maanantai 28. helmikuuta 2011

1440 tuntia

127 tuntia on elokuva hinnasta, jonka vapauden, yksinäisyyden ja riippumattomuuden tavoittelusta voi joutua maksamaan. Kävin katsomassa sen tänään, sillä mitään muuta kiinnostavaa ei pyörinyt Tennarissa iltapäivällä. Elokuva oli tehty hyvin.
            Kymmenen tunnin päästä lähtee lentoni New Yorkiin. Asia tuntuu kivalta. Pidän huolen siitä, että yleensä ainakin joku tietää suurin piirtein missä olen. Uskon palaavani käteni tallella.

lauantai 26. helmikuuta 2011

Eräs muisto

Mummon lapsuudenkodin navettaa hoiti tomera navettatyttö, Kaisa. Hän huusi jatkuvasti piilosia leikkiville lapsille että pois navetasta, lehmien pitää nukkua.
            Kun Kaisa alkoi seurustella, hän pyysi mummoani, silloin kansakouluikäistä natiaista, kirjoittamaan puolestaan mielikkäälleen kirjeen. Kaisa ei osannut itse kirjoittaa.
            Kaisa meni naimisiin, sai lapsen, järjestettiin ristiäistilaisuus. Kaisan mies oli niin köyhä, että kastetilaisuus järjestettiin savutuvassa.
            ”Se jäi niin mieleen, kun kastettaessakin oli lapsen nenänpää ja posket ihan noessa.”

Yli 70 vuoden takaiset tapahtumat ovat hyviä kerrottavaksi, sillä kertojalle niistä on jäänyt mieleen vain ydin- ja yksityiskohdat. Eli – ainakin jossakin katsannossa – se olennaisin.

perjantai 25. helmikuuta 2011

Perimästä

Kirjoitan tätä bussissa matkalla mummolaan Pielavedelle. Äsken lounastin Kuopiossa isotätini Pirkon ja ystävänsä Maijan kanssa. Jossain vaiheessa puheeksi tuli isoisoäitini, jonka Pirkko muisti aika ässäksi numeroiden kanssa. Pistämätön matikkapää oli myös ukillani. Ja isälläni. Ja veljelläni. Mutta ei minulla.
            Kysyin siis, olikohan isoisoäidilläni sitten ollut minkäänlaista tarinaniskijän vikaa.
            Pirkko kertoi kerran luokkansa saaneen Pielavedellä kansakoulussa kotiläksyksi kirjoittaa kalevalamittaisen runon. Oli helmikuu ja Kalevalan päivä (kuten ensi maanantaina, muuten).
            Pikku-Pirkko hiihti kotiinsa ahdistuneena ja valitteli tuskaisaa tehtävää äidilleen. Ilta tuli, eikä runoa syntynyt. Äiti käski mennä nukkumaan: “Aamulla sinulla on se runo.”
            Tuli seuraava päivä ja läksyn tarkistuksen aika. Pirkolla, ainoana luokastaan, oli esitellä valmis kalevalamittainen runo:

Pani tuosta opettaja
työhön kaikki lapsukaiset
runon käski rustaella
päivän tämän päättäjäksi
Kalevalan kunniaksi.

Käski kertoa kotona
piirrellellä paperille
pakista päivästä tästä,
jota maassa vietetähän
muistoksi Kalevalalle.

Mulla mieli matalana
sy'än sysi synkeänä.
Laskettelin latujani
kuljeskelin koht' kotia
minä tyttönen typerä
lapsi aivan taitamaton
kuinka tuon osannen tehä?

Ei lapsesta laulajaksi
tie'on suuren taitajaksi.

Toini Lucia Karoliina Mykkänen (s. 1898)

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Viimeistä viedään, ensimmäistä tuodaan

Tänään on viimeinen iltani Villa Sarkiassa. Tulin äsken iltakävelyltä.
            Runokokoelma ei edistynyt läheskään toivomaani tahtiin, mutta muu kirjoittaminen senkin edestä.
            Milla lähtee jo aamulla. Paul taas saapuu huomenna taloon esiintymiskiertueeltaan, saa nähdä kerkeämmekö hyvästellä.
            Työskentelisin täällä kaikin stam1noin ihan kuun loppuun asti, ellei olisi ehätettävä vielä Kuopioon, Pielavedelle, Iisalmeen ja Helsinkiin  ennen kuin lentsikkani nenä ensi tiistaina kääntyy kohti New Yorkia, tuota kookasta pohjushedelmää.
            Sysmä on mukava osa maailmaa.

maanantai 21. helmikuuta 2011

Kuinka toimia

Yksin ollessani päähäni on alkanut jäsentyä yhä selkeämmin, mistä ns. tasapainoinen arki syntyy: tekemisestä. Tietenkään se ei ole uutta, mutta joskus tuntuu kuin tieto ottaisi yhtäkkiä päässä vähän osuvamman asennon ja ikään kuin selvenisi kirkkaaksi käytännön oivallukseksi.

Tällainen on ihannepäiväni rakenne:

Listaan ennen nukkumaan menoa seuraavan päivän tekemiset.
[Tämän yksinkertaisen toimenpiteen otin muuten taas käyttööni erään Anna-lehden artikkelin ansiosta.]
Herään aikaisin (8-9).
Nousen nopeasti ylös, alan heti pitää yllä sopivaa kiireen tuntua.
Syön aamiaisen, keitän kahvia riittävästi aamupäiväksi.
Alan hoitaa edellisenä iltana kirjoittamaani to do -listaa.
En jätä Facebookia auki taustalle.
Juon kahvia niin paljon, että se alkaa tehdä töitäni.
Jos homma pelaa, listatut asiat alkavat pikku hiljaa karsiutua pois, mikä vain lisää vettä Jarmo Myllykseen. Facebook ja vastaavat alkavat myös luonnostaan tuntua vähemmän kiinnostavilta.
Kun olen tehnyt puolet asioista, menen lounaalle. Otan aikani, luen Hesarin rauhassa.
Palaan töihin ja teen loput asiat.
Käyn lenkillä.
Luen kaunokirjallisuutta.
Teen ruokaa itse.

Kun toimin noin, oloni on onnellinen. Kun en toimi noin, oloni ei ole onnellinen. Miksi en aina toimi noin?

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Kirjamessut ja Sysmän-esiintyminen

Kävin tamperelaista Viita-Akatemia-kirjoittajakoulutusta muutama vuosi sitten. Muistan akatemian huippumahtavan opettajan, kirjailija Niina Hakalahden todenneen hänestä joskus tuntuvan kuin olisi vuosiensa varrella jotenkin huijannut itsensä pääsemiinsä asemiin.

Lauantaina Lahden kirjamessuilla esiintyessäni minusta tuntui jokseenkin siltä. Henkilökuntakin taisi pitää minua juksarina:

Suspicious staff member is suspicious.


Huijarioloa hälvensi hieman, että minua kuulemaan kokoontunut sakki koostui tarkalleen 80-prosenttisesti ystävistäni (6 kpl), ja että messuohjelmassa luki Erkki Mykkänen.

Mutta kyllä haastattelu hyvin meni. Kanssani jutteli Nuoren Voiman Liiton Venla Rossi (se 7. ystäväni). Puhuimme Venlan kanssa ajastani täällä Sarkiassa, sekavaksi ja jäsentymättömäksi paljastuneesta kirjoittajan identiteetistäni ja tietysti Paul Polanskysta. Luin pätkän tästä blogista ja lopuksi tämän runon.

"Kakka."


Illalla esiinnyimme Paulin kanssa Sysmässä ravintola Uotissa, käytännössä siis baarissa. Yleisöä oli tuplat Lahteen verrattuna. Luin samat tekstit kuin Lahdessakin. Lisäksi esitimme Paulin runoja juuri julkaistusta, ensimmäisestä Polansky-suomennoksesta Mustalaistaksi. Paul luki englanniksi, minä suomeksi. Oli kunnia, vaikken sitä Paulille sanonutkaan.

Hesarille kuvaava Markus Henttonen kävi tiistaina ottamassa Paulista kuvan eilen julkaistuun juttuuni (C8, Ihmiset) Paulista. Tässä eräs sessioiden sivutuote, joka symboloinee osuvasti yhteisesiintymistämme Uotissa.

Tapahtumisesta minä haluan eroon

Tapahtumisesta minä haluan eroon. Olen kyllästynyt siihen, että tapahtuu. Liikuttelen silmiäni ja nyt pysäytän ne. Tuohon kohtaan paneudun loppuaikani täällä. En tarvitse koko kuvaa, pikselin on riitettävä minulle. Pikseli on kiinnostava. Pikselissä on enemmän kuin voin sisäistää.
            Haluaisin hidastaa. Nopeudesta minä haluan eroon. Haluaisin olla jähmeä. Nopea luulee, että jossain on jotain.
            Haluaisin hallita. Mikään ei pidä sinuakaan kaistallasi.
            Haluaisin olla kynnet: uloinna, tuntoaistitta, sielun tavoittamattomissa.
            Haluaisin pidellä kuolevaa mustalaislasta käsivarsillani.
            Haluaisin kerrankin rakastaa ilman sivuääniä.
            Ajattelen, että rakkaus on tieteellisesti selitettävissä. Se ei ole minulle ongelma. Ajattelen, että rakkaus syntyy kuten kohteliaisuuskin: vaihtoehtojen puutteesta. Ajattelen, että rakkaus kuolee kuten ihmisetkin: silloin tällöin.
            Illalla kävelen järven jäällä ja ajattelen että se on tärkeää.
            On tähtiä ja pimeää.
            On todennäköistä että imeytyisin tuonne ylös. Kuinka on mahdollista etten imeydy tuonne ylös. Imeytyisinpä tuonne ylös.
            Mitähän sitä sitten ajattelisi.
            Kun en tiedä mitä ajatella, ajattelen tähtiä. Kun tunnen olevani arjen tai yksinaisuuden kuplassa, ajattelen päävärejä. Kun en muista ilmansuuntia tai vasenta oikeasta tai oikeaa väärästä, palautan mieleeni opettamasi mantran. Kun en tiedä nollako vai eikö nolla, keskityn vahvuuksiini. Se on vaikeaa, mutta lopulta jotain tarttuu tuulastuskeihääseeni. Kun en tiedä istuako vai maata vai että mitenkä olla taiko pystyssä vai häh, ajattelen kaloja ja tähtiä. Kaloja jään alla. Tähtiä jään yllä. Kalojen suomuja, limaa ja sieluttomien silmien muistia. Ajattelen palavia tähtiä.
            Ehkä minäkin kaukaa näytän etten olisi niin tulessa.

perjantai 18. helmikuuta 2011

Huomenna Lahden kirjamessuilla

Kun työt täällä sujuvat, tunnen erittäinkin täyteläistä onnellisuutta. Kun eivät, olen hyvinkin apea.
            Fixu elää elämäänsä panostaen sen eri osa-alueisiin tasapainoisesti. Kun jokin telttakepeistä katkeaa, pysyy silti sateensuojassa. Jne.
            Olen valinnut elää tämän kevään (helmi-maalis-huhti) erossa läheisistä ihmisistäni ja ylipäätään perusturvallisuutta ympärilleni kerivästä Helsingin-arjestani. Suurta dramatiikkaa asiaan ei liity, mutta silti valinta tarkoittaa, että panokset ovat aavistuksen kovemmat.
            Alan hahmottaa, että tulen varmasti kokemaan keväässäni tavallista enemmän onnellisuutta ja surullisuutta, ääripäistään. Kiinnostavaa.
            Tänään näen Lahdessa kavereitani, jotka tulevat katsomaan minua lauantaina Lahden kirjamessuille. Esiinnyn klo 10.30 Aino-lavalla. Juttelen mukavia, luen jotain tästä blogista ja yhden runonkin.
            Tervetuloa, ja kaima mukaan!

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Porcupine Treestä ja naistenlehdistä

Tänäisellä jääiltakävelylläni kuuntelin Porcupine Treen Fear of a Blank Planetin. Se on tyylikkäästi surullisin, vaikuttavimmin luovuttaneen sävyinen levy jonka tiedän. Kuten Toolin Lateraluksenkin kanssa, muistan myös missä kuulin Blank Planetiä ensi kerran: Kuopiossa levykaupassa Aten kanssa. Kysyin Äxän tavaramerkkivittumaiselta kassasedältä, että mitä ihmettä tämä oikein on.


Joka tapauksessa. Poikkesin korvaamaan jään autioon avaruuteen kadonnutta energiaani Sysmän grillille. Hampurilainen, ranskalaisia ja lasipullokokista.
            Ahmiessani luin Seiskaa. Ihmiset ovat kai yleensä ärtyvinään lehdestä. Minua Villa Sarkian vessan naistenlehdet kuitenkin korpeavat enemmän - ei sillä etten lukisi niitä päivittäin ja olisi vieläpä tietoisesti jättänyt korvaamatta lehdet millä tahansa muulla kirjallisuudella, jota talossa olisi vaikka puille takaisin jakaa.
            Lehtien pinnallisuus ei haittaa. Sehän viihdyttää, kuten kaikki hyväksikäyttöön perustuva populaarikulttuurin aines, johon kuuluvasta vastuusta voi yhteiskunnan siunauksella vapauttaa itsensä. Ärsyynnyn vasta ns. vakavia henkilöjuttuja lukiessani, sillä niiden diskurssissa on aina muutamia jatkuvasti toistuvia ilmaisuja, jotka kielivät kerrassaan sietämättömästä maailmankuvasta.
            Esimerkiksi: ”Mistä nipistää aikaa itselle?”
            Kenen aikaa se sitten on, ellei itsen? Jos elää todellisuudessa, jossa valtaosa kuluvasta ajasta ei tunnu omalta ajalta, onkohan tehnyt ihan hyviä valintoja?
            Entäs sitten: ”Anna itsellesi lupa olla laiska!”
            Tai: ”Nyt saa nauttia!”
            Onko se sodan perua vai minkä, tämä ajattelu, että ihan inhimillisen ilollisuuden oikeutukseksi pitää saada jotain jatkuvaa vertaisryhmätukea?
            En osaa samastua sukupolveen, jonka tehdasasetuksena on uhrautuminen ja jonka pitää joka kerta erikseen perustella itselleen oikeus iloon.
            Enkä nyt keksi tähän mitään pehmentävää.

tiistai 15. helmikuuta 2011

Lounaalla Polanskyn kanssa (2)


Friteerattua kalaa ja lihamureketta hotelli-ravintola Uotissa. Jossa esiinnymme ensi lauantaina Paul edellä.
            ”When we had our first lunch here, you asked me if I’d been in any exciting adventures. I said no. Later I realised I just didn’t want to talk about them because I thought they wouldn’t be anything compared to yours. But I have been in adventures. I went to the army. I’ve been in a relationship.”
            ”Well. Experience can come from anything."
            Syömme, kunnes kysyn:
            ”So do you have any fears?"
            ”Well. I don’t fear people. At my age... c’mon.”
            (Kosovossa asuessaan Paul sai useita tappouhkauksia ja albanialaiset yrittivät useaan otteeseen kaapata hänet.)
            Tauko, sitten: ”I used to be afraid of heights but then I took that on by learning how to fly a plane."
            Käyn santsaamassa. Palatessani Paul jatkaa:
            ”And the only time I remember being jealous at somebody was when I was young and I envied people who were older than me and had more experience.”
            Hädin tuskin saatuamme syödyksi meitä kehotetaan siirtymään baarin puolelle häiritsemästä ystävänpäivälounastavia sysmäläisiä. Paul siemailee ystävänpäiväviiniään, minä en mitään.
            ”You should try and remember to write something every day. It’s like how an athlete does it. You have a muscle in your brain and you need to keep it busy. Just write something every day. I regret not keeping a diary of my first year in Spain... But recently I’ve been in contact with my first wife for the first time in 40 years... It was a bitter break-up. But we have a nice relationship now. She remembers things I don’t and vice versa.”
            Viini loppuu.
            ”I also wrote a novel on bullfighting while living in Spain. Great novel... I have no idea what happened to it... I might have it on a disc somewhere.”

maanantai 14. helmikuuta 2011

Repeämä ajassa tai tilassa

Minun ja Harryn tapaamisissa on jotain samaa kuin Harryn esikoisen Virrata ettän runoissa. Ajatusten vaihto ikään kuin alkaa vaan, vaikka emme olisi tavanneet kuukausiin, alkaa heti ja to the point ja keskeltä ja olennaisesta, ja jatkuu keskeytyksettä tunteja kunnes lopulta katkeaa vaan – ei siksi että asia olisi loppu
maisil
laan
kaan
vaan
koska jossain vaiheessahan sitä on taas lähdettävä eri teille, eikö?

Harry teki jälleen vaikutuksen terveellä ja innostavalla yleistyytymättömyydellään. Muuten puhuimme esim. hitauden tärkeydestä. Että on olennaista pysähtyä ja löytää merkitystä pienimmästä mahdollisesta elämän yksityiskohdasta tai tilanteesta. Ei pitäisi kurotella kohti maksimaalista virikevirtaa, sillä se ei koskaan pysty tyydyttämään. Pitää istua ja tuijottaa seinää ja tajuta kuinka täynnä on, jo valmiiksi.

Nauhoitin ainakin puolitoista tuntia jutteluamme. En varsinaisesti mitään varten. Minulla vaan on taas menossa vaihe, jossa koen kauhean tärkeäksi tallettaa päivittäistä elämääni. Sillä 20 vuoden päästä jokainen menneisyyden arjen kimpale on kultaa.

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

"Yhdessä elävät miehet muokkaavat toisiaan vähän vähältä. Kyseessä on interassimilaatio. Tekee pahaa ajatella, että seitsemän vuoden päästä sama käsi ei voi enää tervehtiä toista. Mutta eroa voi torjua harjoittamalla mieltään toista kohti rajusti tahdonvoimalla. Jotkut sanovat, että olen menettänyt runollisen kiihkon ja palon joka minussa kuulemma kerran oli. Voi olla, että olen, mutta toivon, että olen kehittänyt sen sijaan ajattelevampaa ja hiljaisempaa voimaa."

John Keatsin ylipitkästä kirjeestä veljelleen Georgelle, 21.9.1819

torstai 10. helmikuuta 2011

Kaks kuvvaa

Villa Sarkia.

Ahdistava epäilyttävä kauppa jossa ahdistava epäilyttävä kyltti rändöm kohdassa seinää.

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Illallinen

Illallinen oli menestys, kuten eräässä Stephen Kingin romaanissa todetaan.
            Paul väänsi spaghetti bolognesen, minä salaatin ja Milla jälkiruuan. Pääruuan lisäksi Paul tarjosi chileläistä viiniä, kuulemma parhaalta vuodelta 2007. Minäkin haluan olla seitsemänkymppisenä tuollainen.
            Milla, joka työskentelee Sarkiassa espanjankielisen lastenkirjan käännöksen parissa, näytti meille kuvia kahdesta ihastuttavasta lapsestaan. Milla on toinen perheensä kahdesta äidistä.
            Jutellessamme tulevasta kahden kuukauden Yhdysvaltain matkastani Paul valisti: auton vuokraaminen Yhdysvalloissa kolmeksi viikoksi on ”complete waste of time”, ja että taidan olla todella kiinnostava ihminen jos luulen oppivani jotain keskenäni enkä ihmisten parissa matkustamalla.
            Loppuillasta siirryimme viinistä salmariin ja katsoimme Paulin videoita mustalaisten kaltoinkohtelusta. Pig Sick -videossa (http://www.youtube.com/watch?v=zA3ExcqZBfE) Paul kertoo vanhasta tsekkiläisestä mustalaisten keskitysleiristä, jonka päälle on katsottu asialliseksi pykätä SIKALA. Tsekin hallitus ei tätä nykyä oikein pidä Paulista.

Paul tekee ruokaa.

Milla kattoi pöydän.

Otin kuvan salaatistani jota tein 10 minuuttia. En ottanut kuvaa bolognesesta jota Paul teki kolme tuntia.

Hyvää.

Hyvä viini, yhteinen kieli.

Olohuoneessa katsoimme videoita.

tiistai 8. helmikuuta 2011

Aamuruno


Kaikki mitä teen ja
millainen olen
tuntuu väärältä, mutta
romanttisesti.
Sydämessäni on
kosteusvaurio,
vedän lumipyrystä henkoset.
En oikein usko tähän.
Katson ikkunasta koivuja,
oikein muutakaan ei ole,
katson katosta oksakohtia,
oikein muutakaan ei ole.
Ihmisten otsikot
ovat harhaanjohtavia,
kuten minunkin nimeni
tai Pasin.
Tilanteet vaihtelevat,
kuten ajatuksetkin. Ne
eivät koskaan
voi olla niin kirkkaita ja
tarkkoja kuin kieli on.
Tilanteet muuttuu,
sä et voi siihen puuttuu. 

maanantai 7. helmikuuta 2011

Kuudes (epä)päivä Villa Sarkiassa

Tänään on ollut häpeällinen työpäivä, siis ei työpäivä lainkaan. Joten postaan tänne tiistaina vielä keskeneräisen kirjoitukseni Louis CK:n työetiikasta.
            Huomenna käyn myös vähäsen kylillä pyörimässä, nimittäin ostamassa piuhan digijärkkäriini. Sarkia-kuvia otettu jo, ja tietenkin omanaama-. Niitä siis sitten tänne, tai siis lähinnä niitä Sarkia-.
            Kävimme eilisiltana Paulin kanssa pizzalla + kaljalla ikiautiutta hohkaavassa kebabbilassa. Paul kertoi kuulleensa ensimmäisen kerran biologisesta isästään vasta 55-vuotiaana. Isä, jota Paul ei siis koskaan tavannut, oli kuulemma ollut kirjailija, nyrkkeilijä ja tehnyt humanitaarista työtä.

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Jyväskylästä Sysmään


Astun bussiin Jyväskylän asemalla.
            – Hei, meneeks tää Sysmään.
            – Tota. Sun pitää mennä tuolla pikavuorolla. Kymmenen minuutin päästä.
            – Lipunmyynnissä sanottiin että tämä menis Sysmään.
            – Ei kun tähän otetaan vaan suoraan Helsinkiin meneviä.

Kymmenen minuutin päästä, uusi bussi.
            – Hei, meneeks tää Sysmään.
            – Joo.
            – No niin. Tässä.
            – Tää olis pikavuoro. Tarvit vielä kolme euroa tuohon päälle.
            – Aha... Yritin mennä tuohon tavalliseen mutta kuski sanoi että ottaa vaan suoraan Helsinkiin meneviä.
            – Jaha. No kyllä sekin oli Sysmään menossa, ollaan siellä samaan aikaan.

Sysmän asemalla.
            – Hei, anteeks. Voisitsä kertoa mikset ottanut mua kyytiin.
            – No tuota, heh, tuota noin.
            – Mun piti maksaa tuosta pikavuorosta kolme euroa lisää.
            – Eheeei... Sun olis tarvinnu sitä maksaa.
            Tauko.
            – Kyyyllä mä sut otan ens kerralla kyytiin.
            – Mitenkähän mä saisin ne mun kolme euroa takaisin.
            Alkaa hitaasti kaivaa pussia. Antaa kolme euroa käteen.
            – Kiitoksia.

lauantai 5. helmikuuta 2011

Uskomatonta ja totta (4. pv Sarkiassa)


Kirjoitan tätä bussissa matkalla Jyväskylään. On lauantai eli en aio kirjoittaa tänään mitään muuta kuin tämän blogimerkinnän ja yhden fiktiivisen kirjeen. Ystäväni Hilkka ottaa minut hoiviinsa. Tuntuu hienolta, kun viikonloppu tuntuu viikonlopulta. Sellaiseen kai pitäisi aina pyrkiä.
            Ensimmäisen Villa Sarkia -viikkoni päivät ovat olleet tällaisia: herätys kahdeksan ja yhdeksän välillä, sitten 20–30 minuuttia kirjoittamista. Mitään kovin kiinnostavaa aamukirjoituksiini ei ole livahtanut. Harvoin edes muistan uniani, jotka tietty olisivat hyvää polttoainetta.
            Kirjoitettuani lähden 20 minuutin aamujuoksulle tai -kävelylle. Syön aamiaisen: leipää, jogurttia, appelsiinimehua, jogurttia ja Paulin keittämää vanhuslaihaa kahvia. Ehkä hedelmän.
            Aamupäivät työstän runokokoelmaani, jossa on siis muutamankymmentä proosarunoa ja parinkymmenen sivun yhtenäinen teksti. Ensimmäiset päivät vain muokkailin ja karsin tekstejä ja katsoin läpi niistä saamiani kommentteja. Vasta eilen aloin kirjoittaa uutta tekstiä. Etenkin proosarunoihin on vaikea päästä käsiksi, sillä tunnen etääntyneeni niiden kollaasi-/montaasimaisesta estetiikasta ja paikoin tarkoituksellisen huonoilevasta kielestä. Toisessa osassa on varmaankin enemmän potentiaalia, se tuntuu helpommin lähestyttävältä, jopa pageturner-kamalta. Mutta en anna vielä periksi proosarunojenkaan suhteen.
            Puolenpäivän jälkeen syön edellisenä päivänä valmistamaani ruokaa tai käyn Paulin kanssa lounaalla.
            Iltapäiviksi olen antanut itselleni luvan kirjoittaa mitä haluan, eli näitä blogipäivityksiä, Sata sivua -kirjan kirjoitusharjoituksia ja fiktiivisiä kirjeitä, joita olemme alkaneet lähetellä ystäväni Annin kanssa toisillemme.
            Se onkin mukava projekti. En ole pitkään aikaan kokenut moista kuvitteellisen maailman vapauden tunnetta – tuntuu mielettömän helpolta ja innostavalta luoda uutta todellisuutta nimenomaan kirjemuodossa, antaa sopivassa suhteessa vihjeitä ja tietoa. Varmaankin postaan tänne ainakin jotain kirjeenvaihdostamme, jos vain Annille sopii.
            Töiden päätyttyä teen ruokaa (makaronilaatikkoa, kreikkalaista salaattia, pastakastiketta), käyn lenkillä, saunon (Sarkian sauna on paras mahdollinen sähkösauna!) ja juttelen Paulin kanssa. Rakastan muuten Paulin amerikkalaista ystävällisyyttä: aina tavatessamme juttelemme mukavia. Iltaisin sitten mahdollisesti vakavia.
            Villa Sarkia on rakennuksena juuri sellainen kuin voisi kuvitellakin: kerrassaan ihana huvila. Kellarissa on siis sauna, alakerrassa sali jossa piano, olohuone jossa sohva ja televisio, tilava keittiö. Minun ja Paulin huoneet ovat yläkerrassa. Ullakkohuoneessani on sänky, ikkuna, kukka, paljon kynttilöitä ja työpöytä.
            Katsoin kolmannen residenssitoverini Millan kanssa torstaina Idolsin aloitusjakson. Se oli kivaa, mutta tuntui jotenkin väärältä. Televisio ei tunnu sopivan haamu-Kaarlon pirtaan. Myös Facebookia huomaan välttäväni, vaikka normaalissa elämässäni se on kolmannet keuhkoni. Muidenkin internetin palvelujen hyödyntämisestä tulee vähän syyllinen olo.
            Iltaisin saattaakin käydä niin, uskomatonta ja totta, että luen kynttilöiden valossa, teekuppi vierelläni, kirjaa. Toistaiseksi Krohnin Matemaattisia olioita tai sitten niitä Keatsin kirjeitä.

perjantai 4. helmikuuta 2011

Mehua ja viiniä, jäillä (kolmatta päivää Villa Sarkiassa)

Aura

Järvi on viimein jäässä.
           
Hetken siltä pääsee saarelta saarelle,
maailmalta maailmalle,
ihmiseltä toiselle.
On aurattu yksi tie pystyyn
ja toinen poikittain,
ristiksi.

Jäälle voi myös viedä veneen, odottamaan.

Kuopiossa asuessani kävin juuri tällaisina talvi-iltoina Kallaveden jäällä pitkillä kävelyillä. Lähdin aina liikkeelle vasta pimeän tullen. Järven jää pilkkopimeällä, ei ketään missään, kuriton pakkanen ja parhaassa tapauksessa tähdet yllä – se sulkeutunut ja samalla äärettömyyksiin avautuva autius on mielentila, jonka mielelläni ajattelen edustavan ainakin jotain puolta itsestäni.
            Muutettuani muutama vuosi sitten Helsinkiin en ole päässyt iltaisille jääkävelyilleni. Siksi minulle sopii erityisen hyvin viettää residenssikuukauttani täällä Sysmässä, Järvi-Suomessa. Kävin äsken korkkaamassa läheisen järven jään. Hyvä meno: ei yhtään ketään yhtään missään.
            Kävellessäni kuuntelin Toolin Lateralusta, kuten usein myös Kallaveden jäitä talloessani. Muistan jopa sen nimenomaisen lenkin, jolla kuuntelin albumin ensimmäisen kerran. En pitänyt siitä lainkaan. Levyn kitarasaundit olivat kuivanharmaat, rummut kumean kattilamaiset, laulajan ääni amerikkalaisen käheä. Kappaleet tuntuivat toistavan itseään: oliko koko levyllä muita sointuja kuin D-molli? Lisäksi laulujen vaihtelevat tahtilajit tuntuivat itsetarkoitukselliselta venkoilulta.
            Mutta levy ei jättänyt minua rauhaan. Siinä oli jotain loppumattoman kiinnostavaa ja kiehtovaa, selvittämättömän mysteerin tuntua.
            Noin 20 kuuntelukerran jälkeen Lateralus alkoi vallata paikkaa yhtenä lempitaideteoksistani. Se on hämmentävä, käsittämätön, loputon, mahtava, eikä enää lainkaan vaikea. Mutta vaivaa piti nähdä.
           
Aamulla kohtasimme Paulin kanssa huoneemme yhdistävässä käytävässä. Vaihdettuamme huomenet Paul kääntyi kannoillaan takaisin huoneeseensa.
            – I’ve got a couple of my books for you. To give you an idea what you can do with experience and a little imagination.

Old Glory (Paul Polanskyn runokokoelmasta Bus Ride in Jerusalem)

In Jaffa harbor
I saw a fishing boat
tied up to the quay.
On its cabin-less desk
a large American flag
partially covered up
a bundle of ropes
and wet fishing nets.

Old Glory was finally
doing something useful
for Palestinians.

Kirjojaan selattuani ymmärrän yhä paremmin, miten Paul pystyy kirjoittamaan monta runoa päivässä. Hän käy työhön heti aamusta ja ottaa käsittelyyn muutaman edellisenä päivänä mieleensä jääneen konkreettisen tapahtuman. Hän kirjoittaa tapahtumat säkeiksi ja käsityöläisen taidollaan kaivaa niistä esiin ytimen: ”ironian, tekopyhyyden, syrjinnän”, kuten hän Bus Ride in Jerusalem -kokoelman esipuheessaan toteaa.
            Samasta syystä Paul on kyennyt kirjoittamaan elämänsä aikana jo 16 runokirjaa (monien muiden teosten ohella).
            Hänelle runous, ja kieli, on ainoastaan väline kokemusten välittämiseksi lukijalle. Hän ei koskaan kyllästy omaan ilmaisutapaansa, koska sillä on hänelle vain välinearvoa. Hänen estetiikkansa on toimittajan estetiikkaa: välitä kokemus, jää itse taka-alalle. Äläkä herran nimessä sorru kikkailuun.
            Paulin runojen ansiot eivät ole, ainakaan kohosteisesti, tyylillisiä, vaan palautuvat hänen konkreettisiin kokemuksiinsa, näkemäänsä, tapahtumiin, tapaansa ajatella ja lopulta elämäntapaansa, joka itsessään on kunnioitusta ja kiinnostusta herättävä. Hänen arkensa kiinnostavuus suodatettuna hänen ajattelunsa läpi, siihen perustuu Paulin runojen kiistaton hyvyys. Hän itse on osa runojaan.

Kirjoitin tämän blogimerkinnän aloittavan Aura-runon noin kolme vuotta sitten. Muutaman viikon aikana, Helsingin Koskelassa asuessani, kirjoitin monta mielestäni hyvää runoa, joista Aura oli yksi. Koin viimeinkin kunnolla löytäneeni runouden. Aiemmin en ollut mieltänyt sitä leiväkseni saati lajikseni. Mutta nyt sain jatkuvasti öisiä oivalluksia, jotka välitin innosta pakahtuen macbookilleni.
            Näin näitä siis pitää kirjoittaa, ajattelin.
            Ei mennyt kuitenkaan kauaa kun näpyttelin jälleen kerran uutta runoa, mutta en ollutkaan enää yhtä innoissani. Runon ydinoivallus oli kyllä kunnossa; teksti oli kai ihan yhtä hyvä kuin Aurakin. Se myös käsitteli eri aihetta, eikä siis ollut varsinaisesti sama.
            Mutta olin jo kyllästynyt ilmaisutapaani. Siis siihen näkökulmaan, asentoon jonka kaikki nuo uudet runoni ottivat suhteessa maailmaan. Koin jumittuneeni runokieleeni – ja näin lyhyessä ajassa! Ajattelin: kun olen jo kerran keksinyt, että maailmasta voi kertoa tiivistämällä jonkin konkreettisen kokemuksen, miksi haluaisin toistaa sitä tapaa yhä uudelleen? Se ei tuntunut minusta enää kiinnostavalta.
            Se, että kokemukset ja tapahtumat itsessään vaihtelevat päivittäin, ei riittänyt eikä tänäkään päivänä riitä minulle, kuten Paulille (jolle edelleenkin kaikki maailman kunnia).
            Tähän kiteytyy kai se, mikä erottaa ”kokeellisen” taiteilijan ”perinteisestä”, ”avantgardistin” ”konservatiivisesta”, ehkä modernistin postmodernististakin?
            En halua kuvata uusia kokemuksia, vaan etsiä uusia tapoja kuvata kokemuksia. Siksi innostun omista tekemisistäni vain, kun koen löytäneeni, suhteessa itseeni siis, uuden tavan puhua maailmasta, tai ainakin keksineeni yhdistää yllättävällä tavalla jo tuttuja tapoja.
            On joitakin ihmisiä joita aidosti kiinnostaa, mitä minä kirjoitan. Tiedän myös, että jotkut heistä ovat vilpittömästi huolestuneita siitä, että ”hukkaan kirjoittajan taitoni teennäisiin, itsetarkoituksellisen kokeellisiin, abstrakteihin runohössötyksiin”. Että unohdan ”tavallisen” ihmisen, kirjoitan ”vain itselleni” tai parhaimmillaankin vain ”muutamalle kaverilleni”.
            Mutta kun minulla ei ole vaihtoehtoa. En ole missään palvelupestissä. Ainoa tehtäväni on poistaa omaa tylsyyttäni, pitää itseni innostuneena, ja ainoa tie siihen on jatkuvasti etsiä uusia teitä. Ja luottaa, että kunhan itse olen vilpittömästi tyytyväinen työhöni, jossain on pakko olla muita ihmisiä jotka jakavat kokemukseni.

Luin matkalla Sysmään Petri Tammisen Muita hyviä ominaisuuksia, jonka jutut kertovat itse Tammiselle, siis ujolle ja miehuudestaan epävarmalle kirjailijalle, tapahtuneista sattumuksista. Tammisen kieli on tiivistä ja kuulasta, virheetöntä, tarinat selkeitä ja kekseliäitä, vilpittömiä ja rehellisiä – jokainen kertomus sai minut nauramaan ääneen monta kertaa. Ahmin kirjan parissa päivässä, mikä on minulle harvinaista.
            Myös Polanskyn runot ovat pageturnereita. Jokainen teksti on kuulas kuin syysiltapäivä, ja välittää viestinsä selkeästi ja koskettavasti.
            Tammisen proosa ja Polanskyn lyriikka ovat sitruunavissyä jäillä, krapula-aamuna. Kaakaota termospullosta hiihtolenkillä. Vastapuristettua appelsiinimehua. (Polanskyn appelsiinimehupurkissa saattaisi tosin olla kadoksissa olevan mustalaispojan kuva.)
            Mutta on myös viiniä, viskiä ja konjakkia. Niitä ei juoda hiihtolenkeillä (toivottavasti), eikä varsinkaan krapula-aamuina vaan muina hetkinä.
            Olen kyllästynyt ihmisiin, jotka arvottavat appelsiinimehun viinin ylitse. Ja aivan samalla tavalla olen kyllästynyt ihmisiin, jotka arvottavat viinin appelsiinimehun ylitse.
            Mielestäni ymmärrän Petri Tammista. Mielestäni ymmärrän Paul Polanskya. He tekevät täydellisesti juuri sen mitä heidän pitääkin.
            Tammista en tunne, mutta rohkenen epäillä, ymmärtääkö Paul Toolin Lateralusta – tai haluaako edes yrittää ymmärtää. Sehän ei puhu maailmasta selkeästi. Lateralus ei ole pageturner.
            Ehkä otan vielä asian Paulin kanssa puheeksi, sen sijaan että vain valitan täällä. Jos uskallan. Ehkä pyydän asiani kyytipojaksi häneltä hieman viiniä, sitä hän nimittäin juo joka ilta.

Tämä teksti on toivoakseni mehua. Kuten Aura-runokin. Maanantaiaamuna palaan silti viinin vääntöön, vaikka en siinä onnistuisikaan. Vaikka en siihen aina itse uskoisikaan. Ei ole vaihtoehtoja.

torstai 3. helmikuuta 2011

Lounaalla Polanskyn kanssa (toista päivää Villa Sarkiassa)


Kuljimme leijailevan lumisateen vauhdilla kohti hotelliravintolaa.
            ”So what are your poems about?” Paul kysyi.
            Vastasin.
            ”Well, that’s the style, but what’s the theme?”
            Olin hetken hiljaa. Sitten vastasin, aika pitkästi. Paul oli hiljaa.
            Ravintolassa pinosimme lautasillemme tonnikalalasagnea. Istuunnuttuamme Paul sanoi: ”So have you had any interesting adventures in your young life?” Ja heti perään: ”Have you ever seen anyone die?”
            En ole nähnyt kenenkään kuolevan. Jatkoin, ettei minulle oikeastaan ole tapahtunut mitään kovin merkittävää, ja että olen kai siksi samalla onnekas ja epäonnekas.
            ”Well, you´re unlucky as a writer, but probably lucky as a human being.”
            Söimme. Hetken kuluttua sanoin: ”So would you then like to share some of your stories with me?”
            ”Well, no, but I can give you a few of my books.”

Kulkiessamme takaisin lunta satoi entistä lujemmin. Kiersimme useita Sysmän keskustan kauppoja. Tokmannista Paul sai lapaset käteensä, minä ostin pitkiä kalsareita, Ärrältä Paul nouti vielä Suomen kartan.
            Kävelimme.
            ”So what kind of plans do you have after Villa Sarkia?” kysyin.
            No, kuulemma eräällä myrkyllisellä joutomaalla Serbiassa on vielä ainakin 30 mustalaisperhettä, jotka odottavat siirtoaan paremmille maille. Paulin avulla yli kaksisataa perhettä on jo päässyt muuttamaan, mutta joutomaalla syntyneillä lapsilla on kuitenkin pahoja epämuodostumia, joten perheet tarvitsevat lääkehoitoa vielä pitkään.

