perjantai 4. helmikuuta 2011

Mehua ja viiniä, jäillä (kolmatta päivää Villa Sarkiassa)

Aura

Järvi on viimein jäässä.
           
Hetken siltä pääsee saarelta saarelle,
maailmalta maailmalle,
ihmiseltä toiselle.
On aurattu yksi tie pystyyn
ja toinen poikittain,
ristiksi.

Jäälle voi myös viedä veneen, odottamaan.

Kuopiossa asuessani kävin juuri tällaisina talvi-iltoina Kallaveden jäällä pitkillä kävelyillä. Lähdin aina liikkeelle vasta pimeän tullen. Järven jää pilkkopimeällä, ei ketään missään, kuriton pakkanen ja parhaassa tapauksessa tähdet yllä – se sulkeutunut ja samalla äärettömyyksiin avautuva autius on mielentila, jonka mielelläni ajattelen edustavan ainakin jotain puolta itsestäni.
            Muutettuani muutama vuosi sitten Helsinkiin en ole päässyt iltaisille jääkävelyilleni. Siksi minulle sopii erityisen hyvin viettää residenssikuukauttani täällä Sysmässä, Järvi-Suomessa. Kävin äsken korkkaamassa läheisen järven jään. Hyvä meno: ei yhtään ketään yhtään missään.
            Kävellessäni kuuntelin Toolin Lateralusta, kuten usein myös Kallaveden jäitä talloessani. Muistan jopa sen nimenomaisen lenkin, jolla kuuntelin albumin ensimmäisen kerran. En pitänyt siitä lainkaan. Levyn kitarasaundit olivat kuivanharmaat, rummut kumean kattilamaiset, laulajan ääni amerikkalaisen käheä. Kappaleet tuntuivat toistavan itseään: oliko koko levyllä muita sointuja kuin D-molli? Lisäksi laulujen vaihtelevat tahtilajit tuntuivat itsetarkoitukselliselta venkoilulta.
            Mutta levy ei jättänyt minua rauhaan. Siinä oli jotain loppumattoman kiinnostavaa ja kiehtovaa, selvittämättömän mysteerin tuntua.
            Noin 20 kuuntelukerran jälkeen Lateralus alkoi vallata paikkaa yhtenä lempitaideteoksistani. Se on hämmentävä, käsittämätön, loputon, mahtava, eikä enää lainkaan vaikea. Mutta vaivaa piti nähdä.
           
Aamulla kohtasimme Paulin kanssa huoneemme yhdistävässä käytävässä. Vaihdettuamme huomenet Paul kääntyi kannoillaan takaisin huoneeseensa.
            – I’ve got a couple of my books for you. To give you an idea what you can do with experience and a little imagination.

Old Glory (Paul Polanskyn runokokoelmasta Bus Ride in Jerusalem)

In Jaffa harbor
I saw a fishing boat
tied up to the quay.
On its cabin-less desk
a large American flag
partially covered up
a bundle of ropes
and wet fishing nets.

Old Glory was finally
doing something useful
for Palestinians.

Kirjojaan selattuani ymmärrän yhä paremmin, miten Paul pystyy kirjoittamaan monta runoa päivässä. Hän käy työhön heti aamusta ja ottaa käsittelyyn muutaman edellisenä päivänä mieleensä jääneen konkreettisen tapahtuman. Hän kirjoittaa tapahtumat säkeiksi ja käsityöläisen taidollaan kaivaa niistä esiin ytimen: ”ironian, tekopyhyyden, syrjinnän”, kuten hän Bus Ride in Jerusalem -kokoelman esipuheessaan toteaa.
            Samasta syystä Paul on kyennyt kirjoittamaan elämänsä aikana jo 16 runokirjaa (monien muiden teosten ohella).
            Hänelle runous, ja kieli, on ainoastaan väline kokemusten välittämiseksi lukijalle. Hän ei koskaan kyllästy omaan ilmaisutapaansa, koska sillä on hänelle vain välinearvoa. Hänen estetiikkansa on toimittajan estetiikkaa: välitä kokemus, jää itse taka-alalle. Äläkä herran nimessä sorru kikkailuun.
            Paulin runojen ansiot eivät ole, ainakaan kohosteisesti, tyylillisiä, vaan palautuvat hänen konkreettisiin kokemuksiinsa, näkemäänsä, tapahtumiin, tapaansa ajatella ja lopulta elämäntapaansa, joka itsessään on kunnioitusta ja kiinnostusta herättävä. Hänen arkensa kiinnostavuus suodatettuna hänen ajattelunsa läpi, siihen perustuu Paulin runojen kiistaton hyvyys. Hän itse on osa runojaan.

Kirjoitin tämän blogimerkinnän aloittavan Aura-runon noin kolme vuotta sitten. Muutaman viikon aikana, Helsingin Koskelassa asuessani, kirjoitin monta mielestäni hyvää runoa, joista Aura oli yksi. Koin viimeinkin kunnolla löytäneeni runouden. Aiemmin en ollut mieltänyt sitä leiväkseni saati lajikseni. Mutta nyt sain jatkuvasti öisiä oivalluksia, jotka välitin innosta pakahtuen macbookilleni.
            Näin näitä siis pitää kirjoittaa, ajattelin.
            Ei mennyt kuitenkaan kauaa kun näpyttelin jälleen kerran uutta runoa, mutta en ollutkaan enää yhtä innoissani. Runon ydinoivallus oli kyllä kunnossa; teksti oli kai ihan yhtä hyvä kuin Aurakin. Se myös käsitteli eri aihetta, eikä siis ollut varsinaisesti sama.
            Mutta olin jo kyllästynyt ilmaisutapaani. Siis siihen näkökulmaan, asentoon jonka kaikki nuo uudet runoni ottivat suhteessa maailmaan. Koin jumittuneeni runokieleeni – ja näin lyhyessä ajassa! Ajattelin: kun olen jo kerran keksinyt, että maailmasta voi kertoa tiivistämällä jonkin konkreettisen kokemuksen, miksi haluaisin toistaa sitä tapaa yhä uudelleen? Se ei tuntunut minusta enää kiinnostavalta.
            Se, että kokemukset ja tapahtumat itsessään vaihtelevat päivittäin, ei riittänyt eikä tänäkään päivänä riitä minulle, kuten Paulille (jolle edelleenkin kaikki maailman kunnia).
            Tähän kiteytyy kai se, mikä erottaa ”kokeellisen” taiteilijan ”perinteisestä”, ”avantgardistin” ”konservatiivisesta”, ehkä modernistin postmodernististakin?
            En halua kuvata uusia kokemuksia, vaan etsiä uusia tapoja kuvata kokemuksia. Siksi innostun omista tekemisistäni vain, kun koen löytäneeni, suhteessa itseeni siis, uuden tavan puhua maailmasta, tai ainakin keksineeni yhdistää yllättävällä tavalla jo tuttuja tapoja.
            On joitakin ihmisiä joita aidosti kiinnostaa, mitä minä kirjoitan. Tiedän myös, että jotkut heistä ovat vilpittömästi huolestuneita siitä, että ”hukkaan kirjoittajan taitoni teennäisiin, itsetarkoituksellisen kokeellisiin, abstrakteihin runohössötyksiin”. Että unohdan ”tavallisen” ihmisen, kirjoitan ”vain itselleni” tai parhaimmillaankin vain ”muutamalle kaverilleni”.
            Mutta kun minulla ei ole vaihtoehtoa. En ole missään palvelupestissä. Ainoa tehtäväni on poistaa omaa tylsyyttäni, pitää itseni innostuneena, ja ainoa tie siihen on jatkuvasti etsiä uusia teitä. Ja luottaa, että kunhan itse olen vilpittömästi tyytyväinen työhöni, jossain on pakko olla muita ihmisiä jotka jakavat kokemukseni.

