perjantai 29. lokakuuta 2010

lauantai 23. lokakuuta 2010


Nefernefernefer heräsi kokonaisvaltaiseen ilmavirran paineen tuntuun. Hän avasi silmänsä ja tajusi putoavansa. Samalla hän ymmärsi, ettei uneksinut, sillä unissaan hänellä oli tapana herätä juuri tuona ymmärryksen hetkellä.
            Nefernefernefer näki kaikkeuden lähes taivaankannen korkeudelta. Meri oli alhaalla, viljavainiot ja metsät olivat siellä, ja tietysti joki. Hän ei kokenut pelkoa. Putoaminen tuntui oikealta ja odotetulta. Nefernefernefer vannotti itseään, että ei räpyttelisi silmiään, vaan imisi katseellaan kaiken maiseman kauneuden ja sitten kuolisi tyydytettynä.
            Hän vain vajosi ja katseli maailmaa, eikä antanut edes silmien kuivumisen ja pois irtoamisen häiritä tuota puhtauden ja kiistattoman oikeudenmukaisuuden kokemusta. Veri, joka virtasi hänen silmistään ylös taivaalle, oli vihreää.
            Jossain tippumisensa vaiheessa alkoi ikään kuin hälvetä, enkä tiedä, kerkesikö hän pudota maahan asti.
            

maanantai 18. lokakuuta 2010

Unissani en ole koskaan pyörätuolissa, vaan mieleni rakentuu vaille vammautumisen mahdollisuutta. Tarina saa yleensä jo alkunsa vakavasta onnettomuudesta, ja sitten jatkuu johdonmukaisesti ja kliimaksitta kohti eheytymistä. Siispä väitteeni ”tiedän miltä jalkojen käyttö tuntuu” ei ole vailla perustusta. Kiitos, olen kyllä tutustunut vastarannan kiistelijöihin joten tiedän: puolukkahilloa ei voi korvata ruusunmarjahillolla. Silti hän sanoi että minä valehtelen. Kuitenkaan en valehdellut sanoessani ”minusta tuntuu että sinä olet ainoa immeinen maailmasa joka ymmärtää minua”. Se oli totta sanomishetkellä, vaikka sille voikin ja pitääkin myöhemmin nauraa oikein mojovaa apinaurua. Loppujen lopuksihan meistä jää jäljelle vain pienin yhteinen nimittelijä. Ja hiljaisuutesi, loppujen lopuksi se sopii minulle mainiosti. Oikeastaan olemme kaikki lapsia, vaikkakaan emme maito- vaan valkohapsia. Oikeastaan ei ole muuta kuin vaan. 

torstai 14. lokakuuta 2010


Kaarle Kaljupää (843-877)
ei todellisuudessa ollut kalju. Itse asiassa voimiensa päivinä Kaarlen tuuheat kutrit ulottuivat aina länsitornin kamarista vallihautojen liejuihin. Fontenoyn taistelussa tämä tarjosi Lothar I:n miehille vaivattoman tien yli linnan muurien.

Ludvig Änkyttäjä (877-879)
ei todellisuudessa änkyttänyt. Itse asiassa Ludvigin sanan säilä oli niin terävä, että hän yllytti väittelytaidoillaan tyttärensä Ermentruden viekoittelijat tyystin kääntämään päänsä kosinnan suhteen. Useat nuorista miehistä päätyivätkin lopulta lämmittämään tyttären sijaan itsensä kuninkaan petiä.

Kaarle Paksu (839-888)
ei todellisuudessa ollut paksu. Lisänimensä hän ansaitsi viihdyttämällä pyhäaamuisin linnanväkeä kaappaamalla pienikokoisimman kamarineidon takkinsa sisään sätkimään. Sitten Kaarle tepasteli ympäri juhlasalia saaden näin henkilökuntansa hetkeksi unohtamaan alituisen mestauksen uhan.

Ludvig Saksalainen (804-876)
oli todellisuudessa yhtä vähän saksalainen kuin isänsä Ludvig Hurskas oli hurskas.

Kaarle Yksinkertainen (898-922)
ei todellisuudessa ollut yksinkertainen. Itse asiassa Kaarle oli mieleltään niin monikerroksinen ja -mutkainen, että vuoden 922 aatelisten kapinassa hän ymmärsi vallankumouksellisten vastareaktiota niin syvällisesti, että suorastaan vaati itseään ajettavaksi maanpakoon.

maanantai 4. lokakuuta 2010

Vain sokeoitunut ajattelee, että elämä on jotain joka tapahtuu sitten kun. Toisaalta vain yks saatanan kakara kelaa että se on tässä ja nyt. Itsehän johdatan lippulaivaani siihen maireaan johtotulokseen, että elämä on pian. – Kylläpäs minua nukuttaa, sanoi Liisakulta. Hän on sitä sorttia, joka asettaa taulut aina vinoon, mutta häiritsevän huomaamattomasti. Hän on sitä sorttia, joka näkee avaruuden mustuudessa vain tavoitteen. (Tätä lohdullisuutta hän kutsuu galaktiseksi roskakoriksi.) Hän on sitä sorttia, joka ei näe joutohetkien itsetarkoituksellisuutta. Hän on sitä sorttia, joka koko keskimittaisen elämänsä keston aikana luovuttaa yleisellä tasolla vain yhden ainoan kerran. Silloinkin kokeilumielessä. Hän on sitä sellaista sorttia. Hän on sitä sorttia, joka hyppää sillalta ja hukkuu jo ilmassa.