Olen miettinyt viime aikoina, onko runoilussani mitään järkeä, eikä Paul ainakaan helpota asiaa. Kuinka paljon 70-vuotiasta, kolmisenkymmentä kourissa tuntuvaa teosta julkaissutta miestä kiinnostaa omat ”vilpittömyyden ja ironian välistä rajaa tarkastelevat proosarunoni” – miestä joka on vuosikausia järjestelmällisesti heittänyt itsensä ties minkä maiden slummeihin voidakseen kirjoittaa niistä, ja omistanut elämänsä auttaakseen runoillaan ja käytännön toimillaan mustalaisväestöä, kansaa joka ei edes itse halua auttaa itseään?
            Ajatustenvaihdollisessakaan mielessä minulla ei ole Paulille mitään annettavaa; keskustelumme ei varsinaisesti ole keskustelua. Paul kyselee kyllä kohteliaasti, mutta minun sanomiseni ovat ainoastaan hataria aasinsiltoja hänen sanomisilleen, muodollisia suvantokohtia. Välillemme on kehkeytymässä oikein kunnon padawan-jedi-suhde.
            Suurimman vaikutuksen varmaankin teen, kun en haasta hänen näkemyksiään, kuuntelen vain. Mutta on paljon sellaista, jota en uskalla sanoa. Kuten että oikeastaan minä olen ollut kiinnostavissa seikkailuissa. Olen esimerkiksi elänyt armeijassa ja parisuhteessa. Mutta niihin ei liity mustalaisia, kodittomuutta ja kuolemia.
            Sävy jolla nyt kirjoitan, on tietenkin oman epävarmuuteni ilmentymää. Epävarmuus huipentui kun Paul kysyi, olenko koskaan kääntänyt runoja. Ei mikään kummoinen kysymys, mutta se oli jatkoa useille runoutta koskeville kysymyksille, joihin olin jo joutunut vastaamaan kieltävästi. Tähän vastasin myöntävästi.
            En muista milloin olisin viimeksi noin suorasti valehdellut toiselle ihmiselle.
            Millainen Paul sitten oikeastaan on?
            Miellyttävä, terävä, kohtelias, hauska, viehättävä, rauhallinen, yksinkertaisesti kokonaisvaltaisen ihailtava ja yksiselitteisen viisas mies, jolla on valmis, hyvin artikuloitu vastaus kaikkeen. Paul on varmaankin ainoita vanhuksia, joiden ylimielisyyttä pystyn edes jotenkin sietämään, sillä hänen asenteensa ei perustele itseään pelkällä iällä vaan myös teoilla, menneillä ja nykyisillä. Kaiken hän ilmaisee rauhallisesti, ilman hitustakaan turhantärkeyttä olemuksessaan.
           
Palatakseni vielä lounaalle: kehaisin jossain vaiheessa itseäni huomauttamalla, että minähän nimenomaan hakeudun kohti elämänkokemuksia lähtemällä Yhdysvaltoihin täksi kevääksi.
            ”Well, travelling doesn’t really do anything, if you don’t get involved with the people.” Ja hän jatkoi vielä kuin ohimennen: ”Egypt, that’s where you should go now.”
            Kestän kyllä jos kuka tahansa vertaiseni haastaa taide- ja maailmakäsitykseni. Mutta tukalaksi käy olo, kun vastapäätä istuu sietämättömän rauhallista, kyseenalaistamatonta vuorenvarmuutta uhkuva Paul Polansky.

keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Ensimmäistä päivää Villa Sarkiassa

Heräsin tänään kello 8.45 ja kirjoitin ensi töikseni puoli tuntia (ks. kommenttikenttä). Pantuani sille tervankittaukselle pisteen menin syömään aamiaista. Residenssitoverini Paul Polansky oli keittänyt minullekin kahvia – ja kuulemma kirjoittanut aamutunteina jo kolme runoa ja viisi sivua näytelmäkäsikirjoitusta. ”I have no imagination after 11 o’clock”, Paul sanoi.

Paulilta (s. 1942) tekee lähinnä mieli kysellä. Hän on niitä ihmisiä, joille on ns. tapahtunut asioita. Hän lähti Yhdysvalloista parikymppisenä pakoon Vietnamin sotaa. Hän on kirjoittanut 16 runokirjaa. Hän on entinen nyrkkeilijä. Hänen 2000-luvun runokirjansa käsittelevät lähinnä romanikulttuuria, jolle hän on omistanut nykyelämänsä. Hän asuu nykyään Serbiassa.

Toinen residenssitoveri, kääntäjä Milla Karvonen, ei ole vielä mestoilla.

Istun tosiaan nyt huoneessani, pöydän ääressä, ja runojen sijaan kirjoitan tätä.

Runokäsikirjoitus jonka kirjoitin viime syyskuussa – parin viikon transsissa – tuntuu nyt etäiseltä ja merkityksettömältä. Olen saanut siitä parilta loistolukijalta yksityiskohtaisia kommentteja, joskin ne ovat jonkin verran ristiriitaisia. Se ei haittaisi, jos uskoisin itse teksteihin. Ne ovat kollaasimaisia, uusaforistisia, vilpittömyyden ja ironian rekistereitä jatkuvasti sekoittavia pieniä, hämmentäviä tekstejä. Tuntuu, että minulla ei ole mitään tapaa päästä uudestaan niiden sisään.

Mutta aion ainakin yrittää. Luulen, että käytän aamut runokokoelman setvimiseen ja iltapäivät muuhun kirjoittamiseen: Sata sivua -kirjan kirjoitusharjoituksiin, populaarikulttuuriesseisiin, tämän blogin pitämiseen sekä erääseen jännittävään fiktiiviseen kirjeenvaihtoon, jonka aloitin eilen ystäväni kanssa.

Ehkä löydän tavan yhdistää nämä kaikki yhdeksi teokseksi?

Loppuajan varmaankin luen, teen ruokaa, käyn lenkillä, saunon, juttelen Paulin kanssa ja yritän pysytellä poissa Facebookista (toivoakseni minua näkyy siellä arkisin vasta kello 20 jälkeen).

Tässä jotain lukemistani:

John Keats: Yön kirkas tähti (99 viimeistä kirjettä)
Leena Krohn: Matemaattisia olioita tai jaettuja unia
Päivi Perttula: Suhdetta

Niin, ei lainkaan runoutta. Onneksi sitä löytyy tuolta ruokasalin kirjahyllystä ihan jonkin verran.

Kerron itse Villa Sarkiasta myöhemmin lisää. Kuten myös tuhansista muista tuntemuksista, jotka ovat vielä kovin jäsentymättöminä päässäni. Ne liikkuvat akselilla ahdistus, vapaus, riittämättömyys, huonous, kokemattomuus ja auvo.

Nyt julkaisen tämän tekstin.

Erkka

ps. Kommenttikentässä tosiaan näyte tuosta kamalasta aamuisesta pakkokirjoittamisesta.