maanantai 31. toukokuuta 2010

LEIJONANAAMIO

Miten järjenvastaista. Luulen, että olen jonkin verran tarkempi, jos erittelen vaikuttimeni näin.
            Maatessani hänen vieressään minun ruumiini yli tulvi hänen virtansa, joka sekoittui omaan, raskaampaan synkkyyden virtaani niin kuin ”kuihtunut lehti asettuu lepoon lammikon pohjan kiville”. Jos on nukkunut yönsä hyvin, aamu on hilpeä, luulen. Minusta tuntui kuin olisin halunnut juoda hukkumiseen asti. Sanoin: ”Mitä enemmän katselen sinua, sitä hassummilta sinun kasvosi näyttävät. Tiedätkö, saan innostukseni pilakuviin katsellessani sinun kasvojasi silloin kun nukut.” Hänessä tapahtunut muutos oli niin erikoinen, että se innoitti minua ajattelemaan, kuinka halpa - tai pikemminkin, kuinka koominen - sellainen ihminen onkaan, joka voi muuttaa itsensä yhtä yksinkertaisesti ja vaivattomasti kuin kääntäisi kätensä toisin päin.  Määritelmäni mukaan ”kunnioitettu” ihminen oli sellainen, joka lähes täydellisesti oli onnistunut huiputtamaan kanssaihmisiään, mutta jonka lävitse lopulta näki joku kaikkitietävä, kaikkivoipa henkilö, joka tuhosi hänet ja häpäisi hänen kuolemaakin kauheammalla tavalla. Jos olisin vain ollut selvillä tästä, minun ei olisi koskaan tarvinnut pelätä ihmisiä niin kovasti, ei hyljeksiä elämää eikä olla poikkiteloin, ei liioin kokea sellaisia helvetin tuskia joka yö. Olen aina vavissut pelosta ihmisten edessä.
            Voisi siis sanoa, etten vieläkään ymmärrä, mikä oikein panee ihmiset toimimaan. Joskus olen ajatellut, että ikeenäni on kymmenen onnettomuutta, joista yksikin voisi tehdä jostain toisesta murhaajan. Vastasin aina hyökkäykseen vaikenemalla, vaikka sisäisesti kauhistuin niin, että olin miltei järjiltäni (niityllä laiduntava rauhallinen härkä sivaltaa äkkiä hännällään tappaakseen kärpäsen kupeeltaan). Ajatus nostatti hiukseni pystyyn. Tiesin, että siitä alkaen minun täytyisi olla peloissani jopa tuon pienen tytön edessä. Olin aina kuvitellut, että koskemattomuuden kauneus ei ole mitään muuta kuin typerien runoilijoiden sulosanaista, tunteellista kuvittelua, mutta todellisuudessa se on elävää kauneutta, joka on tässä maailmassa läsnä. Mutta en ole koskaan kyennyt kiinnostumaan paljoakaan toisista ihmisistä, enkä tiedä tästäkään jutusta sen enempää.
            Todellakin. Eräs traagisista piirteistäni on pakonomainen halu tilanteiden kaunistelemiseen - se on saanut ihmiset joskus sanomaan minua valehtelijaksi - mutta olen tuskin koskaan kaunistellut mitään siitä hyötyäkseni; keskustelun virran ehtyessä olen pikemminkin kokenut tuon ilmapiirin muutoksen niin mullistavana, että pelko on kuristanut kurkkuani, ja vaikka olen tiennyt, että siitä olisi minulle myöhemmin haittaa, olen usein tuntenut velvollisuudekseni lisätä miltei huomaamatta kaunistelevan sanan, jonka lausuminen on peräisin tavanomaisesta epätoivoisesta palveluhalustani. Tämä totuus pätee minuun siinä mitassa, että joitakin vuosia myöhemmin jopa katselin äänettömänä, kun oma vaimoni häväistiin. Tutkin asiaa eri romaaneista, joissa naimisissa oleva nainen raiskataan. Mutta siitä alkaen oli miltei filosofisena vakaumuksenani uskomus: mitä yhteiskunta on muuta kuin yksilö?
            En ole mitään, olen tuuli, taivas.
            Tämä ajatus oli mielessäni, kun yhtenä päivänä menin yksin erääseen Ginzan kahvilaan. Näin pienen valkoisen kanin loikkivan huoneessa. Olisin halunnut langeta polvilleni rukoilemaan juuri siinä ja sillä hetkellä. Ajattelin, että ainakin minä haluaisin rukoilla seuraavasti: ”Anna minulle vihan naamio.” Sen sijaan oleilin päivät pitkät sisällä lueskellen ja maalaten. On outoa, että alakuloisuuden temppelit eivät välttämättä hajoa, jos rahvaanomainen sanonta: ”On niin hankalaa olla himoittu”, vaihdetaan kirjallisempaan ilmaisuun: ”Kuinka monimutkaista olla rakastettu.”
            En tiedä... Sisäisesti olin edelleen yhtä epäluuloinen ja näin ihmisissä julkeutta ja väkivaltaisuutta, mutta pintapuoliset tapaamiset olin vähitellen oppinut kestämään luontevasti - ei, se ei ole totta: en ole koskaan kyennyt kohtaamaan ketään ilman tuskallista hymyä, tappion ilveilyä. Sinä yönä heittäydyimme Kamakurassa mereen  (jos muistan oikein, Tsuneko oli hänen nimensä, mutta muistini on hämärtynyt enkä ole varma siitä: minunlaiseni henkilö voi unohtaa jopa sen naisen nimen, jonka kanssa on yrittänyt itsemurhaa). Samalla kohtaloni sai uuden käänteen. Olin peloissani olinpa sitten missä tahansa. Kuvat olivat niin sydäntäsärkeviä, että ne tyrmäsivät minut itsenikin. Kuinka pinnallista - ja typerää - onkaan yrittää kuvata sievällä tavalla esineitä, joita pitää sievinä.
            Ja niin minä sitten keksin oman tyylini: ilveilyn. Noin viikon ajan olin kuin huimauksen vallassa. Sanoja, kaikenlaisia sanoja, kierteli päässäni (jos jokainen kymmenestä miljoonasta ihmisestä jättää syömättä lounaallaan kolme riisinjyvää, kuinka monta säkillistä riisiä tuhlataan joka päivä; jos kymmenen miljoonaa ihmistä säästäisi joka päivä yhden paperinenäliinan, kuinka paljon paperimassaa jäisi käyttämättä). Tällä tavoin onnistuin hieman vapautumaan sen valtameri-illuusion synnyttämästä kauhusta, jota sanotaan maailmaksi. Tuosta yöstä alkaen tukkani harmaantui ennen aikojaan. Pian sen jälkeen kukkien lumimyrsky sirotti lukemattomat terälehdet veteen täplittäen sen pinnan valkoisilla pisteillä, jotka aallot toivat takaisin rantaan.
            Samalla hetkellä saapui lähetti tuoden sähkösanoman. Hän jatkoi hysteeriseen tapaansa jonkin aikaa ja purskahti sitten taas itkuun. Nuolaisin kynää ja kirjoitin suurin kirjaimin LEIJONANAAMIO. Naiset tosiaan nauravat ällistyttävän suuren osan ajastaan. Naiset nukkuvat sikeästi kuin kuolleet. ”Haluatko sinäkin yhden. Äiti on itse valmistanut sitä. Ahh . . . tämä on herkullista. Todella suurenmoista.” Hänen puheestaan kuulsi Kansain murre. ”En”, vastasin hymyillen ja suljin kirjan. Minun tapauksessani haava ilmaantui silloin kun olin lapsi, ja aikaa voittaen se ei suinkaan parantunut, vaan päinvastoin syveni, kunnes se nyt ulottuu luuhun saakka. Joku ehkä nauraa minulle.
            Tämän sanottuani minun täytyy myöntää, että pelkäsin yhä ihmisiä, ja minun täytyi vahvistaa itseäni lasillisella riisiviinaa, ennen kuin saatoin tavata edes baarin asiakkaita. Lakkasin juomasta, ja piirtelin sarjakuvia kuin myyrä. Niin kuin saattoi arvata, join seuraavanakin päivänä. Horiki ja minä. Tässä pisteessä emme jaksaneet enää nauraa, ja meissä virisi ginihumalan jälkeinen painostava mieliala, jolloin pää on kuin täynnä rikkinäistä lasia. Ainoa turvani oli alkoholi. Olin siinä pisteessä, että olin alkanut tuntea juoppouden kurjuuden ja olin määrättömän iloinen jos voisin murtaa alkoholiksi nimitetyn paholaisen kanssa tekemäni pitkäaikaisen liiton. Horiki. Horiki ja minä. Inferno.
            Sammuin.
            Oksensin.
            Se muodosti suuren nousevan auringon lipun lumeen.
            Kerrottu tapaus on kuitenkin vähäpätöinen. En itsekään tiedä, mitä paikkaa tarkoitan ”kodilla”, mutta näitä sanoja joka tapauksessa käytin, minkä jälkeen, niin kuin minulle kerrottiin, itkin vuolaasti. Ja pahinta oli, että hourupäiset hulluudenpuuskani toteutuivat myöhemmin kauhistuttavalla tavalla. Jos se keino ei onnistuisi, minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin hirttää itseni, ratkaisu, joka merkitsi samaa kuin vedonlyönti Jumalan olemassaolosta. Veljeni lähetti hoitajakseni ruman, lähes kuusikymmenvuotiaan naisen, jolla oli hirveä, kauhtunut tukka. Itkin. Ei kaiketi ole liioiteltua sanoa, että maailma on täynnä onnettomia ihmisiä.

