maanantai 29. marraskuuta 2010

Hyvän istumisryhdin tärkeydestä nykyaikaisessa työympäristössä

Siinä sitä sitten tuli istuttua, siinä työtuolissa nimittäin, kaiken sen joka suunnasta hyökkivän kiireen keskiössä, josta selvitäkseen huomasi hiljalleen alkavansa olennoida sellaista jotenkin jähmeänjämäkkää ryhtistä asentoa, jossa aivan ensi alkuun tulee tunteneeksi olonsa jotenkin teennäisen pönöttäväksi, mutta joka sitten esimerkiksi peilistä tai ikkunasta heijastuksena äkättynä ilmenee aivan tavallisen kelpo ihmisen suoraselkäisenä olemisena eikä lainkaan keinotekoisena, ei, vaan nimenomaan jotenkin oletusarvoisena ja tehdasasetuksellisena ja peräti perusmuotoisena.
            Ja vaikka se oivallus siitä uuden olemisen tavan mainioudesta tuntuikin kerrassaan miellyttävältä ja lämmittävältä ja kiistatta tulevan elämän laatua kohentavalta, sitä seurasi pitkin luonnollisia polkuja myös vastaoivallus, sellainen että se entinen pallilla ryhjöttäminen jonka aiemmin oli kokenut aivan kelvollisena ja hyväksyttävänä ja oikeallisena istumis-olemisena, näyttäytyi nyt tässä uudessa valaistuksen tilassa jotenkin matomaisena ja käärmemäisenä ja yleisesti lieromaisena, sanotaan nyt kertarysäyksellä että kokonaisuudessaan perusteellisen selkärangattomana olemisen tilana, suorastaan kelvottomana toimimisen kehikkona.
            Siinä kun sitten sitä vastalöydettyä ryhdikkyyttä yhä jatkovertaeli siihen entiseen istumisen tapaansa, alkoi se männälieroilu näyttäytyä lopulta aivan perin juurin nolostuttavana, etenkin sitä epäämätöntä tietoisuutta vasten, että sillä vanhalla tavalla oli tullut istuttua oikeastaan koko tähän asti läpi tarvottu elämä, herra isä, tosiaankin sen verran hävettävänä se mennyt asiaintila alkoi näyttäytyä, että kokonaan vastoin omaa tahtotilaa ja alkuperäistä tarkoitusta rupesi verisuonisokkeloiden puna-aines yllättävän äkäisin kapinaelkein adrenaliinisoitumaan, mikä pienellä viiveellä saattoi kasvoin tienoilla ilmetä ehkä vain hennon puolukkaisena lievästä hermostuneisuudesta kielivänä värityksenä, mutta jota kuitenkin siinä sitten avuikseen oli koettava parhaan taitonsa mukaan, rauhalliseen keuhkojen rytmitykseen keskittymällä, peitellä, etteivät vahingossakaan ympärillä miksikään stressi-Erkiksi tulkitsisi.
            Kuitenkin kaikeksi onneksi, noin niin kuin jokseenkin suhteellisessa katsannossa tarkasteltuna melko nopeastikin, tullahti siinä hapen ja hiilidioksidin välisessä kaupanteossa mieleen, että oliko siinä nyt kerrassaan mitään laitaa aivan itsensä kesken alkaa häpeällisyydellisyyttä kokemaan, etenkin kun oli jokseenkin todennäköistä, ettei kenelläkään siinä välittömässä läheisyydessä kollektiivista ihmisyyttä jakavista olennoista ollut mitään telepaattisia kykyjä, eikä siis siten pääsyä siihen omaksi koettuun tietoisuuteen, ja kun siinä sitten kotvan verran sitä pähkäröityään oli viimein saapunut siihen ilmeisen odotettuun johtopäätökseen, että ei kerrassaan lainkaan ollut, sitä laitaa siis, niin jotenkin sitä sitten muisti palata sen istumisryhdin hakemisen alkuperäiseen, varsinaiseen tarkoitukseen, joka totta tosiaan oli jonkinlaisen kokonaisvaltaisen rauhallisuudellisuuden tunteen hamuaminen, rauhallisuuden, rauhan ja hitauden ja jähmeyden tunnun, rauhan ja hitauden ja jähmeyden tunnun, rauhan, ja, hitauden, ja, jähmeyden, tunnun, joka nyt vaan jotenkin oli alkanut tuntua tarpeelliselta, jolla nyt vaan johonkin tapaan yritti jäsentää edes jonkinmoista hiljaista mutta kuitenkin tomeraa tolkkua siihen kiireiseen työpäivään kaiken sen ympärillä härväävän ja näennäistä tärkeyttä toimittavan sakin keskelle, itselleen.

