lauantai 23. lokakuuta 2010


Nefernefernefer heräsi kokonaisvaltaiseen ilmavirran paineen tuntuun. Hän avasi silmänsä ja tajusi putoavansa. Samalla hän ymmärsi, ettei uneksinut, sillä unissaan hänellä oli tapana herätä juuri tuona ymmärryksen hetkellä.
            Nefernefernefer näki kaikkeuden lähes taivaankannen korkeudelta. Meri oli alhaalla, viljavainiot ja metsät olivat siellä, ja tietysti joki. Hän ei kokenut pelkoa. Putoaminen tuntui oikealta ja odotetulta. Nefernefernefer vannotti itseään, että ei räpyttelisi silmiään, vaan imisi katseellaan kaiken maiseman kauneuden ja sitten kuolisi tyydytettynä.
            Hän vain vajosi ja katseli maailmaa, eikä antanut edes silmien kuivumisen ja pois irtoamisen häiritä tuota puhtauden ja kiistattoman oikeudenmukaisuuden kokemusta. Veri, joka virtasi hänen silmistään ylös taivaalle, oli vihreää.
            Jossain tippumisensa vaiheessa alkoi ikään kuin hälvetä, enkä tiedä, kerkesikö hän pudota maahan asti.
            

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti