maanantai 15. marraskuuta 2010

Minä en ole mikään arvostelemaan menneisyyden minää, sillä hän ei ole minä vaan hän. Meillä on eri solut. Ulkopuolinen ei, vastoin yleistä käsitystä, näe tilannetta selvimmin. Itse asiassa kyse on illuusiosta. Kokonaisuuksia ei ole, vaan tavallaan ihmissuhteet piirtyvät reippaaseen tahtiin päivittyvästä vektorigrafiikasta. Läheltä näkee saman kuin kaukaa mutta tarkemmin, tarkemmin. Odotan sitä päivää, kun rahalla voi ostaa ainakin jonkin verran lämpöä ja vähäsen onneakin. Minä ihan oikeasti odotan sitä päivää – Kuin Kuuta Nousevaa. Tuulikaapissa tajusin, että rakkaansa on helppo tappaa, kun tiedostaa, ettei se oo rakas lainkaan. Kyse on illuusiosta, jossa tietoisuus lähestyvästä menetyksestä synnyttää valheellisen rakkauden tunteen. Kyse on alluusiosta.

1 kommentti:

  1. Mainiota. Hienoja oivalluksia. Heti alussa nautin kohdaasta "sillä hän ei ole minä vaan hän". Tuo mieleen Rimbaudin. Ja sitten kun puhutaan illuusiosta ja päädytään alluusioon on hienoa. Ja muutenkin oivalliset siirtymät aiheiden välillä toimivat. Itseasiassa niitä ei aluksi edes huomaa.

    Hyvä kikka on myös yllättävä puhekielinen tökkäys: "ettei se oo rakas lainkaan".
    Ne on nämä mukavat pienet mausteet.

    VastaaPoista