keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Ensimmäistä päivää Villa Sarkiassa

Heräsin tänään kello 8.45 ja kirjoitin ensi töikseni puoli tuntia (ks. kommenttikenttä). Pantuani sille tervankittaukselle pisteen menin syömään aamiaista. Residenssitoverini Paul Polansky oli keittänyt minullekin kahvia – ja kuulemma kirjoittanut aamutunteina jo kolme runoa ja viisi sivua näytelmäkäsikirjoitusta. ”I have no imagination after 11 o’clock”, Paul sanoi.

Paulilta (s. 1942) tekee lähinnä mieli kysellä. Hän on niitä ihmisiä, joille on ns. tapahtunut asioita. Hän lähti Yhdysvalloista parikymppisenä pakoon Vietnamin sotaa. Hän on kirjoittanut 16 runokirjaa. Hän on entinen nyrkkeilijä. Hänen 2000-luvun runokirjansa käsittelevät lähinnä romanikulttuuria, jolle hän on omistanut nykyelämänsä. Hän asuu nykyään Serbiassa.

Toinen residenssitoveri, kääntäjä Milla Karvonen, ei ole vielä mestoilla.

Istun tosiaan nyt huoneessani, pöydän ääressä, ja runojen sijaan kirjoitan tätä.

Runokäsikirjoitus jonka kirjoitin viime syyskuussa – parin viikon transsissa – tuntuu nyt etäiseltä ja merkityksettömältä. Olen saanut siitä parilta loistolukijalta yksityiskohtaisia kommentteja, joskin ne ovat jonkin verran ristiriitaisia. Se ei haittaisi, jos uskoisin itse teksteihin. Ne ovat kollaasimaisia, uusaforistisia, vilpittömyyden ja ironian rekistereitä jatkuvasti sekoittavia pieniä, hämmentäviä tekstejä. Tuntuu, että minulla ei ole mitään tapaa päästä uudestaan niiden sisään.

Mutta aion ainakin yrittää. Luulen, että käytän aamut runokokoelman setvimiseen ja iltapäivät muuhun kirjoittamiseen: Sata sivua -kirjan kirjoitusharjoituksiin, populaarikulttuuriesseisiin, tämän blogin pitämiseen sekä erääseen jännittävään fiktiiviseen kirjeenvaihtoon, jonka aloitin eilen ystäväni kanssa.

Ehkä löydän tavan yhdistää nämä kaikki yhdeksi teokseksi?

Loppuajan varmaankin luen, teen ruokaa, käyn lenkillä, saunon, juttelen Paulin kanssa ja yritän pysytellä poissa Facebookista (toivoakseni minua näkyy siellä arkisin vasta kello 20 jälkeen).

Tässä jotain lukemistani:

John Keats: Yön kirkas tähti (99 viimeistä kirjettä)
Leena Krohn: Matemaattisia olioita tai jaettuja unia
Päivi Perttula: Suhdetta

Niin, ei lainkaan runoutta. Onneksi sitä löytyy tuolta ruokasalin kirjahyllystä ihan jonkin verran.

Kerron itse Villa Sarkiasta myöhemmin lisää. Kuten myös tuhansista muista tuntemuksista, jotka ovat vielä kovin jäsentymättöminä päässäni. Ne liikkuvat akselilla ahdistus, vapaus, riittämättömyys, huonous, kokemattomuus ja auvo.

Nyt julkaisen tämän tekstin.

Erkka

ps. Kommenttikentässä tosiaan näyte tuosta kamalasta aamuisesta pakkokirjoittamisesta.

