariin
kuten kaikki haluan arpia
kuten kaikki haluan syövän
kuten kaikki haluan luomiota
kuten kaikki haluan pakkoavioliittoon

hän haluaa että hänelle kerrotaan mitä hänen pitäisi tehdä
kysymys ei ole sen kummemmastasiasta
siis voisikko joku yksinkertasesti kourasta
vähäsen hiekkaa + ribotella sitä
lasipinnalle sieviksi symmetrisiksi keoiksi
te sitten laskisitte niitä t
e sitten toistelisitte niitten lukumäärää
1 sievä symmetrinen keko ajan tiimalasin hiekkaa
2 sievää symmetristä kekoa ajan tiimalasin hiekkaa
3 sievää symmetristä kekoa ajan tiimalasin hiekkaa
3,14136 symmetristä kekoa ajan tiimalasin hiekkaa
7 sievää symmetristä kekoa ajan tiimalasin heikkaa
9 sievää symmetristä kekoa ajan tiimalasin hiekkaa

Tarpeeksi, saamisen, kokemus,
salastus, kalastus, palastus,
nahkojen, poies, ottaminen,
rahastus, nahastus, anastus.

ihan yleisemmilläkin tasolla Esko
on alkanut välttää konflikteja
ne eivät koskaan tunnu sen arvoisilta
“kaippa elämästä selviää helpommalti
kun ei alituiseen vängää vastaan”, Esko äyskäisi
siinä on tiettyä sydämen viisautta ja rauhallisuutta, eikö
negatiivisuushan ei anna
takaisin mitään yhtikäs
haluatko Sinä mielummin
Olla Oikeassa vai Olla Onnellinen?

tiistai 10. elokuuta 2010

Siitä sussu sussa diggaan

E5    G5     A5    D5        D#5
Siitä sussu sussa dig   -   gaan
D5     H5      G5     F#5   E5
Mistä kaikki mu  -  ut  -  kin

E5    G5     A5    D5        D#5
Siitä sussu sussa dig   -   gaan
D5     H5      G5     F#5   E5
Mistä kaikki mu  -  ut  -  kin

D5    H5   G5  F#5    E5
Siks  en    su   -   a    saa

D5    H5   G5  F#5    E5
Siks  en    su   -   a    saa

maanantai 9. elokuuta 2010

Painelu-puhalluselvytys (PPE) aikuisille

1. Kun henkilö menettää äkillisesti tajuntansa tai näyttää elottomalta, selvitä heti, onko hän herätettävissä puhuttelemalla ja ravistelemalla.

2. Jos hän ei herää eikä reagoi käsittelyyn, huuda apua ja pyydä joku paikalla olevista tekemään hätäilmoitus hätänumeroon 112. Jos olet yksin, tee hätäilmoitus itse. Noudata hätäkeskuksen ohjeita.

3. Avaa hengitystiet ja tarkista hengitys:
Kohota toisen käden kahdella sormella leuan kärkeä ylöspäin ja ojenna päätä toisella kädellä otsaa painaen. Katso liikkuuko rintakehä, kuuluuko normaali hengityksen ääni tai tuntuuko poskellasi ilman virtaus.

Jos hengitys ei ole normaalia:

4. Aloita paineluelvytys. Aseta toisen käden kämmenen tyvi keskelle rintalastaa ja toinen käsi sen päälle. Painele 30 kertaa käsivarret suorina rintalastaa mäntämäisellä liikkeellä painelutaajuudella 100 kertaa minuutissa. Anna rintakehän painua noin 4-5 cm.

5. Jatka puhalluselvytyksellä. Avaa hengitystiet uudestaan. Kohota toisen käden kahdella sormella leuan kärkeä ylöspäin ja taivuta päätä toisella kädellä otsaa painaen. Sulje sieraimet peukalolla ja etusormella. Paina huulesi tiiviisti henkilön suulle ja puhalla 2 kertaa ilmaa keuhkoihin, seuraa samalla rintakehän liikkumista.

6. Jatka painelu-puhalluselvytystä vuorottelemalla rytmiä 30 painelua, 2 puhallusta kunnes vastuu siirtyy ammattihenkilölle, hengitys palautuu tai et enää jaksa elvyttää.

torstai 5. elokuuta 2010

keskiviikko 4. elokuuta 2010

Hyvä tietää, kun soitat hätänumeroon 112

Suomalaiset ja Suomessa oleskelevat ihmiset saavat apua hätänumeron 112 kautta kaikissa kiireellisissä hätätilanteissa, olipa kyse sitten poliisin, pelastuksen, sairaankuljetuksen tai sosiaalitoimen kiireellisestä avuntarpeesta.


1. SOITA HÄTÄPUHELU ITSE, JOS VOIT

Tärkeää on, että hätäpuhelun soittaa se, jota asia koskee. Hänellä on tietoja, joita päivystäjä tarvitsee määritellessään millaista apua paikalle lähetetään. Välikäsien kautta tuleva puhelu voi viivästyttää avun paikalle tuloa.



2. KERRO, MITÄ ON TAPAHTUNUT

Hätäkeskuspävystäjä kysyy soittajalta tietoja tapahtuneesta, jotta hän osaa tarvittaessa lähettää kulloiseenkin tilanteeseen oikean avun.



3. KERRO TARKKA OSOITE JA KUNTA

Hätäkeskuksen alueella saattaa olla useita samoja osoitteita eri kunnissa. Siksi on tärkeää kertoa osoitteen lisäksi tapahtumapaikkakunta. 


4. VASTAA SINULLE ESITETTYIHIN KYSYMYKSIIN
Päivystäjän esittämillä kysymyksillä on tarkoituksensa. Kysymykset eivät viivästytä avun hälyttämistä. Kiireellisessä tapauksessa päivystäjä hälyttää jo puhelun aikana auttamaan tulevat viranomaiset ja yhteistyökumppanit, sekä antaa näille lisätietoja tapahtuneesta.



