torstai 3. helmikuuta 2011

Lounaalla Polanskyn kanssa (toista päivää Villa Sarkiassa)


Kuljimme leijailevan lumisateen vauhdilla kohti hotelliravintolaa.
            ”So what are your poems about?” Paul kysyi.
            Vastasin.
            ”Well, that’s the style, but what’s the theme?”
            Olin hetken hiljaa. Sitten vastasin, aika pitkästi. Paul oli hiljaa.
            Ravintolassa pinosimme lautasillemme tonnikalalasagnea. Istuunnuttuamme Paul sanoi: ”So have you had any interesting adventures in your young life?” Ja heti perään: ”Have you ever seen anyone die?”
            En ole nähnyt kenenkään kuolevan. Jatkoin, ettei minulle oikeastaan ole tapahtunut mitään kovin merkittävää, ja että olen kai siksi samalla onnekas ja epäonnekas.
            ”Well, you´re unlucky as a writer, but probably lucky as a human being.”
            Söimme. Hetken kuluttua sanoin: ”So would you then like to share some of your stories with me?”
            ”Well, no, but I can give you a few of my books.”

Kulkiessamme takaisin lunta satoi entistä lujemmin. Kiersimme useita Sysmän keskustan kauppoja. Tokmannista Paul sai lapaset käteensä, minä ostin pitkiä kalsareita, Ärrältä Paul nouti vielä Suomen kartan.
            Kävelimme.
            ”So what kind of plans do you have after Villa Sarkia?” kysyin.
            No, kuulemma eräällä myrkyllisellä joutomaalla Serbiassa on vielä ainakin 30 mustalaisperhettä, jotka odottavat siirtoaan paremmille maille. Paulin avulla yli kaksisataa perhettä on jo päässyt muuttamaan, mutta joutomaalla syntyneillä lapsilla on kuitenkin pahoja epämuodostumia, joten perheet tarvitsevat lääkehoitoa vielä pitkään.

Olen miettinyt viime aikoina, onko runoilussani mitään järkeä, eikä Paul ainakaan helpota asiaa. Kuinka paljon 70-vuotiasta, kolmisenkymmentä kourissa tuntuvaa teosta julkaissutta miestä kiinnostaa omat ”vilpittömyyden ja ironian välistä rajaa tarkastelevat proosarunoni” – miestä joka on vuosikausia järjestelmällisesti heittänyt itsensä ties minkä maiden slummeihin voidakseen kirjoittaa niistä, ja omistanut elämänsä auttaakseen runoillaan ja käytännön toimillaan mustalaisväestöä, kansaa joka ei edes itse halua auttaa itseään?
            Ajatustenvaihdollisessakaan mielessä minulla ei ole Paulille mitään annettavaa; keskustelumme ei varsinaisesti ole keskustelua. Paul kyselee kyllä kohteliaasti, mutta minun sanomiseni ovat ainoastaan hataria aasinsiltoja hänen sanomisilleen, muodollisia suvantokohtia. Välillemme on kehkeytymässä oikein kunnon padawan-jedi-suhde.
            Suurimman vaikutuksen varmaankin teen, kun en haasta hänen näkemyksiään, kuuntelen vain. Mutta on paljon sellaista, jota en uskalla sanoa. Kuten että oikeastaan minä olen ollut kiinnostavissa seikkailuissa. Olen esimerkiksi elänyt armeijassa ja parisuhteessa. Mutta niihin ei liity mustalaisia, kodittomuutta ja kuolemia.
            Sävy jolla nyt kirjoitan, on tietenkin oman epävarmuuteni ilmentymää. Epävarmuus huipentui kun Paul kysyi, olenko koskaan kääntänyt runoja. Ei mikään kummoinen kysymys, mutta se oli jatkoa useille runoutta koskeville kysymyksille, joihin olin jo joutunut vastaamaan kieltävästi. Tähän vastasin myöntävästi.
            En muista milloin olisin viimeksi noin suorasti valehdellut toiselle ihmiselle.
            Millainen Paul sitten oikeastaan on?
            Miellyttävä, terävä, kohtelias, hauska, viehättävä, rauhallinen, yksinkertaisesti kokonaisvaltaisen ihailtava ja yksiselitteisen viisas mies, jolla on valmis, hyvin artikuloitu vastaus kaikkeen. Paul on varmaankin ainoita vanhuksia, joiden ylimielisyyttä pystyn edes jotenkin sietämään, sillä hänen asenteensa ei perustele itseään pelkällä iällä vaan myös teoilla, menneillä ja nykyisillä. Kaiken hän ilmaisee rauhallisesti, ilman hitustakaan turhantärkeyttä olemuksessaan.
           
Palatakseni vielä lounaalle: kehaisin jossain vaiheessa itseäni huomauttamalla, että minähän nimenomaan hakeudun kohti elämänkokemuksia lähtemällä Yhdysvaltoihin täksi kevääksi.
            ”Well, travelling doesn’t really do anything, if you don’t get involved with the people.” Ja hän jatkoi vielä kuin ohimennen: ”Egypt, that’s where you should go now.”
            Kestän kyllä jos kuka tahansa vertaiseni haastaa taide- ja maailmakäsitykseni. Mutta tukalaksi käy olo, kun vastapäätä istuu sietämättömän rauhallista, kyseenalaistamatonta vuorenvarmuutta uhkuva Paul Polansky.

5 kommenttia:

  1. Huikea kohtaamisen kuvaus! Että saat tavata tollasen tyypin - ja että hän saa tavata sinut.

    VastaaPoista
  2. tää teksti on musta yks parhaita kirjoituksia (missään kategoriassa) joita oot kirjoittanut :)

    VastaaPoista
  3. Oi onpa mielenkiintoista! Ja mahtava teksti!

    T: Hilkka

    VastaaPoista
  4. Älä turhaan ole noin epävarma :)
    Olet mahtava kirjoittaja!

    T: uskollinen blogisi lukija

    VastaaPoista
  5. kiitos paljon kommenteista! mahtavaa kun joku lukkee.

    VastaaPoista