6 kommenttia:

  1. Aloitan kirjoittamaan vain jostain, mistä, kykenemättömyydestäni, ahdistavasta, kokemattomuudestani, ahdistavasta. Ikkuna on tuossa ja raotan verhoa nyt vähän. Maisema on valkoinen, kähärätukkainen nainen kävelee reppu toisella olallaan, yksi valo pilkottaa virastotalon ikkunassa.
    Nuo ovat niitä puita, joista Esa kirjoitti viime kuussa tässä huoneessa asuessaan: ”miten voi katsoa ikkunasta näkyvää puuta ajattelematta --”. Riippakoivuja iän kaiken.
    Hartiat ovat kipeät. Päähän meinaa koskea. Janottaa. Meni viininkittaamiseksi, salmarinjuomiseksi, lonkeronlutkuttamiseksi.
    Tästä pitäisi sitten lähteä juoksemaan. Mitäköhän siitäkin tulee. Kirjoita. Kirjoita. Kirjoita. Taas jäit miettimään omiasi, se ei kuulu sääntöihin. Pidä kynä paperissa, sormet näppäimistöllä, ajatukset ajatuksissasi.
    Ei minusta ole tähän. Pelkään ettei minusta ole tähän. En ole lukenut mitään, joten kuinka voisin kirjoittaa? Olen sokea runojeni suhteen, joten kuinka voisin editoida niitä. Eivätkä ne edes ole mitään runoja, lausemöykkyjä vaan.
    Paskattaa. Nyt käyn: paskalla & hakemassa vettä.
    Ja nyt taas jatkan.
    Ajattelen, että lohikäärme nukkuu (tai tietenkin uinuu) tuolla jossain läheisen järven jään alla. Kesäisin se pakenee järven alla oleviin keski-suomalaisiin luolastoihin, mutta talvella jään peittäessä järven se ponkaisee onkalostaan veteen ja uiskentelee hyisessä vedessä ikionnellisena koko pitkän talven, sillä jäävesi on rohtoa sen ylikuumalle kuonolle.
    Ajattelen, että kosmonautti tippuu jossain taivaanrannassa, hitaasti, hitaasti kosmonautti tippuu, niin hitaasti, että laskeutuu itse asiassa aivan turvallisesti maahan.
    MITÄ HELVETTIÄ MINÄ KIRJOITAN TÄÄLLÄ???????
    Petri Tamminen.
    Ei.
    Nyt muokkaan jotain runoistani.

    VastaaPoista
  2. Moikka,

    kiinnostavaa lukea fiiliksiä! Tuskin kannattaa hätääntyä jos ei heti tiedä mitä tekisi siellä. Eino piti hienon puheen Villa Sarkian avajaisissa jossa se korosti sitä miten hämmentävää on tulla tuollaiseen paikkaan luomaan jotain sanoinkuvaamatonta - pitkä aika menee tuskallisessa haahuilun prosessissa. Se voi olla väistämätön.

    Yritä olla rauhassa itsesi ja kirjoittamisen kanssa. Tsemppiä! - V

    VastaaPoista
  3. Todella kiinnostavaa raporttia. Hauskalla tavalla tuntui toisteiselta lukea ensin blogimerkintä ja sitten oma kommenttisi.

    Ps. "Katso" lyhenee virallisesti "ks.".

    VastaaPoista
  4. Fiktiivinen kirjeenvaihto kuulostaa tosiaan jännittävältä! Mahtaa tuntua erikoiselta oleskella tuollaisessa paikassa, missä oleskelulle on tietty tarkoitus ja päämäärä? Uskon, että se asettaa myös paineita, mutta jos pystyy unohtamaan ne paineet, niin ehkä siitä syntyy tila luovuudelle?

    Joka tapauksessa varmasti mielenkiintoinen vaihe elämässä.

    VastaaPoista
  5. Kiitos Vessa ja Juhku!

    Tuisku, kiitos sinullekin ja kiva että käyt lukemassa! Joo, koen ehkä ensimmäistä kertaa kunnolla elämässäni sellaista mistä monet kirjoittavat ovat puhuneet: tosiaankin riittämättömyyttä, vastuuta. Se on ahdistavaa. Mutta ainakin teen jotain asialle. :)

    VastaaPoista