5. TOIMI ANNETTUJEN OHJEIDEN MUKAAN
Päivystäjä on koulutettu antamaan ohjeita eri tilanteisiin. On tärkeää noudattaa annettuja ohjeita. Oikein suoritetuilla ensitoimenpiteillä on usein merkitystä tilanteen lopputuloksen kannalta.


6. LOPETA PUHELU VASTA SAATUASI SIIHEN LUVAN

Liian aikainen puhelun päättäminen voi hidastaa auttajien paikalle saapumista. Saatuasi luvan puhelun päättämiseen, sulje puhelin. Pidä linja vapaana. Päivystäjä tai kohteeseen saapuva auttaja voi tarvita lisätietoja tapahtuneesta.



Opasta auttajat paikalle. Soita uudestaan, mikäli tilanne muuttuu.

sunnuntai 1. elokuuta 2010

perjantai 30. heinäkuuta 2010


pilkullista elämää
pisteellistä elämää
kaksoispisteistä elämää
puolipisteistä elämää
huuto ja kysymys
merkillistä elämää

tämmöistä elämää
sitä sellaista elämää

punaista elämää
keltaista elämää
turkoosinvivahteista elämää
harson läpi nähtyä
huhhuh millaista
mustanvalkoista elämää

tänne ja takaisin
tätä tällaista elämää

etäistä elämää
läheistä elämää
sattumanvaraista elämää
kamalaa-laa elämää
onne ja suru
kasta elämää

keskiviikko 21. heinäkuuta 2010

Kun en tiedä mitä ajatella
ajattelen tähtiä.

Kun en tiedä mitä soittaa
soitan Dm:n tai G:n.

Kun en tiedä mitä syödä
syön sitkeän verigreipin.

Kun tunnen olevani arjen tai yksi
naisuuden kuplassa ajattelen päävärejä.

Kun kuulen koskettavan kappaleen
kuvittelen sen hautajaisiini.

He eivät voisi sanoa ei.

Kun koen jotain vaikuttavaa
kuvittelen sen ravitsevan minua sisältä.

Sisimmässäni kuitenkin luulen erilaisten
esineiden tyydyttävän todelliset tarpeeni.

Kun en muista ilmansuuntia
tai vasenta oikeasta tai oikeaa

väärästä, palautan mieleeni
opettamasi mantran. Toistelen

sitä, kunnes mieleni todella kohenee.
Viimeinkin sait minulta tunnustusta.

Kun en tiedä nollako vai eikö nolla
keskityn vahvuuksiini. Se on vaikeaa.

Kun en tiedä istuako vai maata
ajattelen kaloja. Kaloja ja tähtiä.

Ajattelen kaloja. Niiden suomuja ja
limaa ja sieluttomien silmien muistia.

Ajattelen tähtiä. Ehkä minäkin kaukaa
näytän kuin olisin vähemmänkin tulessa.

keskiviikko 14. heinäkuuta 2010

jokainen paikka on olennainen paikka
tila jota rajaa mikä tahansa joka rajaa
tunnelmaisen kokonaisuuden
tyttö sanoi: äiti tämä on pingviinipäärynää
hiekka on jakaja
lasi on jakaja
ikkuna on jakaja
itse asiassa se on jakajien jakaja
kaikkien jakajien surrogate mother
ikkunan sisällä ei voi olla
se on mahdotonta jotenka
kummalla puolella ikkunaa Sinä valitset olla?
tunnelissa kulki autoja
tunnelilla
on tunnelma à tunneli-
tunnelma
autoja oli neljä
jokaisessa oli oma tunnelmansa
yksi autoista oli punainen
siinä autossa riideltiin tulisesti
sanottiin asioita joita ei tarkoitettu
yksi autoista oli vihreä
auto poltti ironisia määriä bensaa
yksi autoista oli violetti
sillä autolla ei ollut kuskia
mitä en edes yritä alkaa ymmärtää
yksi autoista oli keltainen
se auto ei osannut päättää
siispä se räiskähti liikenteenjakajaan räiskis
sitten seurasi viides auto
joka oli oksennuksen värinen
tämmöinen spontaani yllätys
oksennuksen värin joudut itse kuvittelemaan
pienessä pienessä Lukijan päässäsi sillä
tätä autoa ajat sinä, ”Oman Elämäsi Kuski”
ohitukset olivat maltillisia
unessa söin jäätelöä
sitä valui vähän joka suuntaan
myös ylös
juurikin ylös
kuudennessa autossa
keskusteltiin rakentavan siniseen sävyyn
erilaisista vaihtoehdoista
lamppujen säristessä tunnelissa
lasten muuttuessa violetiksi hengityksen pidättämisestä
kilpailu ei ajanut perimmäistä tarkoitustaan
hauskuutta ja veljellistä bondagea
valot särisivät
valoa pilkotti mutta vain takapeilistä
seitsemännessä autossa nähtiin unta
uneksittiin
vastaantulevaa liikennettä ei ole
kysymys vastaantulevasta liikenteestä: rrelevantti
siispä ajatus vastaantulevasta liikenteestä
jää aika vähälle tässä
tilassa oleva on täysinäisyyden kokemuksessa
maailma on hetken sylissä
seitsemän autoa seitsemän tunnelmaa
sata autoa sata tunnelmaa
miljoona autoa miljoona tunnelmaa
tätä voisi jatkaa melkoisen kauan
kuten kaikkea mikä versoo
"Siemenestä Nimeltä Totuus"
annas kun pyyhkäisen totuutta
sitä on vähän rinnuksillasi
jäätelöä on vähän tuossa rintakarvoituksessasi
anteeksi se on kokonaan minun syytäni
annas kun pyyhkäisen
kananlihainen rinnuksesi kuin pyykkilauta
sen on pakko tuntua jäätävän kylmältä

lauantai 10. heinäkuuta 2010

Lisää maissia

Ei mikään maistu maissilta päällä tän maan.
Ei mikään maistu maissilta taivaassakaan. 
Kun ei maissin oo kaltaista nirvanassakaan, 
saanhan siis lisää, siis maissia, saan?