Luin matkalla Sysmään Petri Tammisen Muita hyviä ominaisuuksia, jonka jutut kertovat itse Tammiselle, siis ujolle ja miehuudestaan epävarmalle kirjailijalle, tapahtuneista sattumuksista. Tammisen kieli on tiivistä ja kuulasta, virheetöntä, tarinat selkeitä ja kekseliäitä, vilpittömiä ja rehellisiä – jokainen kertomus sai minut nauramaan ääneen monta kertaa. Ahmin kirjan parissa päivässä, mikä on minulle harvinaista.
            Myös Polanskyn runot ovat pageturnereita. Jokainen teksti on kuulas kuin syysiltapäivä, ja välittää viestinsä selkeästi ja koskettavasti.
            Tammisen proosa ja Polanskyn lyriikka ovat sitruunavissyä jäillä, krapula-aamuna. Kaakaota termospullosta hiihtolenkillä. Vastapuristettua appelsiinimehua. (Polanskyn appelsiinimehupurkissa saattaisi tosin olla kadoksissa olevan mustalaispojan kuva.)
            Mutta on myös viiniä, viskiä ja konjakkia. Niitä ei juoda hiihtolenkeillä (toivottavasti), eikä varsinkaan krapula-aamuina vaan muina hetkinä.
            Olen kyllästynyt ihmisiin, jotka arvottavat appelsiinimehun viinin ylitse. Ja aivan samalla tavalla olen kyllästynyt ihmisiin, jotka arvottavat viinin appelsiinimehun ylitse.
            Mielestäni ymmärrän Petri Tammista. Mielestäni ymmärrän Paul Polanskya. He tekevät täydellisesti juuri sen mitä heidän pitääkin.
            Tammista en tunne, mutta rohkenen epäillä, ymmärtääkö Paul Toolin Lateralusta – tai haluaako edes yrittää ymmärtää. Sehän ei puhu maailmasta selkeästi. Lateralus ei ole pageturner.
            Ehkä otan vielä asian Paulin kanssa puheeksi, sen sijaan että vain valitan täällä. Jos uskallan. Ehkä pyydän asiani kyytipojaksi häneltä hieman viiniä, sitä hän nimittäin juo joka ilta.

Tämä teksti on toivoakseni mehua. Kuten Aura-runokin. Maanantaiaamuna palaan silti viinin vääntöön, vaikka en siinä onnistuisikaan. Vaikka en siihen aina itse uskoisikaan. Ei ole vaihtoehtoja.

7 kommenttia:

  1. Niin, se minullakin oli mielessä eilisen merkintäsi jälkeen, että pitääkö niitä ruumiita nyt muka oikeasti olla nähnyt ollakseen hyvä kirjoittaja. Nämä kolme merkintää jotka olet tähän mennessä tehnyt sieltä Sarkiasta ovat parasta kirjallisuutta, jota olen tänä vuonna lukenut (tasoihin pääsevät ehkä jotkut Jorge Luis Borgesin novellit, Oblomov ja Rouva Bovary [ellen lukenut Bovarya viime vuonna, en ole varma]). Tulkintasi Polanskyn kirjoittajankutsumuksesta ja maailman parantamisen estetiikasta on ainakin aika lähellä asian ytimekkäimpiä mehuja. En usko, että itsekään vielä uskot sitä noilla sanoilla kuitatuksi, mutta nämä kaksi etsivää merkintääsi avaavat varsin merkittäviä ja hedelmällisiä polkuja oman (kirjoittajan-) identiteetin tutkimukseen.

    Terveisin,

    Pauli

    VastaaPoista
  2. Todella mielenkiintoisia pohdiskeluja ja hyvä asenne! On kai ihan luonnollista kirjoittaa itsensä ulos vanhoista teksteistä ja välillä täytyy eksyä löytääkseen perille. Ja kaikki merkityksellinen kirjoittaminen on kai usein kokeellista ainakin suhteessa omaan itseen ja siihen miten aikaisemmin on kirjoittanut.

    VastaaPoista
  3. kiitos vaan kiitos.

    pauli, onpa mukava kuulla. sietääkin kyllä panostaa näihin teksteihin kun täällä kerran olen. mitä amerikkalaiseen kaimaasi tulee, jännä kyllä, mutta paljon on pitänyt jättää ajatuksia häneen liittyen myös pois, että teksteissä pysyisi joku roti. mutta jos pysyn aikeessani kirjoittaa tänne blogiin joka päivä jotain, eivätköhän ne löydä tänne tiensä.

    VastaaPoista
  4. Olen aina tykännyt kovasti Aurasta, mutta aina minua on myös vaivannut tämä: Jäälle voi myös viedä veneen, odottamaan. Voisiko siinä olla:
    Vien jäälle veneen, odottamaan. Tai Veisinkö... Toki kirjoitit mitä kirjoitit, mutta kun toi kohta tökkää mulle aina.

    VastaaPoista
  5. sinua häiritsee siinä varmaankin etäännyttävän passiivin käyttö? kun en puhu itsestäni vaan jostain yleisestä eli epätarkasta. siinä tapauksessa olet ihan oikealla asialla kyllä minunkin mielestäni. olen varmaan halunnut välttää "minää", koska joskus se tuntuu jotenkin ällöttävältä... :)

    VastaaPoista
  6. "On joitakin ihmisiä joita aidosti kiinnostaa, mitä minä kirjoitan. Tiedän myös, että jotkut heistä ovat vilpittömästi huolestuneita siitä, että ”hukkaan kirjoittajan taitoni teennäisiin, itsetarkoituksellisen kokeellisiin, abstrakteihin runohössötyksiin”. Että unohdan ”tavallisen” ihmisen, kirjoitan ”vain itselleni” tai parhaimmillaankin vain ”muutamalle kaverilleni”.
    Mutta kun minulla ei ole vaihtoehtoa. En ole missään palvelupestissä. Ainoa tehtäväni on poistaa omaa tylsyyttäni, pitää itseni innostuneena, ja ainoa tie siihen on jatkuvasti etsiä uusia teitä. Ja luottaa, että kunhan itse olen vilpittömästi tyytyväinen työhöni, jossain on pakko olla muita ihmisiä jotka jakavat kokemukseni."

    Yhdyn ylempiin kommentoijiin. Tämä on kauneinta kirjallisuutta, mitä olen tämän vuoden puolella lukenut.
    En osaa järjestellä ajatuksiani yhtä hyvin kuin sinä, mutta probleemamme ovat hyvin samanluontoiset. Itselläni ongelmani on kuitenkin se, että kun olen sairaan väsynyt, onneton ja vihainen, kirjoitan yhteiskuntaoksennusta, suitsen "avantgarden" alleni vaikka haluaisin vain itkeä runoni täyteen.

    En kuitenkaan tullut tähän vertailemaan omia tuntemuksiani, vaan kertomaan seuraavaa:


    KIRJOITA! KIRJOITA! KIRJOITA ERKKA HYVÄ, KUN NIIN HYVIN OSAAT. ÄLÄ ANNA (MINUN) TAI KENENKÄÄN MUIDEN KRITIIKIN IKINÄ - OKEI, AINAKAAN TÄLLÄ HETKELLÄ - HORJUTTAA ÄÄNTÄSI.

    Runous on vaikeaa. Se jatkuva oivallusten ja tunnustusten kanssa temppuilu.
    Oivalluksen ja herkkyyden tienoilla Aura-runosi tosin on hyvin onnistunut, vaikka en vilpittömästi sanoen ymmärtänyt sen kuin pienellä omalla tavallani.

    Mua aidosti kiinnostaa, miten kirjoitat. Mutta vielä enemmän mua on aina kiinnostanut, mitä kirjoitat. Kertonee siitä, että joskus sohaisemani kommentit saivat kimmokkeensa todennäköisesti ympäröivästä maailmasta kuin runoistasi - olen aina lukenut Ruojaa! Huomaamattani nautin.

    Pidän kyllä myös hirveästi tästä uudesta tyylistäsi.

    VastaaPoista