maanantai 18. lokakuuta 2010

Unissani en ole koskaan pyörätuolissa, vaan mieleni rakentuu vaille vammautumisen mahdollisuutta. Tarina saa yleensä jo alkunsa vakavasta onnettomuudesta, ja sitten jatkuu johdonmukaisesti ja kliimaksitta kohti eheytymistä. Siispä väitteeni ”tiedän miltä jalkojen käyttö tuntuu” ei ole vailla perustusta. Kiitos, olen kyllä tutustunut vastarannan kiistelijöihin joten tiedän: puolukkahilloa ei voi korvata ruusunmarjahillolla. Silti hän sanoi että minä valehtelen. Kuitenkaan en valehdellut sanoessani ”minusta tuntuu että sinä olet ainoa immeinen maailmasa joka ymmärtää minua”. Se oli totta sanomishetkellä, vaikka sille voikin ja pitääkin myöhemmin nauraa oikein mojovaa apinaurua. Loppujen lopuksihan meistä jää jäljelle vain pienin yhteinen nimittelijä. Ja hiljaisuutesi, loppujen lopuksi se sopii minulle mainiosti. Oikeastaan olemme kaikki lapsia, vaikkakaan emme maito- vaan valkohapsia. Oikeastaan ei ole muuta kuin vaan. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti