torstai 1. joulukuuta 2011

Vihaan sua

Suomensin Thom Yorken Black Swan -kappaleen, koska pidän siitä.



Vihaan sua

Vinoutunutta ei saa suoraks
niin se vaan menee
joten pakkaa kamas ja painu vittuun
osta lippu ja nouse junaan
osta lippu ja nouse junaan

Sillä mä vihaan sua, vihaan sua
vihaan sua, vihaan sua

Sä yrität miellyttää kaikkia
mut ei se onnistu
ihmisistä jää pelkkä märkä läntti
sun taakse asfalttiin
sun taakse asfalttiin

Ja mä vihaan sua, vihaan sua
vihaan sua, vittu vihaan sua
sä oot niin sokee, kaikelle sokee
etkä sä tajuu, et vaan tajuu

Kuollutta hevosta ei auta potkii
siis kiitä ja lähe menee
mitä sitten, ei kiinnosta
mä elän tässä, nyt
mua saa koskettaa

Mä oon sun, en oo sun
mä oon sun, en oo
ja mä vihaan sua, vittu vihaan sua
vihaan sua, vihaan

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Harri


Mies halusi tehdä murhan. Niinpä hän eräänä iltana kierteli pienen kaupunkinsa keskustaa etsien sopivia tapettavia. Kukaan ei kuitenkaan ottanut vakavasti hänen tarjoustaan murhattavana olemisesta. Mies aikoi jo jättää koko homman sikseen, kunnes näki R-kioskin edessä äijäporukan, jolla oli kai tämän tästä tapana maleksia liikkeen tienoilla tuhlaamassa loppumatonta luppoaikaansa.
            – Haluaisiko joku teistä tulla murhatuksi, mies kysyi sakilta ketään erityisesti puhuttelematta.
            – Mitäs siitä maksetaan, vastasi eräs äijistä – selvästi narri ja joukon pääpuheenpitäjä. Muut nauroivat.
            – Hyvin pitkän kuolemanjälkeisen elämän, mies vastasi.
            Porukka hiljeni.
            – Hyvin pitkän, alfaäijä kysyi. – Ei ikuista.
            Mies nyökkäsi.
            – Painuhan siitä, äijä tuhahti ja kursivoi viestinsä vielä kättään huitaisemalla.

Seuraavana aamuna, kun mies oli keittiössä syömässä greippiä, postiluukku kolahti. Sieltä livahti lappu:

Murhaa minut. Tavataan illalla vanhan postitalon takana. Terveisin Harri            

Mies rutisti lapun taskuunsa ja palasi keittiöön viimeistelemään greippinsä.

Tuli ilta. Postitalon takana oli niin pimeää, että mies tajusi vasta hyvän tovin paikan päällä notkuttuaan Harrin samaan tapaan seisoskelleen siinä aivan lähettyvillä, kymmenisen metrin päässä.
            – Ai. Hei, mies sanoi.
            Tumma hahmo hätkähti.
            – Ai, sinä olit jo siinä, Harri sanoi.
            Hetkeen he eivät näyttäneet tietävän, miten menetellä. Sitten mies ymmärsi, että hänhän oli tässä pohjimmiltaan se aloitteellinen osapuoli.
            – No, hoidetaankos tämä homma nyt sitten, mies sanoi ja alkoi lähestyä Harria.
            Mies huomasi juuri ja juuri tumman hahmon nyökkäävän.
            – Mitenkäs niin kuin sitten... Tai millä, Harri sanoi.
            – Veitsellä, mies vastasi. – Käy vaan siihen seinää vasten, selin minuun päin.
            Harri totteli.
            Mies asettui Harrin taakse. Vasemmalla kädellään hän nojasi tämän olan yli kylmään tiiliseinään, oikealla veti taskusta keittiöveitsen. Se tuoksui vielä greipille.
            – Odota, Harri sanoi.
            – No?
            – Lupasit hyvin pitkän kuolemanjälkeisen elämän.
            – Niin.
            – Hyvä. Ikuista meikäläinen ei ansaitsisikaan.
            Mies haistoi Harrin hikisen, rasvaisen hiuspohjan.
            – No, oletko valmis, mies kysyi.
            Harri nyökkäsi.
            Mies nosti vasemmalla kädellään Harrin takin ja paidan paljastaen luomisen selän. Mies tuumi, että oikean munuaisen kohdalta voisi olla sopiva mennä sisään. Häntä hieman harmitti, ettei ollut muistanut pestä veistä leikattuaan sillä greippiä. Mutta mies sysäsi ajatuksen syrjään, asetti terän vasten Harrin selkää ja työnsi veitsen rauhallisesti mutta jämäkästi sisään.
            – Eih... Ei sittenkään, Harri ähkäisi.
            – Mitä.
            Harri alkoi huohottaa ja täristä.
            – Ei, älä välitä. Anna mennä vaan.
            Mies alkoi kääntää veistä.

Yöllä mies katseli sohvansa pohjalta televisiota. Hän vaihteli kanavia mielivaltaisesti, ei edes yrittänyt rekisteröidä näkemäänsä. Viime aikoina arki oli ollut niin täynnä erilaisia askareita, että päivän päätteeksi tuntui sopivalta vain maata viltin alla ja antaa yhdentekevän viriketulvan huuhtoa auvoisaan tajuttomuuteen. Tänäkin yönä mies nukahti jonkin turhanpäiväisen amerikkalaissarjan meuhkatessa taustalla. Unia hän ei nähnyt. Aamulla mies heräsi virkeänä, valmiina kohtaamaan uuden päivän haasteet.

perjantai 11. marraskuuta 2011

Maailmanpyörä

Poika toi tytön, jota oli jo hyvän tovin mielinyt, ensitreffeille autioon huvipuistoon. Oli pakkaselliseksi kääntynyt syysilta. Aika karmivaa, tyttö sanoi. Poika näytti vakavalta ja osoitti yksinäistä klovnipatsasta karusellin kupeessa. Virnistävä, tyhjyyteen tuijottava hahmo näyttäytyi tyhjän huvipuiston kontekstissa niin surullisena, että poika alkoi kyynelehtiä. Tyttö ajatteli, että ei aivan ymmärrä poikaa, mutta samalla, että mielenkiintoinen tämä kyllä oli. He suutelivat. Poikaa miellytti tytön kostean, paksun kielen herkullinen hyväily, mutta jokin tytössä ja hetkessä oli vinossa. Kohtaus ei vastannut pojan alkuperäistä mielikuvaa ihailemansa tytön voittamisesta huvipuistossa, hänelle kaikkein rakkaimmassa paikassa. Mutta pian hän huomasi tunnistavansa jonkinlaista haikeaa kauneutta tuossa epätäydellisyyden kokemuksessaan. Ja niin hän teki siitä pesänsä, perustuksen, jolle monet vastaavanlaiset mielen tuntemukset jatkossa saivat rakentua. Maailmanpyörässä tyttö sitten kosi poikaa, sen korkeimmalla kohdalla. Sopivan ajan kuluttua poika ja tyttö menivät naimisiin, mutta miten se sujui, siitä en tiedä paljoakaan – varmaankin monella lailla.

torstai 10. marraskuuta 2011

Itsekseen muuttunut Kristian Blomberg

Kriitikko Jukka Petäjän parin vuoden takainen yhteisarvio viidestä esikoisrunoteoksesta räjäytti aikamoisen pahan mielen ja turhautumisen padon laiskanpuoleisella ajattelullaan ja asiavirheillään. Keskustelua kritiikistä käytiin kuukausikaupalla. Arvion pääongelma oli, että se haali saman kattoargumentin alle viisi teosta, joista valtaosan ei millään voi katsoa sopivan määritelmään.

Petäjän näkemys oli, että kokeellinen nykyrunous on keskenkasvuista ja masturbaattista. Että se on äänenmurroksessa.

Yksi kritiikin kritisoitavasta teoksista oli Kristian Blombergin esikoisteos, Puhekuplia (poEsia 2009). En oikein osaa lukea Petäjän arviota ajattelematta, että pohjimmiltaan se on nimenomaan Puhekuplien kritiikki. Että kriitikko ärsyyntyi paint-piirroksilla, kohosteisen halvoilla sanaleikeillä ja yleisellä huonolla maulla ratsastavasta teoksesta niin perinpohjin, että hänen ympärilleen generoitui voimakenttä, johon sattui imeytymään mukaan muutkin työpöydällä arvioimistaan odottavat esikoisrunokirjat.

Petäjän kritiikkiin liittyi sen verran tartuttavia kohtia ja yleisenkin tason purnattavaa, että eräs asia tuntui jäävän oikeastaan pimentoon: Puhekupliin Petäjän huomiot sopivat ihan hyvin. Mielestäni Blombergin esikoiskirja nimittäin on hieman keskenkasvuinen, eikä huonoilun estetiikassaan mitenkään suvereeni tai loppuun asti perustellun tuntuinen. Pääongelma on kirjan visuaalisessa ilmeessä: poEsia ei vielä pari vuotta sitten ollut nykyisessä materiaalisessa hehkussaan. Niinpä huonoilu halvalle paperille painettuna ilman ammattimaista graafista toteutusta hahmottuukin mielessäni huonoilun sijaan – huonoudeksi.

Sama keskenkasvuisuus koski myös Poesiaa itseään. Vaikka poEsia-sarja oli laatua jo vuonna 2009, vasta nykyään se julkaisee mielestäni oikeasti kaikilla mittapuilla maan kiinnostavinta runoutta.

Sallitteko – pliis, sallikaa, sillä vähän nolon röyhkeäähän tämä on tällaiselta parikymppiseltä – minun vielä vähän jatkaa ajatusta Blombergin parin vuoden takaisesta ”äänenmurroksesta” ja teoksensa ”keskenkasvuisuudesta”? Toivottavasti, sillä aika kivasti vertaus jatkuu nyt, vuonna 2011, kun Blomberg on julkaissut toisen teoksensa itsekseen muuttuva (Poesia). 

Tuntuu, että Blomberg on toisen kirjansa myötä todellakin runoilijana "aikuistunut", muuttunut itsekseen.

Blombergin toinen kirja ei ole ainoastaan ihana, hieno, kaunis, vakava, vilpitön, tuore runoteos, vaan se valaisee Puhekuplatkin aivan uudella tavalla. itsekseen muuttuva paljastaa kirjoittajastaan jonkinlaisen perinpohjaisen vakavan ja syvän puolen, joka on aiemmin ollut näkyvissä lähinnä Blombergin tutkimustyössä ja jonka pohjalle Puhekuplien kaltaisen änkyräteoksen vasta soisi kirjoittuvan.

Liikutuin kirjasta jo ensi näkemältä:


Kuten Puhekuplissa, myös itsekseen muuttuvassa kirjan materiaalinen ulkoasu ns. varastaa ukkosen. Kirjan kauniit, vanhasta muistuttavat pahvikannet on toteutettu Heidelberg-painokoneella. Käsittääkseni pelkkä kansien painoprosessi otti pari viikkoa muutaman ihmisen täyspainoista työtä. Kanteen on suurella vaivalla painatettu kerrostamalla (tjms?) maailman ensimmäinen valokuva, Louis Daguerren Boulevard du Temple (1838):


Sama rauhallisuus, vaivannäköisyys, meditatiivuus, hitauden korostaminen, vanhan tärkeys, hönkii vastaan kannet avatessa (kokeilepa avata kirja keskeltä ja vääntää kansia reilusti auki – voiko tuosta jo niin harvinaiseksi käyneestä narskuvasta äänestä olla pitämättä?). Teos ei ole osastoihin jaettu, vaan se etenee rauhallisesti etenevin proosallisin säkein, etenee siten, että jotenkin liikutun jo tästä rytmistä itsessään. Teosta lukiessa minusta tuntuu kuin laskeutuisin kaikessa rauhassa pitkiä, lukemattomia, matalia portaita valtavassa, jylhästi koristellussa salissa samalla kun sympaattinen, asiansa perinpohjin tunteva opas selostaa matalan patinaisella äänellä kaikesta ympärillä näkyvästä.





Kirja koostuu havainnoista, kieleen pysähtymisestä ja anekdooteista. Koko ajan ollaan jotenkin kaikkein tärkeimmän äärellä. Täysin pakottomasti ja paikoin yllättävän suorasanaisesti, mutta myös sopivasti käsittämättömyyksiä kuin suklaapaloja kakkutaikinaan sijoitellen.


Kuvanveistäjä Artistide Maillol (1861-1944) virtsasi toistuvasti pronssiveistostensa päälle saadakseen niihin patinaa.


runoilija Charles Cros (1842-1888) keksi myös varhaisen levysoittimen sekä värivalokuvaukseen soveltuvan menetelmän, mutta hänen varallisuutensa ei riittänyt patenttimaksuihin.



                                    Pieniä tosiasioita,

           
                                    tosiasioiden pienentyminen.



Kerrotaan myös, että keinotekoisen hymyn ylläpitäminen muuttaa hiljalleen kasvojen lihaksistoa ja siten ulkonäköä.


että ampiainen ei osaa liitää, sen on jatkuvasti liikuteltava siipiään


että puiston kiertäminen tekee puistosta aution ja pelottavan


Kirjan rauhallisuutta ja meditatiivisuutta korostaa myös sen rytmitys, muodon hallittuus. Juuri kun tuntuu, että nyt on tullut tekstiä riittävästi vastaan, uuden aukeaman vasen sivu voi olla yksinkertaisesti tyhjä, kuten Henriikka Tavin liikkuvissa mutta hengittävissä runokokoelmissa. Sivulla 41 puolestaan, kokoelman puolivälissä, on vain yksi sana keskellä sivua: ”Tauko.” Sivua kääntämällä sitä seuraa toinen sana: ”Hiljaisuus.”

Ilmitasollaan nämä eivät toki ole mitään oivalluksia. Mutta kun voi helvetti kun niin se juuri menee: kertoo nimenomaan teoksen tehosta ja voimallisuudesta, että näin yksinkertaiset ajatukset tuntuvat 100-prosenttisen toimivilta ja kuin juuri tähän kirjaan tarkoitetuilta. Vaatii aivan erityisen teoksen, että moinen simppeli vilpittömyys tuntuu sen sivuille aseteltuna perustellulta, liikuttavalta ja kauniilta eikä lainkaan kuluneelta tai pateettiselta.

Samasta syystä myös eräs sivulla 64 ohimennen pilkahtava lausekin puolustaa niin vastaansanomattomasti paikkaansa. Erotan kyseisen lauseen omaksi kappaleekseen, ja päätän sillä postaukseni. Niin tärkeä se mielestäni on.

Yhä useammin tuntuu, että vain kauneus voi pelastaa maailman.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Kirjoitin Helsinki Poetry Connectionin blogin uusimman päästäkirjoituksen.

Lue se.

Siinä puhutaan tisseistä!

Joissa on nännejä!

Ja lavarunoskenestä.

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

torstai 6. lokakuuta 2011

Krista Kosonen


Mies oli juuri nousemassa raitiovaunuun, kun Krista Kosonen astui sieltä alas. Meikittömänä, kauniina, ujon tietoisena tunnettuudestaan, värikäs paksu villaliina siron kaulan ympärillä. Katseet eivät kohdanneet, mutta mies jättäytyi silti vaunusta pois, se tuntui itsestäänselvyydeltä. Kosonen jatkoi matkaansa kohti Stockmannin Hullujen päivien keltaloistoa. Mies kulki perässä. Aulassa hän pysäytti Kososen. Hei, mies sanoi. Emme ole tavanneet, mutta haluan vain sanoa, että olet minusta tosi hyvä tyyppi. Tai... Tiedän etten tunne sinua, mutta vaikutelmani on, että olet hirveän miellyttävä. Ja hyvä työssäsi. Ja söpö... Sitten tuli pieni tauko. Ei minulla muuta, mies lisäsi kuin anteeksi pyytäen. Krista Kosonen hymyili kainosti ja kysyi: Haluaisitko lähteä kanssani kahville? Mies rykäisi vaivaantuneesti. Onkohan se hyvä ajatus, hän sanoi. Lienee selvää, että olemme ihastuneet vain... mielikuviin toisistamme. Kosonen nyökkäsi vakavana. Hetken he seisoivat siinä, ihan hiljaa keskellä keltaisten muovipussien pyörremyrskynsilmää. Krista Kosonen sanoi: Kysyisin vielä, että haluaisitko haistaa hiuksiani, mutta taitaisit kieltäytyä siitäkin. Mies nyökkäsi surullisesti, jotenkin alistuneena. Ja niin he poistuivat tahoilleen.

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Potkut


Nainen – hän oli kalju – heräsi ääneen, joka syntyi, kun mies kaapi keittiössä lusikalla viimeisiä jogurtinjämiä posliinikulhosta: tsink-tsink-tsink-tsink-tsink-tsink-tsink-tsink tjsp. Nainen nousi sängystä, meni keittiöön ja sanoi: Vieläkö olet täällä. Sitten nainen muisti, että mies oli saanut edellisenä iltana potkut, eikä töihin – mies oli tilintarkastaja – siis ollut enää menemistä. Tajuttuaan erehdyksensä nainen huokaisi kaljuaan hieroen. Mies sanoi katse kulhossaan: Jep jep. Nainen koki, että hänen tehtävänsä oli yrittää keksiä miehelle tekemistä, nyt kun jogurttikin oli syöty. Haluaisitko mennä kävelylle, nainen sanoi. Nyt ei sovi, söin juuri, mies sanoi. Entä haluaisitko imuroida? Mies naputti turkoosia pöytää etusormensa pitkällä kynnellä ja vain katsoi naista hymyillen. Entä haluaisitko piirtää liituväreillä, nainen jatkoi. Haluaisin ehkä tehdä jotain hieman haastavampaa, mies sanoi. Nyt nainen suuttui. Sinä olet läheisriippuvainen, hän sanoi. Mies laski kulmakarvojaan, yritti sanoa jotain, mutta ei sitten sanonutkaan, jäi vain tuijottamaan keittiön lavuaaria siristävin, mietintää taakseen kätkevin silmin, suu hieman avoinna ja pää aavistuksen kenossa. Nainen meni takaisin nukkumaan. Parin viikon päästä hän heräsi. Naisen päätä peitti nyt pitkälle ehtinyt sänki. Nainen tiesi, että vielä ei kannattaisi mennä keittiöön: mies olisi siellä yhä, samaan asentoon jähmettyneenä.

tiistai 13. syyskuuta 2011

Runokokoelma 2009

Kirjoitin pari vuotta sitten runokokoelman, jota ei koskaan julkaistu. Tässä se nyt kuitenkin on, liikkuvuudessaan ja kankeudessaan, noloudessaan, yliyrittämisessään, kauneudessaan ja hauskuudessaan, kaikessa onttoudessaan ja täyteydessään.

lauantai 20. elokuuta 2011

torstai 18. elokuuta 2011

Kartanolaisista

Kirjoitin tämän novellin joskus muutama vuosi sitten luettuani Kuukausiliitteen jutun 1940-luvun kartanolaisista, jonkinlaisesta uskonnollisesta pedofiilikultista.


Kuivuva järvi

Äidin tavasta kuoria perunoita Tytti näki, että enon sanomiset sattuivat. Äiti oli viiltänyt sormeensa, kun Tytti oli kysynyt asiasta. Äiti oli katsonut Tyttiä ja tämä oli poistunut. Äidin katse ei horju.

Tytti pesi pyykkiä laiturinnokassa. Hauet katselivat lumpeet kilpinään ja ehkä pelkäsivät veden käyvän saippuasta huonoksi. Vesilukit kulkivat järvenkalvolla kuin sametilla. Tytin oli vaikea ymmärtää, miksi niiden terävät koivet eivät puhkoneet vettä. Ihmisetkin kävelivät joskus vetten päällä. Kartanon saarnaajapoika oli kylällä selittänyt asian muille lapsille, ja aikuisillekin. Saarnaajapoika puhui niin, että aikuisetkin kuuntelivat.
    Vaahto tihkui matosta rystysille. Tytti mietti enoa, joka oli pyytänyt äitiä ojentamaan perunamuussia, nojannut pöydässä vastaan. Eno oli kuiskannut, että papan silmissä oli näkynyt aiemmin päivällä kalman välähdys. Eno oli syöttänyt pappaa, ja siellä se oli näkynyt, vahvana ja kiistattomana. Laiha muussi oli läiskynyt lautaselta, kun äiti äyskähti, ettei kaipaa enon näkyjä. Ei kaivannut Sepon kohdalla, eikä kaipaa nytkään.
    Tässä oli paljon sellaista, mitä Tytti ei ymmärtänyt, mutta myös sellaista, minkä jotenkin ymmärsi. Asiat olivat kuin ahvenruohoa sääressä. Joskus takertui, joskus sai irti.
Tytti havahtui. Vedessä oli hauki, aivan edessä. Metrin syvyydessä paikoillaan.
    - Kala, kala.
Hauki vain katsoi. Ehkä se oli tullut tekemään selkoa siitä kaikesta, mitä enon ja äidin välillä oli.
    - Sinun nimesi voisi olla Pekka, Tytti sanoi. Pekka kuulosti oikealta.
Tytti ymmärsi mikä oli vialla. Vesi oli aivan saippuassa, eivätkä hauet välitä saippuasta. Se menee kitusiin. Kirkkaassa vedessä kala lähestyisi. Tytti alkoi hätäisesti kaapia vettä selkeämmäksi, mutta hauki säikähti ja vilahti viimeisen kädenpyyhkäisyn mukana takaisin lumpeikkoon.

Tytti makasi kuumassa yöpuvussaan vuoteella, peitotta. Voisi riisuuntua, että kuumuus helpottaisi. Niin saattoi tehdä, kun pikkuveli Seppo ei ollut pariin vuoteen nukkunut samassa huoneessa. Veli oli kuollut lavantautiin. Seppo oli vain joutunut sänkyyn. Sitten häntä ei yhtenä päivänä ollut.
    Eno oli itkenyt enemmän kuin äiti.
    Ovenraosta pääsi läpi tuttu valo. Se oli juuri auttaa nukahtamaan, kunnes valon halkoi äidin ohikulkeva varjo. Äidillä oli lämmitettyä maitoa mukanaan, kuten joka ilta. Hän astui papan huoneeseen. Seinän läpi äidin ääni oli vaimea.
    - Se maistuu nyt vähän erilaiselta. Laitoin terästettä, että tulee uni.
    - Mustalaisia tulee tänä yönä. Aamulla on tupa täynnä.
    - Ei tule. Juopa nyt niin päästään nukkumaankin.
    - Mustalaisia.
    - Eikä tule.

Eno kyräili äitiä koko aamun. Äiti vastasi kuten parhaaksi katsoi: jättämällä huomiotta. Tytti istui tuvan uunin päällä ja katseli, kun eno viimein alkoi puhua. Ilma muuttui, kuin jokin jännite olisi purkautunut. Tytille tuli mieleen vesilukit. Että mitä jos koipi joskus puhkaisisikin veden jännitteen, ja lukki losahtaisi veteen ja hukkuisi.
    - Mitä sinä juotat papalle öisin.
    - Papalle. Maitoa.
    - Niinkö?
    - Eilen laitoin sormustimella tilkan kirkasta. Että tulee uni, kyllä sinä tiedät.
    - Ja syvä uni tuleekin, eno vastasi.
    Äiti katsoi enoa pitkään pysähtyneenä, mutta Tytti ei nähnyt äidin kasvoja.
    - Mistä sinä minua nyt syytät, hän sanoi viimein.
    - Kartanolta tulee saarnaaja, eno vastasi. – Se on papan parhaaksi. Ettei jää myöhäiseksi niin kuin Sepon kanssa.
    - Älä puhu Seposta. Pappi voidaan pyytää, mutta Kartanon väkeä ei tänne tule. Ja että papan takia. Itsesi takia haluat ne tänne. Olet mennyt uskostasi sekaisin.
    Eno sylkäisi kuppiin ja kyräili aikansa.
    Äiti jatkoi hiljaa: - Kartanon lapset on sairaita. Siellä... kosketellaan niitä lapsia.
    - Ämmät puhuu kylillä, vaikkeivät mistään mitään tiedä. Tämä on papan parhaaksi. Minä tiedän mitä näin. Tällä kertaa ei parane aikailla. Vai... Haluatko että.
    - Että mitä.
    - Että laitetaan Tytti Kartanon oppiin.
    Äiti värähti ja käski Tytin heti huoneeseen. Puolen tunnin päästä eno tuli sängylle viereen istumaan ja sanoi, että illalla mennään kalaan. Huomenna tulisi hienoja vieraita, ja hienoille vieraille tarjottaisiin kalasoppaa.

Lounastettiin. Tytti katseli kalanruotoja kulhonsa pohjalla. Tytti tiesi, että ne eivät varmaankaan olleet Pekan, mutta jotenkin tuntui, että ehkä ne kuitenkin olivat. Ei sillä, että Pekasta olisi ennättänyt tulla suurtakaan ystävää Tytille, mutta joskus tuntee toiseen yhteyden ensisilmäyksellä. Tytti tiesi kyllä, ettei sellaista tavaksi asti sattunut.
    Kartanon saarnaajapoika söi kuin aikuiset. Poika oli ehkä vuoden tai kaksikin Tyttiä nuorempi, mutta hänellä oli harmaa ja sileä miestenpuku päällään. Hän ei tuntunut alkuunkaan sopivalta leikkitoverilta. Tytti ei mielellään katsonut poikaa.
    Sitten oli Kartanon Hetti, joka istui pojan vieressä. Hetti oli vanha nainen, jolla oli valtava luomi otsassaan. Häntäkin teki pahaa katsoa. Mutta oli siinä muutakin... Tytti mietti, miten isä oli ennen sotaa istunut pöydässä äidin kanssa ja syönyt, ja äiti oli pöydästä noustuaan hieronut isän hartioita ja pussanut isosti parrakkaalle poskelle. Kartanon Hetti näytti siltä, että hän olisi saattanut tehdä jotain samanlaista pojalle, kaapata syliinsä, ottaa. Pojalla ei kuitenkaan kasvanut partaa, eikä vielä edes haivenia.

Äitiä ei päästetty katsomaan papan siunausta, mutta Tytti pakotettiin. Siunauksessa oli paljon sellaista, mitä Tytti ei ymmärtänyt. Vähiten Tytti ymmärsi, miten tuollaisella siunauksella voisi mitenkään helpottaa papan oloa, sillä Hetti ei ollut koskettanut pappaa laisinkaan. Ainoastaan poikaa, ja Tytin oli pitänyt katsoa. Pappa oli nukkunut ja kuorsannut matalasti pojan kimeän nyyhkytyksen alla.

Eno keskusteli pihalla Kartanon Hetin ja saarnaajapojan kanssa. Poika katsoi hiljaa maahan ja hivelsi valkoisia kalvosinnappejaan. Hetti piti poikaa kädestä. Tytti katsoi keittiön ikkunasta, kun Hetti taputti poikaa olalle. Sitten hän päästi pienen naurun ja ojensi kätensä enolle hyvästiksi.
    Eno katsoi kättä, ei tarttunut siihen. Hetin ilme valahti hitaasti, ja yhtä verkkaan hän laski kätensä alas.
Eno näytti tärisevän. Sitten hän alkoi huutaa Hetille. Enon ääni kasvoi ja kasvoi, kunnes Kartanon Hetti ja saarnaajapoika olivat juoksujalkaa poistuneet pihasta ja kokonaan näkyvistä. Ennen katoamistaan soratietä reunustavaan männikköön poika vilkaisi suuriksi auennein silmin kohti keittiön ikkunaa ja Tyttiä. Tytti räpäytti silmiään ja käänsi päänsä pois.
    Äiti istui vielä keittiön pöydässä ja tuijotti kattilaa.
    - Äiti.
    Äiti ei vastannut.
    - Eihän minun tarvitse mennä Kartanoon.
    - Voi likka pieni.
    - Eihän.
    Äiti katsoi kattilasta läpi jonnekin kauas. Ehkä paikkaan, jossa oli jonkinlaisia aikuisten vastauksia. Vastauksia ja tietoa siitä, miten asiat ovat tai miten niiden pitäisi tässä maailmassa olla.
    - Älä koko ajan utele. Mene ja tyhjennä kattila pellolle.
    - Siellähän on vielä keittoa.
    Äiti katsoi Tyttiä. Tytti katsoi pitkään takaisin. Lopulta äidin katse horjahti. Tytti alkoi epäillä, oliko sellaista aikuisten paikkaa olemassakaan. Hän nosti kattilan kaksin käsin pöydältä ja raahasi sen vaivoin ulos. Pari kalvakkaa hauenpalaa ruotoineen lillui jäämäsopassa. Tytti ei suunnannut pellolle, vaan alamäkeen kohti laituria. Kattila painoi, ja mäessä keitto tuli yli ja tahri Tytin valkoisenkellastuneen mekon.
    Tytti polvistui laiturinnokkaan. Hän katsoi lumpeikkoon ja sameaan rantaveteen ja kaatoi sopan ruotoineen järveen. Sitten hän kävi istumaan ja istui laiturilla kauan. Tytin palatessa taloon eno oli yhä nurmikolla, mutta enää hän ei seissyt, vaan oli romahtanut istumaan kasvot peitettyinä käsillään. Enää eno ei tärissyt, vaan näytti kokonaan pysähtyneen. Niin kuin siitä ruohikolta ei enää voisikaan nousta.

Pappa oli nukahtanut hieman tavallista aikaisemmin. Tytti seisoi vierellä ja katseli ikkunan alimmasta ruudusta väsyneen, pysähtyneen järven unta.
    Pappa heräsi. Hän kohensi vaivaisesti ja pitkään asentoaan, kunnes hengitys kohosi vaimean kimeäksi.
    - Tiesitkö likka, että kaikki järvet kuivuu joskus. Tuokin järvi.
    Tytti istui tuolille papan viereen. Pappa houraili. Tytti vain tökötti siinä eikä vastannut, ja pappa nauroi.
    - Sinä se Tytti olet ainoa joka sanoo suoraan kun minä puhun omiani. Nuorimmainen.
Tyttiä kummastutti.
    - En minä sanonut mitään.
    - Niinkö, niin tosiaan, Pappa naurahti ja hymyili rauhallisesti mutta aavistuksen hämillään. Sitten oli pitkään hiljaista, kunnes Tytti vaihtoi asentoa noustakseen. Äiti tulisi kohta maidon kanssa.
    - Likka. Tiedätkö sinä, että nämä aikuiset...
    Tytti pysähtyi.
    - ... luulevat, luulevat tietävänsä kaikenlaista. Että koska minä kuolen esimerkiksi.
    Tytti hipelöi hameensa helmaa.
    - Kyllähän minä saatankin kuolla. Vaikka tällä paikalla. Mutta pidetään mielessä, että nämä nulikat ei mitään siitä tiedä.
    Ukki hieroi jähmeästi paksua nenäänsä ja tuijotti kattoa. Sen läpi jonnekin kauas, vakaasti ja rauhallisesti. Pappa näytti kevyeltä, niin kuin häntä ei olisi koskaan vaivannut mikään.
    - Vanhan ihmisen elämässä on paljon tuskaa. Mutta ei tieto sitä lisää, niin kuin sanotaan. Kun sen tiedon kanssa oppii elämään.
    Pappa yritti tavoittaa sameilla silmillään Tytin katsetta, mutta Tytti vain tuijotti lattiaan.
    - Kun tekee siitä tiedosta ystävän. Salaisen ystävän.
    Silloin äiti tuli maidon kanssa.
    Tytti nousi ja hipaisi mennessään papan kättä.
    - Pappa hourailee taas, Tytti kuiskasi äidille ja meni huoneeseensa nukkumaan.

tiistai 16. elokuuta 2011

Norjasta ja Somaliasta

On kummaa kuinka valitsee
huolensa mieli ihmisen.
Se yhteen seikkaan takertuu,
muu unhoittuu.

Ei tuhat tulvaan hukkuvaa
käy aatoksia rasittamaan,
jos välimatkaa tukehtuviin
on riittämiin.

Vaan mitäpä jos vajoavan
näät miehen jäällä sulalla?
Oitis ryntäät nostamaan
henkes uhalla.

Jos ponnistukses kelpaa ei
ja itse Ahti miehen vei,
niin palaat arkees katsein
lasittunein.

Saa hengen heittää vastakin
vaik kaukomailla tuhatkin!
Kun vain ote lähimmästä
lakkais pettämästä.


Julkaistu Keski-Uusimaassa joskus viime vuonna.

sunnuntai 14. elokuuta 2011

Suru

Tulin äsken kotiini Etelä-Haagaan yöbussilla numero 43. Alla oleva 6-minuuttinen äänite on tuolta matkalta, jolla pahoinpideltiin yksi ihminen, mutta ennen kaikkea toteutettiin pahuutta myös monilla muilla eri tasoilla. Poliisia ei äänitteeni paljon kiinnostanut, mitä hieman ihmettelen. En laita tätä jakoon väkivallalla retostellakseni, vaan tämä on pelkkä väsyneen turhautunut, epätoivoinen yritys edes jotenkin jakaa teidän muiden kanssa ihmisten kollektiivisen vitun typeryyden aiheuttamaa surullisuuden kokemusta.

keskiviikko 6. heinäkuuta 2011

Vanhainkoti Autereessa tapahtuu, osa 1

Vanhainkoti Autere seisoi mäntyjen keskellä lähellä järveä, aika idyllisesti siis, että siinä mielessä ei kenelläkään olisi pitänyt olla valitettavaa. Se oli sellainen moderni vanhainkoti, jota ei sanota vanhainkodiksi vaan mieluummin joksikin kivemmaksi tai vähintäänkin etäännytetyksi, ettei tarvitsisi ajatella.
            Vanhainkodin talonmies oli nelikymppinen ja työnkuvaansa hieman vajavaisesti perehtynyt Rauno Rautio. Hän oli alkoholisti, vaikka ei sillä oikeastaan ole mitään tekemistä minkään kanssa, mutta eihän sitä seikkaa osaa oikein olla mainitsemattakaan – vaikka ei sitä kyllä tässä tarinassa enää mainitakaan. Mutta laiska Rautio oli, ja sehän on aina hauskaa. Esimerkiksi näin: Rautio ei viitsinyt koskaan ottaa Suomen lippua pois vanhainkodin puolitangosta, koska ”kohtahan se seuraava kuitenkin kupsahtaa”.
            Kehnosta talonmieheydestään huolimatta Rautio oli vanhainkodissa pidetty mies. Mummoihin hän pumppasi elämänhalua kääntelemällä televisiokanavia tasapainotellen reilusti toiveiden välillä. Vaareihin hän taas teki vaikutuksen ottamalla heidän houreensa todesta. Niinpä se puolitankojuttukin oli huushollissa ajan kanssa tullut jotenkin hyväksytyksi, vaikka siitä uudet asukit aina määrätyksi ajaksi pahoittivatkin mielensä.
           
Oli sunnuntai. Koko konkkaronkka oli kokoontunut katsomaan telkkaria. Kaikkialla leijui ihastuttava pullantuoksu, sillä sunnuntaisin hoitajatar-Riitta avasi pullantuoksuisen hajusteputelin, josta sitten muutaman tunnin välein levitti tuulettimella aromeita pitkin huoneita.
            – Eikö sieltä tule mitään muuta, yksi vanhuksista, Arvo, sanoi ja haukotteli Rautiolle, joka oli tuttuun tapaan, nuoremmuuttaan, vastuussa kaukosäätimestä.
            – Tämä loppuu ihan kohta, Rautio sanoi. Ohjelma oli kooste viihdyttävimmistä islamistiterroristien päänleikkausvideoista. Raution silmät kiilsivät. Hän räpäytteli luomiaan mahdollisimman taloudellisesti varmistaakseen, että tuli nähneeksi mahdollisimman paljon.
            – No sepäs lähti kepeän näköisesti, toinen vanhuksista, Elina, kommentoi yleisöäänestyksen voittanutta viimeistä dekapitaatiota.
            – Ja men, byt nu den där kanalen, kolmas vanhuksista, Carita, sanoi. Se oli suurinpiirtein ainoa ruotsinkielinen virke jonka Rautio ymmärsi.
            Seuraavalla kanavalla huumatut 13-vuotiaat kambodzalaispojat levittelivät siemennestettä valuvia peräreikiään lähikuvaa ahnaasti hakevalle kameralle. Poikien ympärillä seikkaili penistään jonkinlaisena taisteluvälineenä pitäviä, uupuneen näköisiä amerikkalaismiehiä. Tämäkin ohjelma näytti olevan lopuillaan.
            – Ja taas tämmöistä hömppää, Arvo tuhahti.
            Elina läpsäisi vieressään istuvaa Arvoa hennosti olkapäälle.
            – Sinä se et koskaan anna uusille asioille mahdollisuutta, Elina naurahti.
            Arvo punasteli hymyään peitellen Elinan hupakkomaista kontaktinottoa. Heidän kuukausia jatkunut vispilänkauppansa oli talon seläntakaisia lempipuheenaiheita.
            Kambodzalaispoikien ja amerikkalaismiesten ilonpitovideo feidasi hitaasti mustaan, kun yhtä pojista vielä lopuntekijäisiksi pidettiin tukasta, kuristettiin ja läpsittiin itkusta ja muustakin tahriintuneelle rokonarpiselle naamalle.
            – Niin mihin aikaan ne formulat olivatkaan, neljäs vanhuksista, Kalevi, kysyi hieman huolta värisevässä äänessään. Mies oli juuri havahtunut torkustaan, ja availi silmiään verkkaisen epätahtisesti.
            Ennen kuin kukaan ehätti muistuttaa, että formuloita ei enää ollut olemassakaan, Rautio sanoi: – Niihin on kuule Kalevi vielä toista tuntia. Minä laitan sitten kovalle kun Kyllösen ääni alkaa kuulua, vai mitä.
            Mutta Kalevin pää nuokkui taas.
            Rautio vaihtoi kanavaa.
            Nyt telkkarissa pyöri jatkuvalla luupilla Teemu Mäen puolitoistatuntisen My Way, a Work in Progress -videon kuusi sekuntia kestävä kissantappokohta. Taustalle oli lisätty konemusiikkia ja kuva väritetty villisti vaihtelevilla pääväreillä.
            Elina siristi silmiään ja huokaisi jotenkin turhautumisensekaisen kiinnostuneena.
            – Tuosta nykytaiteesta kun pääsisikin joskus jyvälle.
            – Niin, aina noita mukamas hauskoja kissavideoita, Arvo komppasi vierestä, kai rohkaistuneena siitä Elinan olkapääläpsäytyksestä.
            Kalevi nytkähteli horroksestaan taas tietoisen puolelle:
            – Minä haluan viinirypäleitä.
            Keittiöstä kuului pyylevän Riitta-hoitajattaren tuttu vastaus: – Et sinä Kalevi kuule niitä rypäleitä voi syödä kun ne alkaa kusettaa sinua aina niin kamalasti, ja tietäähän sen miten siinä käy, muistatko.
            Jollekulle vasta vierailemaan tulleelle Riitan heitto olisi saattanut kuulostaa hyväntahtoisen naljailevalta ja ikään kuin ilmapiiriin kuuluvalta; että talossa näyttää olevan ihmisten kesken pohjimmiltaan niin hyvä tahto, että mielen pattereiden pikkupaineita sopii välillä ilmatakin tuollaisella vähän suoremmalla puheella.
            Mutta Kalevi musertui tästä ihmisarvonsa alennustilan olankohautuksenomaisesta muistutuksesta siinä määrin, että alkoi vuodattaa silmistään – jotenkin paradoksaalisesti – paksuja ja nuorekkaan terhakkaita, rypyillä hyppiviä kyyneleitä pitkin sokista jäykistyneitä kasvojaan.
            – Minä olen... ollut sodassa, Kalevi aloitti täristen.
            Ja siihen se asia sitten loppui, vaikka puheen nuotti olikin antanut odottaa jotain tarkentavaa jatkoa.
            Rautio vaihtoi kanavaa.

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Pappi

Viimeperjantainen esiintymiseni Helsinki Poetry Connectionin Kiiski Open Micissa. Kuuntele jos uskallat, minä en uskaltanut.

torstai 2. kesäkuuta 2011

NYT JOS KOSKAAN

Auta, ystävä. Jooko.

Osallistuin nimittäin lyhytelokuvakilpailuun.

Uneton48-skaban ideana on tehdä 48 tunnissa kokonainen lyhytelokuva. Tänä vuonna asiaan osallistui 97 joukkuetta.

Minä ilmoittauduin yksin, ja tein leffani kännykällä. Pätkän nimi on "Arttu puhuu jumalalle johon ei usko koska tyttöystävä Nadja on kuollut".

Tuomaristo valitsi minut 15 parhaan elokuvan joukkoon.

Nyt käynnissä on yleisöäänestys. Täällä:

http://www.uneton48.com/uneton-tv

Jos et vihaa minua, katso elokuvia ja äänestä FRANCESia, jos pidät elokuvastani. Tarvitsen sitä, sillä - tosiaan - tein jutun yksin, eikä yhden ihmisen kaveripohjalla pötkitä kovin pitkälle noita 10-40 ihmisen työryhmiä vastaan.

Joten: pliide.

Sitten grillataan!

tiistai 24. toukokuuta 2011

Iskias

Tuijotan kirjaston pistorasiarykelmää ja istun iskiastani. Sitten seuraan ikkunasta ihmisiä, jotka ajautuvat jatkuvasti toistensa kanssa sisäkkäin.
         En edelleenkään käsitä sitä, mutten myöskään ihmettele sitä. Oikeastaan, toisin kuin viimeksi kirjoitin, nykyään ihmettelen ylipäänsä vähemmän. Mieleni on kai kasannut johonkin kolkkaansa riittävän paksun samanrakenteisten kokemusten kerrostuman, jota uudet eivät havahduta. Ne vain liimautuvat päälle kuin raakat pannukakut.
         Ikkunasta seinä, jossa kaksi päällekkäin kiinnitettyä valvontakameraa sojottaa vastakkaisiin suuntiin. Kuin lahonneita känsiä elementtitalossa, jolle taivas laukeaa tihkuista lastiaan.
         Tutkimus: Ylipirteät ihmiset kuolevat aikaisemmin.
         Pitäisikö siis osata tyy-tyä-ti-ti-tyy-tyä?
         Mutta mitä voin sanoa. Tunnen sympatiaa von Trieriä kohtaan. Ja Halla-ahoa, ja jumalauta jokaista homofobista antipop-pappia kohtaan.
         Eräs mies huokaisi kerran niin raskaasti, että hänen rinnassaan roikkuvasta möykystä kuoriutui uloin kerros irti. Radiokanavan mukaan onnettomuuden näki auton etupenkillä istunut henkilö.

perjantai 20. toukokuuta 2011

torstai 19. toukokuuta 2011

Tekstinen

Katson ikkunasta ja on syksy. Se on hieman häiritsevää – onhan kevät.
            Silloin tällöin muistan, että on tukku asioita, joiden ihmettelemiseen en koskaan kyllästy. Otetaan vaikka tämä, että tuossa ikkuna jakaa kaksi tilaa tunnelmiksi: huoneeni jossa on kevät ja tuo sodan jälkeen kyhätty töölöläinen sisäpiha jossa syksy.
            En koskaan lakkaa ihmettelemästä sitä, kuten en tätäkään: noin 70 prosenttia asioista on epäselviä.
            Nyt minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin alkaa hieman kertoa itsestäni.
            Kirjoitan tätä 1960-luvulla. En kylläkään pysty todistamaan sitä, joten en enää palaa asiaan.
            Joka tapauksessa. Tulin itsekseni siinä 9-vuotiaana. Siitä lähtien olen peitellyt kokonaisuudellisuuttani: tragediaani joka on että näen kuutiosta samanaikaisesti sen kaikki sivut.
            Hymähditkö, kun sanoin tragedia? Ehkä siksi, että sinulle kuutioiden nosteleminen kämmenelle siitä vaan tarkasteltaviksi, sivu sivulta, jäsennellysti ja intuitiivisen johdonmukaisesti, ei ole mikään temppu.
            Mutta minä näen kaikki sivut samanaikaisesti.
            Ei siinä aleta nostelemaan eikä tarkkailemaan.
            Ja jossain metsässä, tälläkin hetkellä, puu rysähtää kankaalle kuin kuiskaus.
            Kuin vertaus.
            Nyt, 22-vuotiaana, suurin tragedioistani on, että vain muoto saa minut liikuttumaan. Ei sisältö. Esimerkiksi kun joudun nyt vähän korottautumaan tuoliltani todistaakseni sisäpihan talonmiehen sydänkohtausta, nautin lähinnä kompositiosta, mutta sydämeni sympatiat jäävät kalkkeutuneiden kaltereidensa taa.
            Pienenä hoin jatkuvasti vanhemmilleni, että he ovat maailman parhaat vanhemmat.
            Taivas varjele.
            Sen on täytynyt tuntua heistä aivan kamalalta.
            Kuten ehkä arvasitkin, olen palannut Suomeen.
            Mikä sieltä tulee?

sunnuntai 24. huhtikuuta 2011

Ihmisarvosta

Takana viiden tunnin ajo läpi autiomaan, edessä maha.
            Ja Las Vegasin ilta.
            Puolenpäivän aikaan käännyin paahtavalta maantieltä hiljaiseen dineriin – syömään varmaankin tuhannennennennen hampurilaiseni.
            Tienvarressa, parkkipaikan kupeessa, oli oravanraato. Tiku/Taku oli liiskaantunut tienrajamaalin päälle, aivan kuin tienhuolto olisi maalausprosessissaan läntännyt sen ketoon.
            Jäin miettimään, olikohan joku roadkillannut oravan tarkoituksella – se kun tosiaan virui oletetun ajolinjan ulkopuolella.
            Ravintolassa oli vain yksi tarjoilija, joka kylvetti minut amerikkalaisella valinnanvapaudella.
            – What would you like to drink, sir? We got soda, freshly squeezed orange juice, apple juice, milkshakes in four different flavors –
            – Just water thanks. :)
            – Water it is. Would you like to have bacon on your burger, sir?
            – Sure.
            – And mayo?
            – Well, what the hell. :D
            – Sounds great, sir.
            Söin, katselin ikkunasta hiljaista liikennettä ja muokkasin läppärillä tuoretta konemusiikkibiisiäni.
            Yhtäkkiä vieressäni oli tummaihoinen mies. Hän kurotti kätensä pöydällä latautuvalle iPhonelleni, irrotti sen piuhastaan, nappasi kouraansa, kääntyi kannoillaan ja lähti rauhallisesti kävelemään kohti ulko-ovea.
            – Hey! What the hell!
            Mies hävisi ulos.
            Hyppäsin tuoliltani ja ryntäsin perään.
            Mies käveli parkkipaikalla ripeästi ja suoraselkäisen asiallisesti kohti isoa pakettiautoa.
            – Hey! The phone’s got a tracker in it!
            Mies pysähtyi jähmeästi, jäi hetkeksi selin ja kääntyi sitten hitaasti.
            Näin miehen rauhallisen, kyllästyneen katseen, ja ajattelin että sen pulssi ei varmasti ole edes koholla.
            – Gimme back the phone, man.
            – What phone.
            – Oh cmon.
            Mies siristi jotenkin harkitsevasti silmiään ja alkoi pureskella sisäposkeaan. Sitten se huokasi ja sanoi:
            – Tell you what. Here’s how you get it. You–
            – No. Here’s how I get it. You give it to me right now or I’ll go back inside and have them call the cops on you.
            – You think I’m afraid of that?
            – I’m not from here, but I know that the cops will track you down and throw you to the ground and I won’t have to give as much as a nod and they’ll happily beat the shit out of you.
           Miehen keskittyneisyysmoodi ei häiriintynyt. Se jatkoi kuin en olisi sanonut mitään:
            – So. Here’s what you gonna do. You’re gonna say: Give me your phone, nigger.
            Tuijotin.
            – What?
            – Say ’Give me your phone, nigger’, and maybe you’ll get it.
            Tuijotin.
            – Give. Me. My. Phone. Back.
           Mies tuhahti.
            – That wasn't even close.
            Vilkaisin takaisin kohti dineria ja ympäri autiota parkkipaikkaa. Huokaisin.
            – Ok, just... Give me back my phone... Nigger.
            Miehen keskittyneisyys laukesi, jotenkin miedosti ja uupuneesti.
            Hän nouti kännykkäni povitaskustaan ja ojensi sen minulle.
            – Of course, sir.           

maanantai 18. huhtikuuta 2011

mä heräsin ku alapunkalla nussittiin

mä heräsin hostellissa ku
alapunkalla nussittiin
mä keinuin
niinku kohdussa
mä avasin koneen
käyttis tökki
timo oli vieny
kovalevyltä ainaki jotai
20%
mä tajusin et
mä oon eläny
arvettoman
arvottoman
elämän
siihen mä heräsin
kun koko mun sänky
jytkyi

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Matka

Lähdin lapsuudesta ja päädyin vanhuuteen. Niin, en oikein tiedä mitä odotin. Kuten useimmat. Pääsaavutuksekseni mainittakoon
         imelyyden
         lantraaminen
         ironialla
         vilpittömyyden paljastumiseksi. Useimmiten defenssi piti.
         Useimmiten liikutuin taideteoksesta vasta, kun kuvittelin sille oman sivupolkuni. Se jos mikä on vahva statementti lukijan – joka tekee teoksen – aseman vankistamiseksi.
         En muuten malta odottaa, millainen muisto tästä matkastani kultaantuu.
         Muista, että jos sinusta ei ole sitoutumaan aggressiivisen aktiiviseen hyväntekoon, voit aina alkaa harjoittaa kevytkenkäistä auttamista – yhden illan pieniä palveluksia. Se on parempi kuin ei mitään, sillä eihän, selkärangan ollessa vino, asennonkaan vinoutumista voi välttää?
         Kaikki on siis hyvin niin kauan, kun hymysi ei näy varjokuvassasi.
         No, oli miten oli: toivon sydämestäni, että pienellä vauvallanne on nyt hyvä olla, ja rauha, ja että siellä missä hän on ei tiedetä mitään kivusta.

lauantai 9. huhtikuuta 2011

Armeijan käymisestä

Kerron mielelläni ihmisille – niin koti- kuin ulkomannuillakin – käyneeni armeijan.
            Kotioloissa erityisesti silloin, kun keskustelukumppanina on stereotyyppinen nuori humanistinainen, joka ei yksinkertaisesti välttämättä koskaan ole tavannut fiksua ja edes jollain tapaa tiedostavaa armeijan käynyttä miestä. Ehkä pelkällä välisellämme vuorovaikutuksella toisen osapuolen synapsien väleillä voi aueta uusia reittejä.
            Olen itse asiassa alkanut hahmottaa yhä selkeämmin, että se sivistys jota juuri minä voin tarjota toisille ihmisille liittyy pikemminkin olemukseeni – tapaani ajatella, kyseenalaistaa ja haastaa – kuin siihen että oikeasti tietäisin jotain jostain konkreettisesta asiasta. Kadehdin kyllä ihmisiä, jotka perustavat tiedosta, mutta on minunkin vahvuuksillani vahvuutensa.
            Mutta niin. Ulkomailla otan armeijuuteni yleensä ennen pitkää puheeksi tutustuttuani uuteen junassa tai hostellissa tapaamaani ihmiseen. Koen että asia on olennainen osa minua, vaikkakin ajan kuluessa vähemmän ja vähemmän.
            Mutta pohjimmiltaan minusta on mukava sanoa, että olen käynyt armeijan, koska se tuntuu oikeastaan aika siistiltä.
            Siitä kun ei pääse mihinkään, että minut on kuin onkin koulutettu tappamaan. Aika puolivillaisesti toki, mutta kuitenkin.
            Olen räiskinyt satoja kovia panoksia rynnäkkökiväärilläni, jonka sarjanumeron muistan ulkoa (622826). Olen osallistunut satoja varusmiehiä käsittävään taisteluharjoitukseen, jossa tankit pyörivät koko ajan ympärillä. Olen räjäyttänyt putkiräjähteen ryhmäni kanssa ja juossut räjähdyksen voimasta satavan maa-aineksen läpi. Olen marssinut 40 kilometriä pitkin metsiä ja nevoja elämän painoinen rinkka selässäni, taisteluvyö lantiollani ja rynkky harteillani, ja päässyt perille – toisin kuin yli puolet komppaniastani. Olen oppinut vyöryttämään mekaanisen tappavasti juoksuhaudan taisteluparini kanssa.
            Olen itkenyt tuvan punkassa peiton siunaamassa yksityisyydessä, ja tuntenut tukahduttavaa yksinäisyyden ja joukkoon kuulumattomuuden tuntua fyysisesti raskaissa, kylmissä, märissä ja loppumattoman pimeissä oloissa, joissa olen joutunut kantamaan ylimääräistä vastuuta ryhmän kusipäiden jäätyä yksikköön teeskentelemään sairasta.
            Ja ahdistunut perinpohjin siitä, että olen jumissa paikassa, jonka tarkoitus on kouluttaa ihmisiä tappamaan.
            Edellä mainitut ovat asioita, joita harva lähipiiriini kuuluva on kokenut. Olen siis heitä tässä mielessä rikkaampi.
            Se, että nämä kokemukset sisällään pitävä kehys, Suomen puolustusvoimat, on mahdollisesti moraalisesti hyvinkin arveluttava, ei muuta asiaa miksikään.
            Erityisesti opin armeijassa, niin loputtomissa miinoitusharjoituksissa kuin yhtä loputtomissa varaston välinehuolloissakin, että jos joku asia on raskas tehdä, mutta se on tehtävä, ei auta muu kuin tehdä se.
            Kyllähän tuon asian voi oppia muuallakin kuin armeijassa. Mutta minä opin sen siellä.

tiistai 5. huhtikuuta 2011

New Orleansissa myrskyää taas

Mustalla taivaalla salamoi taukoamatta ja sade yrittää tyrmätä horisontaalisin koukuin. Oli siis paettava kaljan ja grilliruuan ääreltä hostellihuoneeseen. Naapurustossa lauennut hälytyssireeni tosin kuuluu yhä tänne asti.
            Ensimmäinen sadepäivä New Orleansin viikollani, ja onkin kunnon myräkkä. Muuten ilmat ovat olleet kissanmaidollisia. Ja: tämä kaupunki on ainakin minulle ensimmäinen maailmankolkka, jossa tuntemattomat moikkaavat kadulla ja jossa elävä musiikki baarissa on sääntö eikä poikkeus.
            Mutta ei se ole tässä parasta. Vaan se, että matkani on puolivälissään aivan odottamatta muuttanut täysin luonnettaan: kylmästä New Yorkista ja Chicagosta suht spontaanilla päätöksellä ihanaan ilmaan ja odottamattoman onnelliseen oloon. Hostellissa makoillaan auringossa uima-altaan kupeessa, jutellaan, juodaan kaljaa, grillataan, tehdään retkiä French Quarteriin.
            Täällä tapasin myös 18-vuotiaan englantilaisen Chrisin. Hän on tähänastisen elämäni kolmas ihminen, jonka kanssa musiikista puhuminen resonoi niin että molemmissa hytisee kuin hillopurkissa. Puhuimme Toolista ja Porcupine Treestä ja Gojirasta ja soitatimme omia musiikkejamme toisillemme. Heräsi halu tehdä yhteistä.
            Myös: Chris sai minussa aikaan klassisen tunteen siitä, että hei, tuo on vasta tuonikäinen, mutta menee jo minusta ohi. Ei siis musiikin suhteen, vaan esim. kun seurasin toista tuntia vierestä Chrisin väittelyä nelikymppisen teksasilaisen konservatiivin kanssa. Pyöritti fiksua setää kuin jotain, no, pyöreää juttua jota on tosi helppo pyörittää. (Kyseisen miehen vitun stereotyyppibimboblondivaimo oli muuten kaikkea sitä, mikä Ameriikassa on vikana, mikä kiteytettäköön vaikkapa tähän sitaattiin: ”If you aren’t on the same page, why are you even talking???”)
            Onneksi sain huonommuuden tunteelleni vastapainon, muistutuksen ikäerostamme, kun Chris alkoi lauantai-iltana 1) rähinöimään Burger Kingin autokaistalle, kun eivät suostuneet ottamaan vastaan meidän autottomien tilausta, ja 2) ämpyilemään aamuyöstä kiukkuiselle poliisille, jonka mielestä istuskelimme liian lähellä rautiovaunuraidetta. Hänestä myös paistoi se kaikille tuttuputtu idealismi, josta ns. "todellisuus" ja yleinen kyllästyminen ei ole kenties vielä aivan hionut kulmia. Mutta tietenkään en sanonut sitä hänelle, sillä se olisi hänen ajatustensa mitätöimistä.
            Älä sinäkään koskaan vetoa missään minun ikääni. (Siis päin naamaa, blogi on eri juttu.)
            Chris jatkoi eilen matkaansa. Toivottavasti tapaamme vielä, mielellään musiikin tekemisen merkeissä. (Mutta älä huoli, Mikko, paikkaasi ei viedä!)
            Sitten päädyinkin New Orleansin kaduille uusien itseäni hieman nuorempien tyyppien kanssa. Oli ihan kivaa, kunnes yksi osti Bourbon Streetiltä rändöm katuidlaajalta marihuanaa ruskeassa paperikäärössä, joka, vaikka sitä kuinka kääriskeli ympäri ja auki, paljastui siksi itsekseen, eli ruskeaksi paperikääröksi. Twenty dollars well spent.
            Jossain vaiheessa nämä hipit äityivät kitkerään väittelyyn siitä, onko eettistä heittää muovipullo kadulle. Toisten mielestä ei ollut, toisten mielestä oli ikävää että asiasta huomautettiin. Joku lähti eri suuntaan kuin toiset. Minä olin hiljaa, tai siis tähän hetkeen saakka.
            Mitäs vielä.
            Sänkyni alapunkalla nukkuu ranskalainen kaveri nimeltään Emmanuelle. Hän on tullut kuukaudeksi tekemään vapaaehtoistyötä hurrikaani Katrinan paskaksi paneman talon uudelleenrakentamiseksi. Kävin tänään ja menen vielä huomenna hänen mukaansa työpäiväksi: maalaamme ja pinnoitamme ja laatoitamme.
            Ei taida olla aivan Katrinan pahimpia seurauksia, että ainoat housuni ovat nyt maalissa.
            Keskiviikkona nousen junaan, ja eipä aikaakaan – tarkemmin laitettuna 46 tuntia – kun jo astun junasta ulos Los Angelesissa, tuossa enkelien, tai vaihtoehtoisesti enkelten, kaupungissa, todennäköisesti perse niin kipeänä, että seuraavan kerran uskallan laskea sille painoni vasta Helsingissä.

sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

A Chicago

Tässä vähän Chicagoa ja siellä kohtaamiani ihmisiä. 

Videon musiikki on minun säveltämääni ja soittamaani (2008), paitsi rumpujen osalta, joita paukuttaa Lassi Piironen. Biisin espanjankieliset sanat ovat Ruut Vedenpään, eikä minulla ole haisuakaan mitä niissä sanotaan.

Yhden kappaleen bändimme on/oli nimeltään Los Que Extrañan, ja kappale Memoria Pecadora.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

The Adventures of Huckleberry Finn, p. 233

Well, one thing was dead sure, and that was that Tom Sawyer was in earnest, and was actuly going to help steal that nigger out of slavery. That was the thing that was too many for me. Here was a boy that was respectable and well brung up; and had a character to lose; and folks at home that had characters; and he was bright and not leatherheaded; and knowing and not ignorant; and not mean, but kind; and yet here he was, without any more pride, or rightness, or feeling, than to stoop to this business, and make himself a shame, and his family a shame, before everybody. I couldn’t understand it no way at all. It was outrageous, and I knowed I ought to just up and tell him so; and so be his true friend, and let him quit the thing right where he was and save himself. And I did start to tell him; but he shut me up, and says:
            ”Don’t you reckon I know what I’m about? Don’t I generly know what I’m about?”
            ”Yes.”
            ”Didn’t I say I was going to help steal the nigger?”
            ”Yes.”
            "Well, then."

maanantai 21. maaliskuuta 2011

Mikään ei jätä meitä, eikä mikään häviä

Mikään ei jätä meitä,
            eikä mikään häviä:
                        kun kivi nytkähtää, vesi lähtee kalppimaan. Kun kurkku katkaistaan, siitä saa äänitehosteen. Kun tunne ilmaistaan, se vaihtaa ihmistä.
            Jokin korvasi teollisuushallin kytänkin korvan.
            Lyö peili rikki. Se todellisuus joka häviää, on totta.
                        Sydänsieppari.
            Peitä hehkulamppu nyrkkiisi. Purista se kasaan. Talleta hermoratojesi viestit mielesi tiedostoon. Sitten hyppää ikkunan läpi. Kun kadut kostealla kivetyksellä, muistele hetkeäsi sisä- ja ulkoilman vaihtotilassa. Talleta.
            Juo puolitäysi tuoppi juoksevaa lasia.
                        Puolityhjä.
            Mene hiekkarannalle. Silitä aaltojen liikkeen alituiseen päivittämää pienkivipintaa. Tee kakku.
            Miksemme muka voisi surra eroamme yhdessä?

lauantai 19. maaliskuuta 2011

Kevyttä erkkailua

Kun integroiduin 2008 Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden opiskelijain joukkoon, sain jossain vaiheessa kuulla selkäni takana silloin tällöin käsittämättömästä tai sekavasta toiminnastani käytettävän sanaa erkkailu. Ilmaus valitettavasti (ainakin tietääkseni) kuoli kuoppiinsa.
            Huomenna lähden New Yorkista junalla kohti Chicagoa - eikä siinä mene kuin 19 tuntia. Toivottavasti penkin saa kenoon.
            Tänään on siis viimeinen New York -päiväni, joten päätin ottaa metron Brooklynin kaupunginosaan, jossa en ollut vielä kunnolla käynyt, ja jossa, kuuleman mukaan, it’s supposed to be at.
            Saavuin Fulton Streetille, ja otin ilahtuneena vastaan Brooklynin selvästi jotenkin erilaisen ilmapiirin. Pysähdyin aurinkoiselle penkille lukemaan kirjaani ja harhailin kaduilla, katselin merelle.
            Kunnes noin tunnin kuluttua tajusin poistuneeni metrosta Manhattanin Fulton Streetillä, en Brooklynin.
            Takaisin maan alle. Tällä kertaa maltoin pysyä vaunussa joen ali Brooklyniin asti.

No nyt se ilmapiiri vasta vaihtui jne. Talot olivat matalampia, baarit lähempänä ihmisiä ja aurinko paistoi kaikki kivat katutuoksut esiin.
            Poikkesin pieneen kahvilaan eurooppalaistyylisellä Smith Streetillä. Tiskille suunnatessani kuulin vieressäni puhuttavan suomea!
            Katsoin puhujaa. Se oli parturini Punavuoresta.
            ”Moi.”
            o_O
            ”Moi.”
            O_o
            Olin käynyt hänen veitsensä alla juuri ennen matkalle lähtöäni. Olimme puhuneet Nykistä, oli sanonut itsekin käyvänsä maaliskuussa New Yorkissa viikon lomalla kavereidensa kanssa. Poistuessani olin lohkaissut ovelta, että ”törmäillään” sitten New Yorkissa!

Kävellessäni alkuillasta takaisin jollekin Brooklynin metroasemista kuljin ratatyömaan ohi.
            ”Hey, don’t you wanna take a photo of me!” takaani huudettiin.
            Huutaja oli päivettynyt ja paksunahkainen raksamies, joka käsitteli jotain mittauslaitetta.
            ”Err, yeah, sure, if that’s okay with you.”
            Mies nauroi.
            ”I’m an amateur photographer myself, so you know, every time I see a guy with a camera...”
            Ja näin:


Palattuani perjantai-iltaiselle Manhattanille löysin Broadway-Lafayette-metroaseman edustalta, keskeltä kävelykatua, kuulakärkikynällä täytetyn paperilapun, joka ehkä, ainakin jollain logiikalla, summaa ainakin jotain:

Tried Biaxin & Doxyxyxlin already
I’m on Suboxone, Propecia, Remicade, Lysine, Multivitamin

Frequent urination, small pees, Feels like bladder is not emptying fully OR some is getting caught in penis? Crohn’s Disease. Couldn’t just be false urge to pee? Sometimes have to pee again right after I go.
Rash in groin area – red bumps
Cyst? Where penis meets balls – possibly ingrown hair?
Related to skid tag on anns ???

Discharge from anus? Oily?
Raw and Red around anus

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Erkka-setä kertoo Huckleberry Finnin seikkailuista

Hidas siirtymäni New Yorkista kohti Yhdysvaltain etelää (Chicagon kautta) alkaa tämän viikon lopulla. Olenkin siis jo alkanut työstämään etelän murrettani.
            Tarkasta täältä parhaan taitoni mukaan lukemani ensimmäinen kappale Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailuista. Laitoin tekstin mukaan. (Yritin kaksi päivää panna videota tänne, mutta ei onnistunut, siksi linkki Facebookiin. Videon pitäisi näkyä myös heille, jotka eivät ole Facebook-kavereitani. Kirjautunut pitää tosin olla.)
            Kivat, olkaa hyvät!

torstai 10. maaliskuuta 2011

Kohtaaminen

Harhailin midtownin muurahaiskuhisevilla kaduilla jo kolmatta tuntia. Oli minulla ollut suunnitelmakin, eli viettää koko päivä Museum of Modern Artissa. Mutta pytingin pyöröovet eivät tiistain kunniaksi avautuneet.
            Minulla on yleensä tapana olla ottamatta asioista ennalta selvää ja mennä vaan suoraan paikan päälle. Koen jotenkin vaivattomammaksi sietää sen mahdollisuuden, että koko päivän suunnitelmat menevät pilalle kuin soittaa johonkin joku vaivaannuttava puhelu tai etsiä joku tieto jostain netistä.
            Harhailin siis. Olin juuri astumassa 6th Avenuen Starbucksiin kirjoittamaan, kun kuulin kaiken melun keskeltä äänen.
            ”Sir. Can you hear me. I know why you’re here.”
            Pysähdyin, ja jo vilkaistessani miestä tajusin tehneeni virheen. Olin jumissa: välillemme oli kerennyt muodostua yhteys. Samalla olin aidosti aavistuksen utelias: I know why you’re here?
            Mies oli tummaihoinen, ehkä neljissäkymmenissä, hänellä oli löysä toppatakki ja paksu pipo, luomiset kasvot ja sentin verran kiharaa partaa. Silmät punersivat. Voisi sanoa, että basically every black hobo in the city.
            ”I know you, man. I know what you’re about”, mies jatkoi rakennustelineiden varjoista.
            Olin vain olemassa siinä, tietämättä miten päin.
            Joku yritti päästä lävitseni Starbucksiin: ”Dude, you going in or staying out?”
            Päätin jäädä ulos.
            ”What do you mean by that.”
            ”I just know.”
            ”What does that mean.”
            ”I don’t want money man.”
            ”Then what is it.”
            ”I wanna give you something to think about, that’s what I want.”
            Vilkuilin vähän ympärilleni, sitten sanoin:
            ”Well go ahead.”
            Mieskin vilkuili ympärilleen.
            ”I need you to come to my place. Just around the block. Don’t worry.”           
            Naurahdin.
            ”Dude I’m not coming to your place. See you.”
            Astuin kahvilan ovesta sisään. Juuri ennen kuin ovi sulkeutui takanani, kuulin:
            ”I’ll give you something to write about.”
            Pysähdyin. Käännyin takaisin, raotin ovea.
            ”I know you have no ideas and that you don’t know what to do with yourself. Come to my place and I’ll give you a story that’ll get you the Nobel fucking price.”
            Huokaisin. Vilkaisin kelloa.
            ”And it’s not about money?”

Astuimme rähjäiseen kaksioon. Televisio huuti vasten tyhjää sohvaa. Makuuhuoneesta kuului naisen itkua.
            ”That’s Doreen”, mies sanoi. ”Ignore her. Want some coffee?”
            ”Sure.”
            ”Well tough luck, I ain’t got none. Want some tap water?”
            ”Well... ok.”
            ”New York tap water is piss, don’t ever drink that shit man. Sit down.”
            Istuin varovasti keittiön pöydän ääreen. Laskin kännykkäni pöydälle ja painoin nauhoitusta.
            ”So about that story?”
            Mies istui vastapäätäni, laski kookkaat kyynärpäänsä pöydälle ja huokaisi raskaasti. Hänen olemuksensa oli muuttunut mystisestä pettyneeksi, kyllästyneeksi.
            Mies katsoi minua.
            ”Now why would you trust a stranger like that, man.”
            Laskin käteni kännykälleni ja painoin nauhoituksen pois.
            ”You don’t have a story for me, right?”
            ”Of course not, man. But I am gonna teach you something anyhow.”
            Mies nousi ylös.
            Työnnyin tuolilla taaksepäin ja henkäisin.
            ”Please...”
            ”You should know better than to trust fucking strangers man.”
            ”Please man. Can’t we just --”
            ”Too late man.”
            ”-- talk about this.”
            ”Too late man.”
            Mies katsoi minua.
            Doreen itki makuuhuoneessa.

Avasin silmäni. Tummaihoisen naisen sumeat kasvot täyttivät näkökenttäni. Ympäriltä kuului laitteiden piipitystä.
            ”Okay, he’s awake now”, kasvot sanoivat.
            Seurasi jotain teho-osastotyyppistä sairaalalingoa, josta en ymmärtänyt mitään.
            Sitten:
            ”Sir, can you hear me.”
            En saanut puhuttua.
            ”Sir, talk to me, can you hear me.”
            ”Yes.”
            ”What is your name sir. Tell me your name.”
            ”Erkka.”
            Nainen huokaisi.
            ”Good. Listen to me. Do you know why you’re here?”

*

Ylläolevasta tekstistä ei tullut aivan sellainen kuin olin toivonut. Tarkoitukseni oli kirjoittaa teksti, joka paljastaa fiktiivisen luonteensa vasta keskivaiheilla. Siinä varmaankin onnistuin.
            Sen sijaan en tiedä, miksi kirjoitin tekstin jossa minulle tapahtuu jotain pahaa ja jonka opetus on olla luottamatta tuntemattomiin.
            Se on tietenkin hyvä opetus, ei siinä, mutta minulle on täällä New Yorkissa oltu voittopuolisesti niin ystävällisiä, että tuntuu väärältä kirjoittaa tuollainen teksti. Ja vielä julkaista se!
            Miksi siis julkaisin sen? Miksen kirjoittanut uutta, paremmin tarkoitusperiäni vastaavaa minitarinaa?
            Koska olen laiska kirjoittaja. En halua nähdä uudestaan vaivaa, jonka jo olen nähnyt, vaikka tiedän, että näkemällä sitä, vaivaa siis, varmaankin onnistuisin paremmin siinä mitä haluan saavuttaa, vaikka tiedän, että tuo kirjoitus tuollaisenaan paljastaa New York -kokemuksistani jotain valheellista, vaikka tietenkin haluaisin totuudellista paljastaa.
            Lisäksi minulla olisi tästä aiheesta vielä paljon lisääkin sanottavaa, mutta enpäs jaksakaan paneutua tämän enempää ajatuksieni jäsentämiseen ja kielellistämiseen!
            Perkele!