lauantai 22. toukokuuta 2010

Tyypilliseen tapaan ruotsalaisilla oli 2–1 -johtomaalissa mukana aimo annos tuuria.

sunnuntai 16. toukokuuta 2010

Taiteilija on hutiloiden koodattu kokonaisuus. Hän käsittää maailman jatkuvasti väärin, ja sitten pitää siitä melua. Taiteilijan työn tutkija puolestaan on väärinkäsitysten väärinymmärtäjä, galaktisen mittakaavan ohikatsoja. Jossain joku vaihtaa kanavaa.  

perjantai 14. toukokuuta 2010

Tarina on — lauseita toisesta kaupungista

Se tapahtui hyvin kaukana, ja myönnän että pelkäsin hieman.
            Sen toipilasaamun puhtautta, silkinvalkeutta ja tinapaperien värejä, pajunkissoja, höyhentöyhtöjä, aurinkoa etsin maailmasta vieläkin. Minulle tuottaa mielihyvää kuvitella, että kerran veisin sinut sinne ohdakkeiden alle. Kortin pronssipatsas on kaksituhattaneljäsataa vuotta vanha, mutta hän, jota patsas esittää, on vasta nuorukainen. Minun on vaikea uskoa, että se mitä näen, on vain värillistä kivistä heijastunutta valoa.
            Oletko sinäkin huomannut: tulee hetkiä, jolloin et tahdo tahtoa ja sitten katsot sisäänpäin ja mitä näetkään? Tai seisot kynnysmatollasi ja kääntelet kirjettäni kädessäsi, kääntelet ja sitten panet sen avaamatta syrjään, lehti- ja mainospinon päälle, joka kasvaa kasvamistaan nurkkasi pölyssä.
            Ehkä palaavat nekin päivät, jotka olivat kuin palkintoja, kauan sitten.
            En ollut milloinkaan omistanut marmorikuulia ja niiden hohto vangitsi minut, ihailin niitä pitkään, kun samassa kaukaa ja varoittamatta niiden ja minun väliin vyöryi hirvittävä tieto: että äiti kerran kuolee. Ja kuin vastauksena kantautuivat rajumyrskyn läpi toisen sydämen iskut, kumeat, täsmälliset ja itsevarmat. Takanamme hiekkakentällä Tainaronin lapset leikkivät kirkuen samaa leikkiä kuin kaikki maailman lapset: juostaan pakoon, jäädään kiinni ja sitten vangista tulee vainoaja. Tiedän jo omasta kokemuksestani, mitä on pelon liikkumattomuus ja mitä saalistajan, mutta tässä ei ole kysymys kummastakaan.
            Mutta sanat takertuvat kielelleni, sillä tiedän olevani orpo, kun hän on mennyt. Hänen ääriviivansa, jotka itse kerran olin piirtänyt hänen ympärilleen, jotta voisin näyttää ja nimetä hänet, olivat nyt haihtuneet. Yhtä pystypäin jään minäkin tänne nukkujien maahan.
            Ja mykistyneenä elämäni ylenpalttisuudesta vaikenin ja jäin odottamaan kultavasaran kopautusta.
Ainoa yksityiskohta
johon kirjassa samastuin
oli keskivaiheille satimeen jääneet
näkkileivän murut.

torstai 13. toukokuuta 2010

Oprah Winfrey said that when she saw the movie, it "split [her] open", and that she immediately called Tyler Perry who gave her Lee Daniels' number, so that she could call him and tell him she would do anything to promote the film. When she called him, he was onstage getting an award at the Sundance Film Festival. Oprah later stated that this film was why "we make movies", and that she thought people might not "enjoy", but would "appreciate this experience". 

tiistai 11. toukokuuta 2010

torstai 6. toukokuuta 2010

Pelko on polku (oppimispäiväkirja 6.5.2010)


1. luento

Valmis te olette? Oma asianajaja
minun pitää joka on koulutettu.
Tämä kauan olen katsellut.
Kaikki hänen elämänsä on hän
käänsi katseensa pois... jatkossa horisonttiin.
Älä hänen mieleensä, missä hän oli.
Hmm? Mitä hän oli tekemässä.
Pöh. Seikkailu. Heh.
Jännitystä.
Heh.
Jedi himoitsee ei näitä asioita.


2. luento

Katsokaa minua. Tuomari minua
minun kokoa, vai mitä? Hmm?
Hmm. Ja hyvin sinun ei pitäisi.
Minun liittolainen on Voimaa ja
voimakas liittolainen on.
Elämä luo se tekee siitä kasvaa.
Sen energia ympäröi meitä ja liittää
meidät. Luminous olentoja olemme.
Ei tämä karkea asia.


3. luento

Hyvät suhteet Wookiees olen.
Olet piittaamaton. Pian minä levätä,
kyllä, ikuisesti nukkua. Ansainnut sen olen.
Twilight on minun päälläni, kun yö on
kuuluttava. Pelko on polku
pimeälle puolelle. Pelko johtaa vihaan.
Viha johtaa vihaan. Hate aiheuttaa kärsimystä.


4. luento

Sinun täytyy tuntea Voiman noin te, tässä,
välillä sinä, minä, puu, kivi, kaikkialla, kyllä.
Vaikka välillä maan ja aluksen. Kuolema
on luonnollinen osa elämää. Iloita lähimmäisiäsi
jotka muuntuvat Force. Surra niitä ei ole. Miss
niitä ei ole. Varjo ahneus, joka on.
Liitetiedostojen johtaa kadehtien.


68. luento

Muista, Jedi voima virtaa Force.
Mutta varokaa. Vihaa, pelkoa,
aggressiota. Pimeä puoli ovat ne.
Kun aloitat alas pimeässä tielle,
ikuisesti se hallitsee oman kohtalonsa.
Välittää, mitä olet oppinut, Luke.
Ei... toinen... Sky... kävelijä.
Maine on pelko olla
ennen karkoittaa se voi.
Tapahtuu joka kaveri joskus tämä.

maanantai 3. toukokuuta 2010

Vaihtoehtoja

1)

Ah!

Ha!

2)

Modernistinen vitsi: kerjääjälle annetaan paperilappu, johon on kirjoitettu: 1000.

Postmodernistinen vitsi: kerjääjälle annetaan paperilappu, johon on kirjoitettu: 5.