maanantai 31. toukokuuta 2010

LEIJONANAAMIO

Miten järjenvastaista. Luulen, että olen jonkin verran tarkempi, jos erittelen vaikuttimeni näin.
            Maatessani hänen vieressään minun ruumiini yli tulvi hänen virtansa, joka sekoittui omaan, raskaampaan synkkyyden virtaani niin kuin ”kuihtunut lehti asettuu lepoon lammikon pohjan kiville”. Jos on nukkunut yönsä hyvin, aamu on hilpeä, luulen. Minusta tuntui kuin olisin halunnut juoda hukkumiseen asti. Sanoin: ”Mitä enemmän katselen sinua, sitä hassummilta sinun kasvosi näyttävät. Tiedätkö, saan innostukseni pilakuviin katsellessani sinun kasvojasi silloin kun nukut.” Hänessä tapahtunut muutos oli niin erikoinen, että se innoitti minua ajattelemaan, kuinka halpa - tai pikemminkin, kuinka koominen - sellainen ihminen onkaan, joka voi muuttaa itsensä yhtä yksinkertaisesti ja vaivattomasti kuin kääntäisi kätensä toisin päin.  Määritelmäni mukaan ”kunnioitettu” ihminen oli sellainen, joka lähes täydellisesti oli onnistunut huiputtamaan kanssaihmisiään, mutta jonka lävitse lopulta näki joku kaikkitietävä, kaikkivoipa henkilö, joka tuhosi hänet ja häpäisi hänen kuolemaakin kauheammalla tavalla. Jos olisin vain ollut selvillä tästä, minun ei olisi koskaan tarvinnut pelätä ihmisiä niin kovasti, ei hyljeksiä elämää eikä olla poikkiteloin, ei liioin kokea sellaisia helvetin tuskia joka yö. Olen aina vavissut pelosta ihmisten edessä.
            Voisi siis sanoa, etten vieläkään ymmärrä, mikä oikein panee ihmiset toimimaan. Joskus olen ajatellut, että ikeenäni on kymmenen onnettomuutta, joista yksikin voisi tehdä jostain toisesta murhaajan. Vastasin aina hyökkäykseen vaikenemalla, vaikka sisäisesti kauhistuin niin, että olin miltei järjiltäni (niityllä laiduntava rauhallinen härkä sivaltaa äkkiä hännällään tappaakseen kärpäsen kupeeltaan). Ajatus nostatti hiukseni pystyyn. Tiesin, että siitä alkaen minun täytyisi olla peloissani jopa tuon pienen tytön edessä. Olin aina kuvitellut, että koskemattomuuden kauneus ei ole mitään muuta kuin typerien runoilijoiden sulosanaista, tunteellista kuvittelua, mutta todellisuudessa se on elävää kauneutta, joka on tässä maailmassa läsnä. Mutta en ole koskaan kyennyt kiinnostumaan paljoakaan toisista ihmisistä, enkä tiedä tästäkään jutusta sen enempää.
            Todellakin. Eräs traagisista piirteistäni on pakonomainen halu tilanteiden kaunistelemiseen - se on saanut ihmiset joskus sanomaan minua valehtelijaksi - mutta olen tuskin koskaan kaunistellut mitään siitä hyötyäkseni; keskustelun virran ehtyessä olen pikemminkin kokenut tuon ilmapiirin muutoksen niin mullistavana, että pelko on kuristanut kurkkuani, ja vaikka olen tiennyt, että siitä olisi minulle myöhemmin haittaa, olen usein tuntenut velvollisuudekseni lisätä miltei huomaamatta kaunistelevan sanan, jonka lausuminen on peräisin tavanomaisesta epätoivoisesta palveluhalustani. Tämä totuus pätee minuun siinä mitassa, että joitakin vuosia myöhemmin jopa katselin äänettömänä, kun oma vaimoni häväistiin. Tutkin asiaa eri romaaneista, joissa naimisissa oleva nainen raiskataan. Mutta siitä alkaen oli miltei filosofisena vakaumuksenani uskomus: mitä yhteiskunta on muuta kuin yksilö?
            En ole mitään, olen tuuli, taivas.
            Tämä ajatus oli mielessäni, kun yhtenä päivänä menin yksin erääseen Ginzan kahvilaan. Näin pienen valkoisen kanin loikkivan huoneessa. Olisin halunnut langeta polvilleni rukoilemaan juuri siinä ja sillä hetkellä. Ajattelin, että ainakin minä haluaisin rukoilla seuraavasti: ”Anna minulle vihan naamio.” Sen sijaan oleilin päivät pitkät sisällä lueskellen ja maalaten. On outoa, että alakuloisuuden temppelit eivät välttämättä hajoa, jos rahvaanomainen sanonta: ”On niin hankalaa olla himoittu”, vaihdetaan kirjallisempaan ilmaisuun: ”Kuinka monimutkaista olla rakastettu.”