maanantai 15. marraskuuta 2010

Minä en ole mikään arvostelemaan menneisyyden minää, sillä hän ei ole minä vaan hän. Meillä on eri solut. Ulkopuolinen ei, vastoin yleistä käsitystä, näe tilannetta selvimmin. Itse asiassa kyse on illuusiosta. Kokonaisuuksia ei ole, vaan tavallaan ihmissuhteet piirtyvät reippaaseen tahtiin päivittyvästä vektorigrafiikasta. Läheltä näkee saman kuin kaukaa mutta tarkemmin, tarkemmin. Odotan sitä päivää, kun rahalla voi ostaa ainakin jonkin verran lämpöä ja vähäsen onneakin. Minä ihan oikeasti odotan sitä päivää – Kuin Kuuta Nousevaa. Tuulikaapissa tajusin, että rakkaansa on helppo tappaa, kun tiedostaa, ettei se oo rakas lainkaan. Kyse on illuusiosta, jossa tietoisuus lähestyvästä menetyksestä synnyttää valheellisen rakkauden tunteen. Kyse on alluusiosta.

torstai 11. marraskuuta 2010

Opetus

Luostarissa kohisi ja kuhisi. Munkki Sebaotia pidettiin yhteisön etevimpänä meditoijana, joten kademieli oli vallannut suuren osan munkeista. He katselivat kiukkuisina sermien väleistä, kun Sebaot meditoi pohjoissalin nurkassa aamuisin hohkaten rauhallisuudellisuutta. Munkit laskivat kulmiaan ja puhisivat ja joskus laskettelivat ilkeätä leikkiäkin. Mutta Sebaot vaan ristiistui salin nurkassa selkä ulkoiseen todellisuuteen päin, tyynenä kuin aamuöinen lampi.
            Tietoisena asiain huolestuttavasta tilasta vastaava pääluostarinjohtaja Sörssellssön kokosi munkit eräänä aamuna palaveriin luostarin takapihalle, mistä bambumetsä alkoi. Kaikki yhdeksäntoista munkkia istuivat rintamasuunta kohti pimeää bambutiheikköä, ja Sörssellssön seisoi heidän edessään arvokkaana ja vakavana. Munkiston keskuudessa väreili tuntu, että tässä ollaan nyt viisaudelle altistumisen äärellä.
            Sörssellssön käännähti sijoillaan ja tartahti lähimpään bambunvarteen. Hän taittoi sen rajulla liikkeellä paksua reittään vasten poikki niin että rusahti. Munkisto älähti lähes yhteen ääneen. Sörssellssön otti muutaman sivuaskeleen verkkaisesti kuin aamuöinen lampi. Silloin jokainen munkeista näki omilla japanilaisen vinoilla silmillään aiheutuneen vahingon. Sitten Sörssellssön kääntyi ja tuijotti munkistoa kallionkovaksi jähmettyneellä surullisella naamallaan.
            Vastaavan pääjohtajan ääni petti, kun hän totesi ykskantaan: – Näinkin voi olla.
            Siitä lähtien kaikki muuttui 安泰寺:n luostarissa. Vihanpito munkki Sebaotia kohtaan hälveni kuin ilmanraikastajan vaikutuksesta. Kun eräänä päivänä paljastui, että kadehdittavan pitkäkestoisina aamumeditaatio sessioinaan Sebaot lähinnä nuokkui sijoillaan, aiheutti se munkistossa vain kohteliaan laimeaa mielenkiintoa. Kaikki olivat ystävällisiä toisilleen kuin aamuöinen lampi. Munkit käveleskelivät ympäriinsä, työskentelivät ja meditoiskentelivat harmoniassa toistensa kanssa ja maailman kanssa. Ja kaikesta oli kiittäminen sitä opetusta, jonka vastaava pääluostarinjohtaja Sörssellssön oli heille tuona käänteentekevänä aamuyönä antanut.