perjantai 9. heinäkuuta 2010

keskiviikko 7. heinäkuuta 2010

Sain hikan. Sitten se meni pois.
Hetken päästä se taas tuli
ja taas meni pois.
Sitten sain syövän. Se ei mennyt pois.
Odottelimme yhdessä, sinä ja minä.
Kuitenkin se sitten meni pois.
Kyse oli tahtotilasta
ja rakkauden rajusta voimasta.
Muistan: kerran kemossa sain hikan.
Ei pahemmin hikka vaivannut
kun oli syöpäkin mielen päällä!
Muistan: rakastelimme tultuani kemosta.
Se oli sinulta ystävällistä.
Kyse oli tahtotilasta
ja rakkauden rajusta voimasta.
Muistan: sinullakin oli hikka.
Sanoin: Kuolen viikon päästä.
Säikähdit, muttet tarpeeksi,
että hikka olisi lähtenyt.
Sanoit: En pidä sinusta, ja siksi jätän sinut.
Elämää juhlistaaksemme ostimme gekon.
Eräänä päivänä gekko jäi auton alle.
Gekosta jäi asfalttiin vain kuiva läntti.
Sanoin: Gekkomme karkasi.
Sanoit: Et puhu totta.
Sanoin: Puhunpas.
Onneksi et kerennyt kiintyä gekkoon.
Siinä mielessä se oli ihan onnekasta.
Tai ainakin olisi voinut olla paljon, paljon huonommin.
Sanoit: Otatko marjasosetta kaurapuuroosi,
joka edustaa tässä arjen iänikuista ikävyyttä ja
kuoleman mahdollisuuden järisyttävyyden
synnyttämää tyhjyyden kokemusta
tässä ainoassa meille tarjotussa elämässä.
Sanoin: En ehkä nyt, mutta kiitos.

maanantai 5. heinäkuuta 2010

tiistai 29. kesäkuuta 2010

Nuoret kuvaavat entistä enemmän petipuuhiaan, sillä muut tavat lupautua ikuisuuden virtaan ovat heille kenties hieman huvittavia.

keskiviikko 23. kesäkuuta 2010

Kriisi on tilanne, jossa elämän polun varrella oppimamme ongelmien ratkaisumallit eivät enää päde. Tullessaan umpikujaan itse kukin hamuilee retorisella kädellään kohti taskulamppua, jota ei ole. Jänis istui puussa.
         Kun otat auringon, mutta kaikki ei mene odotuksiensten mukaan, jokin sanotaanko tökkii (vaihtoehtojen paljous), silloin kyse saattaa olla kriisistä. Kriisi on ruokaa, iinalaiset syövät kriisiä. No tuo nyt oli tuommoinen.
         Seitsemän juutalaista käveli basistin ohi. Then what happened? Seuraan sinua ja työnnän metallia sisääsi, kun sitä vähiten odotat. On myös tiedostettava, että laiminlyönti eliminoi vilpittömän mielen suojan.
         Olen olkasi takana. Kun käännyt katsomaan, olen edessäsi. Kun taas käännyt, minua ei ole missään ja alasin jossa lukee 1.000 kg putoaa päähäsi murskaten olentosi tyystin. Mihin hävisit? sinä kysyisit. Jos voisit.
         Kriisin voi ottaa esteenä, mutta myös mahdollisuutena. Voi itkeä viemärit tukkoon, tai sitten mennä Suomalaiseen ja ostaa molempiin kainaloihin kaksi kriisiä paperia, puristaa ja katsoa mihin riittää. Istun
         Istun puussa. Se on monimerkityksistä: istuminen on ihmiselle luonnotonta, kuten myös puussa istuminen/oleminen. Silti olemme tulleet puusta (ns. ”tiedemiesten” mukaan...). Istuminen on ja pysyy opittuna.
         Olen olkasi takana.

torstai 17. kesäkuuta 2010

Karri Kokko toteaa uudessa Parnassossa, että Vallin mukaan Seume ajatteli, että käveleminen on kunniallisinta ja itsenäisintä, mitä ihminen voi tehdä.

tiistai 15. kesäkuuta 2010

Asiaa

Hei. Tämä ei ole runo.

Minun ja Pauli Tapion Euli & Parkka -blogin (http://eulijaparkka.blogspot.com/) pohjalta työstetty Kolehti-runokokoelma on julkaistu ntamo-kustantamon kautta.




Euli & Parkka toimi yhdeksän kuukauden ajan - julkaisimme siellä joka päivä runon. Kolmestasadasta runosta valikoimme Kolehtiin kuudesosan.

Blogissamme käytiin myös vilkasta kommenttikeskustelua. Myös siitä osa ansaitsi sijansa kokoelmassa. Keskustelua minun ja Paulin lisäksi käyvät Harry Salmenniemi, Juho Narsakka, Vesa Haapala, Kristian Blomberg ja Teemu Manninen.

Harryltä ja Juholta mukana on myös muutamia runoja.

Kustantamon esittely: http://ntamo.blogspot.com/2010/06/erkka-mykkanen-ja-pauli-tapio-kolehti.html

Kirjaa voi ostaa: Kirja kerrallaan: kirja@lasipalatsi.fi / p. (09) 612 7798 hintaan 17,60 euroa

Ja suoraan netistä: http://www.lulu.com/product/paperback/kolehti/11377506 hintaan 11,48 euroa + postikulut


Terveisin,

Erkka

torstai 10. kesäkuuta 2010

Meilläpäin yöt seuraavat toisiaan
ja taivaan pilvet ovat hitaita
matkallaan kohti ikuista tavoitetta
nimeltä rakkaus.

Meilläpäin sielut seuraavat toisiaan
ja tunteet ovat nopeita
hatkallaan kohti ikuista tavoitetta
nimeltä poispäin.

Meilläpäin seinät imevät posliinia
ja ikkunat avautuvat lähinnä
keskeltä kohteenaan ikuinen tavoite
nimeltä avaruus.

Ai kun minun sisälläni
on tämä möykky.
Se ei ole vertaus, sitä voi
kokeillakin. Tuosta
noin. Äh kun minun ihoni
kuoriutuu ikävästi.
Se ei ole vertaus, sitä voi
kokeillakin. Ai jai.
Mutta näin vain meilläpäin.

Tämä möykky.

Meilläpäin aaveet ne toteutuvat
ja kuu asettuu keinumaan
matkallaan kohti ikuista tavoitetta
nimeltä tasapaino.

maanantai 7. kesäkuuta 2010


Minun on kirjoitettava kohdelukijalleni, joka on               . Tietenkin kirjoitan itselleni. Kirjoitan mielessäni nimimerkki moulesdumal, joka minut nujersi MyArticin keskustelupalstoilla kun olin 13. Kirjoitan Stephen Kingin Tabitha-vaimolle. Myös kirjoitan sillä silmällä, että mitä jos mummi yhtäkkiä löytää internetin.
            Mielessäni on kirjoittaessani tämä blogi ja sen 9 rekisteröityä lukijaa (ole 10). Pöytälaatikkoa minulla ei ole, kuulemma sen huomaa. Kirjoitan kuin tämä olisi radioaalto joka purkautuisi kaikkiin suuntiin kun painan Julkaise teksti. Kirjoitan virikkeitä jotka koostuvat lauteista joissa on saloja joissa on kauniita kirjailuja jotka koostuvat vektorigrafiikasta — kirjoitan vektorigrafiikan kauneudelle ja kaikelle sitten niin. Kirjoitan tätä Raisalle, ei, äidilleni, ei vaan Harrylle, ei, ei, mitähän Juhani ajattelisi tästä sillä hän on hyvin erilainen kirjoittaja, ja eihän mummi osaa mennä nettiin. Rehti pitää aina olla, sanoi Lauri tunkiolla. Tietenkin kirjoitan itselleni. Yritän vain pitää itseni tyyty            . Kirjoitan vain, ”annan palaa”. Annan tekstin ja ajatuksen v rrata, kivasti. Katsotaan mihin sillä päästään.
            Kirjoitan tätä mielessäni Hesarin esikoiskirjapalkintoraati. Kirjoitan tätä mielessäni kuuluisuus. Sen sijaan että tekisin töitä, kirjoitan. Sen sijaan että kirjoittaisin runoa, kirjoitan tätä tässä näin. Olen muuten junassa, kun nyt kirjoitan. On tunne, että kirjoittamistani ei oikein arvosteta. En nyt mitenkään mitalin perässä tässä kirjoittele, mutta niin.
            Tässä kohdelukija terve, ei aivan napakymppi mutta kelpaa. (Toisen kappaleen sanaleikki kiva.)

torstai 3. kesäkuuta 2010

Mielestäni Herlinin pitäisi pyytää anteeksi romaneilta.
You know the joke about the Jewish guy, and he’s drowning, and uh, somebody comes by in a boat: ”You want me to save you?”, he says: ”No, God will save me.” So the boat keeps going and then a helicopter comes: ”Come on, get on the helicopter!” ”No, God will save me.” All that shit, same, too long joke. And then he gets to... He dies! And he meets God and he says: ”Why didn’t you save me?” And he goes: ”What! I sent a boat, I sent a helicopter...” That’s... Yeah. But his version of the joke would be like, that he would go to God: ”Why didn’t you save me?” and God would go: ”Shut up, you fucking Jew.”

tiistai 1. kesäkuuta 2010

maanantai 31. toukokuuta 2010

LEIJONANAAMIO

Miten järjenvastaista. Luulen, että olen jonkin verran tarkempi, jos erittelen vaikuttimeni näin.
            Maatessani hänen vieressään minun ruumiini yli tulvi hänen virtansa, joka sekoittui omaan, raskaampaan synkkyyden virtaani niin kuin ”kuihtunut lehti asettuu lepoon lammikon pohjan kiville”. Jos on nukkunut yönsä hyvin, aamu on hilpeä, luulen. Minusta tuntui kuin olisin halunnut juoda hukkumiseen asti. Sanoin: ”Mitä enemmän katselen sinua, sitä hassummilta sinun kasvosi näyttävät. Tiedätkö, saan innostukseni pilakuviin katsellessani sinun kasvojasi silloin kun nukut.” Hänessä tapahtunut muutos oli niin erikoinen, että se innoitti minua ajattelemaan, kuinka halpa - tai pikemminkin, kuinka koominen - sellainen ihminen onkaan, joka voi muuttaa itsensä yhtä yksinkertaisesti ja vaivattomasti kuin kääntäisi kätensä toisin päin.  Määritelmäni mukaan ”kunnioitettu” ihminen oli sellainen, joka lähes täydellisesti oli onnistunut huiputtamaan kanssaihmisiään, mutta jonka lävitse lopulta näki joku kaikkitietävä, kaikkivoipa henkilö, joka tuhosi hänet ja häpäisi hänen kuolemaakin kauheammalla tavalla. Jos olisin vain ollut selvillä tästä, minun ei olisi koskaan tarvinnut pelätä ihmisiä niin kovasti, ei hyljeksiä elämää eikä olla poikkiteloin, ei liioin kokea sellaisia helvetin tuskia joka yö. Olen aina vavissut pelosta ihmisten edessä.
            Voisi siis sanoa, etten vieläkään ymmärrä, mikä oikein panee ihmiset toimimaan. Joskus olen ajatellut, että ikeenäni on kymmenen onnettomuutta, joista yksikin voisi tehdä jostain toisesta murhaajan. Vastasin aina hyökkäykseen vaikenemalla, vaikka sisäisesti kauhistuin niin, että olin miltei järjiltäni (niityllä laiduntava rauhallinen härkä sivaltaa äkkiä hännällään tappaakseen kärpäsen kupeeltaan). Ajatus nostatti hiukseni pystyyn. Tiesin, että siitä alkaen minun täytyisi olla peloissani jopa tuon pienen tytön edessä. Olin aina kuvitellut, että koskemattomuuden kauneus ei ole mitään muuta kuin typerien runoilijoiden sulosanaista, tunteellista kuvittelua, mutta todellisuudessa se on elävää kauneutta, joka on tässä maailmassa läsnä. Mutta en ole koskaan kyennyt kiinnostumaan paljoakaan toisista ihmisistä, enkä tiedä tästäkään jutusta sen enempää.
            Todellakin. Eräs traagisista piirteistäni on pakonomainen halu tilanteiden kaunistelemiseen - se on saanut ihmiset joskus sanomaan minua valehtelijaksi - mutta olen tuskin koskaan kaunistellut mitään siitä hyötyäkseni; keskustelun virran ehtyessä olen pikemminkin kokenut tuon ilmapiirin muutoksen niin mullistavana, että pelko on kuristanut kurkkuani, ja vaikka olen tiennyt, että siitä olisi minulle myöhemmin haittaa, olen usein tuntenut velvollisuudekseni lisätä miltei huomaamatta kaunistelevan sanan, jonka lausuminen on peräisin tavanomaisesta epätoivoisesta palveluhalustani. Tämä totuus pätee minuun siinä mitassa, että joitakin vuosia myöhemmin jopa katselin äänettömänä, kun oma vaimoni häväistiin. Tutkin asiaa eri romaaneista, joissa naimisissa oleva nainen raiskataan. Mutta siitä alkaen oli miltei filosofisena vakaumuksenani uskomus: mitä yhteiskunta on muuta kuin yksilö?
            En ole mitään, olen tuuli, taivas.
            Tämä ajatus oli mielessäni, kun yhtenä päivänä menin yksin erääseen Ginzan kahvilaan. Näin pienen valkoisen kanin loikkivan huoneessa. Olisin halunnut langeta polvilleni rukoilemaan juuri siinä ja sillä hetkellä. Ajattelin, että ainakin minä haluaisin rukoilla seuraavasti: ”Anna minulle vihan naamio.” Sen sijaan oleilin päivät pitkät sisällä lueskellen ja maalaten. On outoa, että alakuloisuuden temppelit eivät välttämättä hajoa, jos rahvaanomainen sanonta: ”On niin hankalaa olla himoittu”, vaihdetaan kirjallisempaan ilmaisuun: ”Kuinka monimutkaista olla rakastettu.”
            En tiedä... Sisäisesti olin edelleen yhtä epäluuloinen ja näin ihmisissä julkeutta ja väkivaltaisuutta, mutta pintapuoliset tapaamiset olin vähitellen oppinut kestämään luontevasti - ei, se ei ole totta: en ole koskaan kyennyt kohtaamaan ketään ilman tuskallista hymyä, tappion ilveilyä. Sinä yönä heittäydyimme Kamakurassa mereen  (jos muistan oikein, Tsuneko oli hänen nimensä, mutta muistini on hämärtynyt enkä ole varma siitä: minunlaiseni henkilö voi unohtaa jopa sen naisen nimen, jonka kanssa on yrittänyt itsemurhaa). Samalla kohtaloni sai uuden käänteen. Olin peloissani olinpa sitten missä tahansa. Kuvat olivat niin sydäntäsärkeviä, että ne tyrmäsivät minut itsenikin. Kuinka pinnallista - ja typerää - onkaan yrittää kuvata sievällä tavalla esineitä, joita pitää sievinä.
            Ja niin minä sitten keksin oman tyylini: ilveilyn. Noin viikon ajan olin kuin huimauksen vallassa. Sanoja, kaikenlaisia sanoja, kierteli päässäni (jos jokainen kymmenestä miljoonasta ihmisestä jättää syömättä lounaallaan kolme riisinjyvää, kuinka monta säkillistä riisiä tuhlataan joka päivä; jos kymmenen miljoonaa ihmistä säästäisi joka päivä yhden paperinenäliinan, kuinka paljon paperimassaa jäisi käyttämättä). Tällä tavoin onnistuin hieman vapautumaan sen valtameri-illuusion synnyttämästä kauhusta, jota sanotaan maailmaksi. Tuosta yöstä alkaen tukkani harmaantui ennen aikojaan. Pian sen jälkeen kukkien lumimyrsky sirotti lukemattomat terälehdet veteen täplittäen sen pinnan valkoisilla pisteillä, jotka aallot toivat takaisin rantaan.
            Samalla hetkellä saapui lähetti tuoden sähkösanoman. Hän jatkoi hysteeriseen tapaansa jonkin aikaa ja purskahti sitten taas itkuun. Nuolaisin kynää ja kirjoitin suurin kirjaimin LEIJONANAAMIO. Naiset tosiaan nauravat ällistyttävän suuren osan ajastaan. Naiset nukkuvat sikeästi kuin kuolleet. ”Haluatko sinäkin yhden. Äiti on itse valmistanut sitä. Ahh . . . tämä on herkullista. Todella suurenmoista.” Hänen puheestaan kuulsi Kansain murre. ”En”, vastasin hymyillen ja suljin kirjan. Minun tapauksessani haava ilmaantui silloin kun olin lapsi, ja aikaa voittaen se ei suinkaan parantunut, vaan päinvastoin syveni, kunnes se nyt ulottuu luuhun saakka. Joku ehkä nauraa minulle.
            Tämän sanottuani minun täytyy myöntää, että pelkäsin yhä ihmisiä, ja minun täytyi vahvistaa itseäni lasillisella riisiviinaa, ennen kuin saatoin tavata edes baarin asiakkaita. Lakkasin juomasta, ja piirtelin sarjakuvia kuin myyrä. Niin kuin saattoi arvata, join seuraavanakin päivänä. Horiki ja minä. Tässä pisteessä emme jaksaneet enää nauraa, ja meissä virisi ginihumalan jälkeinen painostava mieliala, jolloin pää on kuin täynnä rikkinäistä lasia. Ainoa turvani oli alkoholi. Olin siinä pisteessä, että olin alkanut tuntea juoppouden kurjuuden ja olin määrättömän iloinen jos voisin murtaa alkoholiksi nimitetyn paholaisen kanssa tekemäni pitkäaikaisen liiton. Horiki. Horiki ja minä. Inferno.
            Sammuin.
            Oksensin.
            Se muodosti suuren nousevan auringon lipun lumeen.
            Kerrottu tapaus on kuitenkin vähäpätöinen. En itsekään tiedä, mitä paikkaa tarkoitan ”kodilla”, mutta näitä sanoja joka tapauksessa käytin, minkä jälkeen, niin kuin minulle kerrottiin, itkin vuolaasti. Ja pahinta oli, että hourupäiset hulluudenpuuskani toteutuivat myöhemmin kauhistuttavalla tavalla. Jos se keino ei onnistuisi, minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin hirttää itseni, ratkaisu, joka merkitsi samaa kuin vedonlyönti Jumalan olemassaolosta. Veljeni lähetti hoitajakseni ruman, lähes kuusikymmenvuotiaan naisen, jolla oli hirveä, kauhtunut tukka. Itkin. Ei kaiketi ole liioiteltua sanoa, että maailma on täynnä onnettomia ihmisiä.

lauantai 22. toukokuuta 2010

Tyypilliseen tapaan ruotsalaisilla oli 2–1 -johtomaalissa mukana aimo annos tuuria.

sunnuntai 16. toukokuuta 2010

Taiteilija on hutiloiden koodattu kokonaisuus. Hän käsittää maailman jatkuvasti väärin, ja sitten pitää siitä melua. Taiteilijan työn tutkija puolestaan on väärinkäsitysten väärinymmärtäjä, galaktisen mittakaavan ohikatsoja. Jossain joku vaihtaa kanavaa.  

perjantai 14. toukokuuta 2010

Tarina on — lauseita toisesta kaupungista

Se tapahtui hyvin kaukana, ja myönnän että pelkäsin hieman.
            Sen toipilasaamun puhtautta, silkinvalkeutta ja tinapaperien värejä, pajunkissoja, höyhentöyhtöjä, aurinkoa etsin maailmasta vieläkin. Minulle tuottaa mielihyvää kuvitella, että kerran veisin sinut sinne ohdakkeiden alle. Kortin pronssipatsas on kaksituhattaneljäsataa vuotta vanha, mutta hän, jota patsas esittää, on vasta nuorukainen. Minun on vaikea uskoa, että se mitä näen, on vain värillistä kivistä heijastunutta valoa.
            Oletko sinäkin huomannut: tulee hetkiä, jolloin et tahdo tahtoa ja sitten katsot sisäänpäin ja mitä näetkään? Tai seisot kynnysmatollasi ja kääntelet kirjettäni kädessäsi, kääntelet ja sitten panet sen avaamatta syrjään, lehti- ja mainospinon päälle, joka kasvaa kasvamistaan nurkkasi pölyssä.
            Ehkä palaavat nekin päivät, jotka olivat kuin palkintoja, kauan sitten.
            En ollut milloinkaan omistanut marmorikuulia ja niiden hohto vangitsi minut, ihailin niitä pitkään, kun samassa kaukaa ja varoittamatta niiden ja minun väliin vyöryi hirvittävä tieto: että äiti kerran kuolee. Ja kuin vastauksena kantautuivat rajumyrskyn läpi toisen sydämen iskut, kumeat, täsmälliset ja itsevarmat. Takanamme hiekkakentällä Tainaronin lapset leikkivät kirkuen samaa leikkiä kuin kaikki maailman lapset: juostaan pakoon, jäädään kiinni ja sitten vangista tulee vainoaja. Tiedän jo omasta kokemuksestani, mitä on pelon liikkumattomuus ja mitä saalistajan, mutta tässä ei ole kysymys kummastakaan.
            Mutta sanat takertuvat kielelleni, sillä tiedän olevani orpo, kun hän on mennyt. Hänen ääriviivansa, jotka itse kerran olin piirtänyt hänen ympärilleen, jotta voisin näyttää ja nimetä hänet, olivat nyt haihtuneet. Yhtä pystypäin jään minäkin tänne nukkujien maahan.
            Ja mykistyneenä elämäni ylenpalttisuudesta vaikenin ja jäin odottamaan kultavasaran kopautusta.
Ainoa yksityiskohta
johon kirjassa samastuin
oli keskivaiheille satimeen jääneet
näkkileivän murut.

torstai 13. toukokuuta 2010

Oprah Winfrey said that when she saw the movie, it "split [her] open", and that she immediately called Tyler Perry who gave her Lee Daniels' number, so that she could call him and tell him she would do anything to promote the film. When she called him, he was onstage getting an award at the Sundance Film Festival. Oprah later stated that this film was why "we make movies", and that she thought people might not "enjoy", but would "appreciate this experience". 

tiistai 11. toukokuuta 2010

torstai 6. toukokuuta 2010

Pelko on polku (oppimispäiväkirja 6.5.2010)


1. luento

Valmis te olette? Oma asianajaja
minun pitää joka on koulutettu.
Tämä kauan olen katsellut.
Kaikki hänen elämänsä on hän
käänsi katseensa pois... jatkossa horisonttiin.
Älä hänen mieleensä, missä hän oli.
Hmm? Mitä hän oli tekemässä.
Pöh. Seikkailu. Heh.
Jännitystä.
Heh.
Jedi himoitsee ei näitä asioita.


2. luento

Katsokaa minua. Tuomari minua
minun kokoa, vai mitä? Hmm?
Hmm. Ja hyvin sinun ei pitäisi.
Minun liittolainen on Voimaa ja
voimakas liittolainen on.
Elämä luo se tekee siitä kasvaa.
Sen energia ympäröi meitä ja liittää
meidät. Luminous olentoja olemme.
Ei tämä karkea asia.


3. luento

Hyvät suhteet Wookiees olen.
Olet piittaamaton. Pian minä levätä,
kyllä, ikuisesti nukkua. Ansainnut sen olen.
Twilight on minun päälläni, kun yö on
kuuluttava. Pelko on polku
pimeälle puolelle. Pelko johtaa vihaan.
Viha johtaa vihaan. Hate aiheuttaa kärsimystä.


4. luento

Sinun täytyy tuntea Voiman noin te, tässä,
välillä sinä, minä, puu, kivi, kaikkialla, kyllä.
Vaikka välillä maan ja aluksen. Kuolema
on luonnollinen osa elämää. Iloita lähimmäisiäsi
jotka muuntuvat Force. Surra niitä ei ole. Miss
niitä ei ole. Varjo ahneus, joka on.
Liitetiedostojen johtaa kadehtien.


68. luento

Muista, Jedi voima virtaa Force.
Mutta varokaa. Vihaa, pelkoa,
aggressiota. Pimeä puoli ovat ne.
Kun aloitat alas pimeässä tielle,
ikuisesti se hallitsee oman kohtalonsa.
Välittää, mitä olet oppinut, Luke.
Ei... toinen... Sky... kävelijä.
Maine on pelko olla
ennen karkoittaa se voi.
Tapahtuu joka kaveri joskus tämä.

maanantai 3. toukokuuta 2010

Vaihtoehtoja

1)

Ah!

Ha!

2)

Modernistinen vitsi: kerjääjälle annetaan paperilappu, johon on kirjoitettu: 1000.

Postmodernistinen vitsi: kerjääjälle annetaan paperilappu, johon on kirjoitettu: 5.

sunnuntai 25. huhtikuuta 2010

Muista: juuri sinun tapasi aivastaa on ainutlaatuinen.
Rohkeasti pärskis vaan. Tämä on totta.
Muista että yksilönä olet erityinen. Ainutlaatuinen
kuin lumihiutale. Tämä ei ole totta.
Muista: täällä ei sovi käyttäytyä kuin kusiaispesässä. Tämä on totta.

Mitä jos harkitsisit tupakoinnin aloittamista? Se voisi olla elämäsi
paras päätös. Totta.
Sitten harkitse lopettamista. Onhan kyseessä ihailtavaa itsekuria
vaativa elämänmuutos. Tämäkin on totta.
Muista ulkoilla ja syödä tasapainoisen säännöllisesti,
mutta älä unohda arjen pieniä iloja. Toistuvat,
dynaamiset rakenteet generoivat elämään
mielekkyyttä. Tämä on totta.
Pelaa videopelejä. Fantasioi murhista ja raiskauksista.
Se on tervettä.
Tämä on totta vain sillä varauksella, että venttiili on jämpti.
Kokeile sitten polttaa kätesi johonkin vittumaiseen tyyppiin.
Älä huoli, se kyllä maksaa vaivan. Jälkeenpäin sinulla on tietoa,
jota et koskaan saavuttaisi suojautumalla. Tämä ei ole totta.
Pyri kuuluisuuteen. Vain siten tulet kuulluksi. Lisäksi
nimekkäänä voit tehdä hyväntekeväisyyttä volyymillä,
josta näpertelyyn tyytyneet voivat vain unelmoida.
Tämä ei voi olla totta. Tämän ei pitäisi voida olla totta.

Kun olet lähellä, säilytä etäisyys. Kun olet kaukana, ole tyytymätön.
Hmm.

Puhutaan Riinasta.
Hän kertoi huoraamisen nyt vain olevan hänen juttunsa.
Voiko se olla totta?
Joni taas kertoi katsoneensa huumeveikkona maailmaa eri silmin.
Tämä on ymmärrettävää.
Kirjeessään hän selitti ymmärtävänsä entistä itseään, vaikka
toki toivoisikin voivansa muuttaa monia asioita tekemättömiksi.
Tämä Jonihan vaikuttaa kypsältä kaverilta.
Rauni puolestaan oletti, että äidin kuolema saisi hänet jättämään
virkansa pappina. Vastoinkäyminen kuitenkin vahvisti hänen uskoaan.
Tässä on kyllä miettimistä itse kullakin.

Todellisuudessa moni pelkää enemmän elää kuin kuolla.
Todellisuudessa moni pelkää katsovansa maailmaa jonkin lasin läpi.
Todellisuudessa monikaan ei halua avata sielunsa ovea,
sillä kuka nyt vasiten haluaisi lunta tupaansa?
Todellisuudessa rakkaus on elämän kanssa

nokat vastatusten.
Benjamin on Pekan kanssa
nokat vastatusten.
Pekka on Villen kanssa
nokat vastatusten.
Ville on Veetin kanssa
nokat vastatusten,
kuten Pekankin,
joka oli Benjaminin kanssa
nokat vastatusten.
Veetit ovat nykypäivän Villejä.
Villet ovat nykypäivän Pekkoja.
Pekat ovat nykypäivän Benjamineja.
Pekka on käynyt tarpeettomaksi.
Benjamin on käynyt tarpeettomammaksi.
Villestä on enää vain hieman hyötyä.
Veetissä sen sijaan on tulevaisuus.
Tämä on totta.

lauantai 24. huhtikuuta 2010

perjantai 23. huhtikuuta 2010

4

Pornotähdet ja prostituoidut ajautuvat väärinymmärretyiksi.
Poutainen ajattelu vaatii poutasään.

Innostus ajatteluun: toistuvaa. Innostus vaateisiin: toistuvaa. toi
kalkkis ei edes yritä ymmärtää mua.

Koettakaa kuinka lujaa tällä pääsee.

Vaikka suojatie on eliitin ylellisyys, järjestys ei sitä todellakaan ole.
Järjestystä, sitä on hei moneen junaan.

Sumuinen ajattelu onnistuu säällä kuin


5

Sorsa kävelee suojatietä. Cmon, tietenkin se on puhdas satumaa!
Tämä motivoituu mielen kuvittelulla.

Sorsa räpyttelee laiturilla. Sen kautta ilmaisija pyrkii kyseenalaista
maan ”oman ilmaisunsa reunaehtoja”.

Suojateitä ei ole, tai ne on kävelty pois.

Jos ehdoton rakkaus ei olekaan kuollut, niin tarkkailussa se kyllä on.
Nuoret sitten ovat optimistista sakkia.

Kullekin säädylle annos sitä itseään.


6

Pysäkillä makaa rähjääntynyt mies, jota kukaan ei saavu auttamaan.
Hätä on ilmiselvästi käsinkosketeltava.

Saako ko. deeku apua, minä en saa sitä tietää. 3T jatkaa jo matkaa.
Ikkunat taittavat keväisen valon syliini

kuin heijaisin sitä hellästi, hellästi uneen.

Käsitys siitä mikä on käsitettävää: käsitettävät liikkeet: toistuvia:
toistuvat liikkeet ovat hyvin hävettäviä.

Tietenkään emme oikeasti ajattele näin.

tiistai 20. huhtikuuta 2010


Paha nauru on stereotyyppinen nauru, jonka elokuvan tai televisiosarjan konna tai roisto päästää ollessaan voitolla. Kirjaimin naurua voidaan kuvata esimerkiksi seuraavasti: mwahahaha, muwhahaha, muahahaha tai bwahahaha.
            Eräänä aamun tasatuntina kaupungissa pirahti soimaan kimeä ääni. Ääni voimistui ja voimistui, kunnes se vastasi äänenvoimakkuudeltaan suihkukoneen moottoria (n. 125dB). Kaikkien olisi pitänyt kuulla tuo ääni, hätääntyä ja ryhtyä toimiin.  Kukaan ei kuitenkaan huomannut mitään. Ääni olisi yhtä hyvin voinut tulla koirapillistä (jonka ääntä ihmisen ei pitäisi pystyä ei-kuulemaan). Ei voi välttyä ajatukselta, kuulivatko koirat sitten tämän äänen? mutta ei. Eläinten viisaudesta suhteessa ihmisiin ei tässä nimenomaisessa tapauksessa saatu todisteita.
            Kuin tästä huomiotta jättämisestä loukkaantuneena ääni hiljalleen hiljeni, ensin epäröiden ja lopulta niin nopeasti, että hiljaisuus, jonka kukaan ei huomannut rikkoutuneen, palautui ja kaikki oli kuten ennen, vaikka ihmiset eivät eroa entiseen huomanneetkaan. Ainakin jonkin aikaa asiat siis jatkuivat kuten ennenkin.
            Universumi oli saanut opetuksen.

sunnuntai 18. huhtikuuta 2010

Mitenkäpä käy elon tiellä?
            Valtavasti eri malleja, joista ottaa mallia. Suuntia ja vaihtoehtoja sekä tuohon, tuohon, tuohon että tuohon suuntaan. Klaffipiirongin edessä tuoli, jolle istuminen merkitsee hyväksymistä ja:
            Elon tie on pitkä ja kuoppainen. Elon tie on keskipitkä ja kuppainen, kuten hänelle. Rinnakkain suhteessa elon tiehen kulkee kuolon tie. Joskus ne tietty risteävät. Siitä ei ole paljon kerrottavaa. Jos siitä kertookin, on se kuin ”helmiä sioille”. Vasta kokemus opettaa, mitkä helmet todella ovat syötäviä. Tahdon
            Tahdon sanoa:
            Jokainen tarvitsee toisen puoliskonsa, kuten ihmisen.
            Maailma loppunee jotakuinkin näin. Jostain alkaa tihkua tuhkaa, hyvin epädramaattisesti. Sitten sitä katsellaan ja sitä vain tulee. Sitten sitä on niin paljon, ettei jää paljon tulkinnanvaraa. Kirjaimellisesti kaikki on sitten sen alla, eikä siitä kaikesta jää paljonkaan kerrottavaa. Se on ihan hyvä loppu, vaikkei paljoakaan siihen tietenkään lopukaan. Jossain kaatuu puu kuin vertaus.