            En tiedä... Sisäisesti olin edelleen yhtä epäluuloinen ja näin ihmisissä julkeutta ja väkivaltaisuutta, mutta pintapuoliset tapaamiset olin vähitellen oppinut kestämään luontevasti - ei, se ei ole totta: en ole koskaan kyennyt kohtaamaan ketään ilman tuskallista hymyä, tappion ilveilyä. Sinä yönä heittäydyimme Kamakurassa mereen  (jos muistan oikein, Tsuneko oli hänen nimensä, mutta muistini on hämärtynyt enkä ole varma siitä: minunlaiseni henkilö voi unohtaa jopa sen naisen nimen, jonka kanssa on yrittänyt itsemurhaa). Samalla kohtaloni sai uuden käänteen. Olin peloissani olinpa sitten missä tahansa. Kuvat olivat niin sydäntäsärkeviä, että ne tyrmäsivät minut itsenikin. Kuinka pinnallista - ja typerää - onkaan yrittää kuvata sievällä tavalla esineitä, joita pitää sievinä.
            Ja niin minä sitten keksin oman tyylini: ilveilyn. Noin viikon ajan olin kuin huimauksen vallassa. Sanoja, kaikenlaisia sanoja, kierteli päässäni (jos jokainen kymmenestä miljoonasta ihmisestä jättää syömättä lounaallaan kolme riisinjyvää, kuinka monta säkillistä riisiä tuhlataan joka päivä; jos kymmenen miljoonaa ihmistä säästäisi joka päivä yhden paperinenäliinan, kuinka paljon paperimassaa jäisi käyttämättä). Tällä tavoin onnistuin hieman vapautumaan sen valtameri-illuusion synnyttämästä kauhusta, jota sanotaan maailmaksi. Tuosta yöstä alkaen tukkani harmaantui ennen aikojaan. Pian sen jälkeen kukkien lumimyrsky sirotti lukemattomat terälehdet veteen täplittäen sen pinnan valkoisilla pisteillä, jotka aallot toivat takaisin rantaan.
            Samalla hetkellä saapui lähetti tuoden sähkösanoman. Hän jatkoi hysteeriseen tapaansa jonkin aikaa ja purskahti sitten taas itkuun. Nuolaisin kynää ja kirjoitin suurin kirjaimin LEIJONANAAMIO. Naiset tosiaan nauravat ällistyttävän suuren osan ajastaan. Naiset nukkuvat sikeästi kuin kuolleet. ”Haluatko sinäkin yhden. Äiti on itse valmistanut sitä. Ahh . . . tämä on herkullista. Todella suurenmoista.” Hänen puheestaan kuulsi Kansain murre. ”En”, vastasin hymyillen ja suljin kirjan. Minun tapauksessani haava ilmaantui silloin kun olin lapsi, ja aikaa voittaen se ei suinkaan parantunut, vaan päinvastoin syveni, kunnes se nyt ulottuu luuhun saakka. Joku ehkä nauraa minulle.
            Tämän sanottuani minun täytyy myöntää, että pelkäsin yhä ihmisiä, ja minun täytyi vahvistaa itseäni lasillisella riisiviinaa, ennen kuin saatoin tavata edes baarin asiakkaita. Lakkasin juomasta, ja piirtelin sarjakuvia kuin myyrä. Niin kuin saattoi arvata, join seuraavanakin päivänä. Horiki ja minä. Tässä pisteessä emme jaksaneet enää nauraa, ja meissä virisi ginihumalan jälkeinen painostava mieliala, jolloin pää on kuin täynnä rikkinäistä lasia. Ainoa turvani oli alkoholi. Olin siinä pisteessä, että olin alkanut tuntea juoppouden kurjuuden ja olin määrättömän iloinen jos voisin murtaa alkoholiksi nimitetyn paholaisen kanssa tekemäni pitkäaikaisen liiton. Horiki. Horiki ja minä. Inferno.
            Sammuin.
            Oksensin.
            Se muodosti suuren nousevan auringon lipun lumeen.
            Kerrottu tapaus on kuitenkin vähäpätöinen. En itsekään tiedä, mitä paikkaa tarkoitan ”kodilla”, mutta näitä sanoja joka tapauksessa käytin, minkä jälkeen, niin kuin minulle kerrottiin, itkin vuolaasti. Ja pahinta oli, että hourupäiset hulluudenpuuskani toteutuivat myöhemmin kauhistuttavalla tavalla. Jos se keino ei onnistuisi, minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin hirttää itseni, ratkaisu, joka merkitsi samaa kuin vedonlyönti Jumalan olemassaolosta. Veljeni lähetti hoitajakseni ruman, lähes kuusikymmenvuotiaan naisen, jolla oli hirveä, kauhtunut tukka. Itkin. Ei kaiketi ole liioiteltua sanoa, että maailma on täynnä onnettomia ihmisiä.

1 kommentti: