keskiviikko 5. tammikuuta 2011

Grape, uiminen ja saari

Jalat laahaavat hiekassa. Kyyryä käyntiä. Selkään koskee.
            Selän kipeys tuntuu väärältä, sillä hän on niin nuori. Kipeän selän ajatukseen tuntuu tiivistyvän paljon. Se on vain yksi asia niiden asioiden joukossa, jotka ovat tulleet liian nopeasti vastaan, vaikka niiden ei oikeastaan olisi lainkaan pitänyt tulla vastaan. On väärin, että on siten tässä elämässä. Että on ikävää. Että naamoille lauetaan.
            On tosi qma.
            Jalat laahaavat, mutta silti ne vievät eteenpäin, ja vaikka aika kuluu hitaasti, jonnekin se kuitenkin kulahtaa. Meri on tuossa vierellä. Hiekka vaihtuu askelten alla tummaksi.
            Hengenpelastajatorni näkyy jo. Se on tässä alussa noin niin kuin tavoitteena.
            Eli laukku painaa selässä, jalat laahaavat hiekassa ja hengenpelastajan torni lähestyy; meri on vierellä, alla hiekkaa. Taivaasta ei vielä tässä vaiheessa sanota mitään.
            Sisämaata kohti kun katsoo, sitä ei näy, sillä rannan penger kohoaa eteen juuri parahiksi, se tavallaan rajaa näyttämön pelkäksi hiekaksi ja mereksi. No, vähän pensaita näkyy kyllä siellä täällä, mutta ne ovat kaikki tulessa.
            Hän kävelee tai laahustaa vielä jonkin aikaa, kunnes hengenpelastajan torni viimein on siinä edessä.
            Hän laskee laukun maahan, vääntelee selkäänsä ja ojentelee itseään ties miten ja sitten vielä pyörittelee hartioita, oikeaa myötäpäivään ja vasenta vihtapäivään, vaikka se ei auta.
            Hän avaa laukun ja nostaa sieltä esiin kookkaan, kypsän, mehevän grapen. Sitten hän alkaa kiivetä. Vasen käsi hypähtelee aina uudelle tikapuulle, oikea puristaa hedelmää – jalat tekevät nostotyötään. Ylhäällä hän asettaa grapen varovasti hengenpelastajan istuimelle.
            Nyt se on siinä.
            Ja nyt taivaasta voidaan sanoa, että se on vaaleanpunainen ja täynnänsä neonvihreitä sarjakuvatähtiä.
            Hän peittää silmänsä luomillaan ja nauttii hetken tuulenvireestä, joka saattelee iholle hieman suolaa. Otsan ja ohimoiden hiki johtaa virtaavaa viileyttä aina ajatusjuuriin asti. Sitten hän havahtuu, nuuhkaisee varovasti grapea ja antaa sille pienen jäähyväispusun ja laskeutuu alas tornista.
            Hiekkaa on taas jalkojen alla. Taivas on yllä. Meri on tuossa.
            Grape on tornissa. Laukku tornin juurella.
            Hän riisuuntuu ja alkaa kävellä vasten merta.
            Hiekka paljaiden jalkojen alla muuttuu kosteammaksi, kun vesi lähestyy. Pian varpaat jo koskettavat vettä, joka on ruumiinlämpöistä, mikä tuntuu hyvältä. Onko yllättävää, että meri sillä tavoin voittaa ilman, sillä tavoin tuntuu oikeammalta, sillä tavoin kodilta? Ehkä ei. Hän kokee palaavansa sinne mistä on tullutkin, vaikka monessa mielessä se ei tietenkään ole totta.
            Veteen käyminen on kuin joisi haaleaa teevettä, jota ei ruumiinlämpöisyytensä vuoksi aisti suussa. Tuntuu kuin kävelisi tyhjyyteen. Tasapainoaisti häiriintyy.
            Sitten hän jo antautuu veden varaan ja ui. Hän kokeilee uida koiraa, mutta se tuntuu tyhmältä; kissa vielä hassummalta. Sitten hän alkaa uida sammakkoa. No niin.
            Todellakin, taivas on aivan vaaleanpunainen. Tai pinkki? Sarjakuvatähdet ovat neonvihreitä. Muuten kaikki on niin kuin sinunkin maailmassasi. Hän itse esimerkiksi on ihan ihmisen värinen.
            Hetken uituaan hän kääntyy ja alkaa uida selkää. Ehkä se auttaa selkään, että ui selkää.
            Selkää.
            Uidessaan selkää hän katsoo sinne mistä tuli. Hengenpelastajan torni sojottaa rantahiekasta. Keltainen grape istuimella näkyy juuri ja juuri. Rantaa jatkuu vasemmalle ja oikealle niin pitkälle, että silmä ei kanna mukana.
            Hän kääntyy taas ja jatkaa uimistaan.

            Hän ui ja
            ui ja
            ui
            ja
            hän
            ui ja
            ui ja ui.

Ruumis alkaa olla niin rasittunut ja vesi niin lämmintä, että hän tuntee hikoilevansa veteen. Kääk. Ällöttävää. Hän esittää toivomuksen, että vesi kylmenisi.
            Vesi viilenee hieman.
            ”No nyt on parempi!” hän sanoo.
            Hän huomaa uineensa niin pitkälle, että yhtäkkiä ei ole olemassa muuta kuin meri, taivas ja ne hassut neonvihreät tähdet. (Jossain joku katsoo satelliittikuvaa, ja tosiaan: kaikki muu siitä maailmasta on tyystin kadonnut.)
            Hyvä. On aika kellua.
            Mutta kelluminen on sellaista puuhaa, ettei se koskaan oikein tyydyttävästi onnistu. Rentoutua ei voi, sillä aina jokin kohta kehosta vajoaa; aina pitää vasiten hengittää syvään pysyäkseen pinnalla; aina keskittyä.
            Siispä aatokset eivät pääse harhailemaan, vaan ne on kohdennettava suorittamiseen.
            Siispä hetken kelluskeltuaan hän ymmärtää, että se on vain välitila, joka ei sellaisenaan yksinkertaisesti riitä.
            Siispä tarvitaan uusi tavoite, sellainen kuin grape tai uiminen (mutta ei tietenkään enää kumpainenkaan niistä).
            Saari voisi olla tavoite.
            Siispä sellainen on saman tien olemassa. Tuolla noin.
            Hän ui saaren rantaan.
            Saarella on vaari.
            – Hei, olen vaari.
            – Niinpä näkyy.
            – Ja olen saarella.
            – Joo, heh.
            – No. Mitä ukko, mitä ukko.
            – Tällainen ajelehtimisen kokemus on tässä päällänsä. Aika akuuttia.
            – Se on sellaista, se on sellaista, vaari sanoo nojaten keppiinsä ja ollen vaarimainen.
            – Mm-m, sittenpä niin, hän vastaa heittäytyen keskustelun faattisen funktion toteuttamisen virtaan.
            Aurinko, sekin on tosiaan ollut taivaalla, laskee nopeasti.
            Vaari kysyy: – Olisitkohan kiinnostunut kuuntelemaan kun suodatan verkkaiseen tahtiin viisauksia läpi elämänkokemukseni tiheäsilmäisen verkon?
            Hän vastaa: – Suhtaudun sellaiseen varauksella. Aikaisemmin olen joutunut lähinnä pettymään vanhuksiin. Viisautenne on pinnallista, ilmiselvää ja jotenkin veltosti paketoitua. Vasta kun tapaan vanhuksen, joka osaa kuunnella, lupaan itsekin kuunnella.
            Vaari naurahtaa.
            – Luuletko tosiaan, että nuo sanasi saattavat minut johonkin vielä kaluamattomaan ajattelun tilaan? Olet väärässä. Kaluttu on.
            – Siispä minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa loppumatonta matkaani. Tärkeilevät vanhukset eivät ole tärkeysjärjestyksessäni nyt kovin korkealla.
            Ja kääntyessään vedessä jatkaakseen matkaansa hän vielä sanoo: – Tiedoksi vaan, että jätin juuri grapeni rannalle, enkä ehkä enää koskaan tule tuntemaan sen tuoksua tajunnassani. Selkänikin on kipeä. Lisäksi keskinkertaisuutesi osoitti jälleen yhden lukuisista ennakkoluuloistani paikkansapitäväksi. Onko se oikein? En usko että se on.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti