sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

A Chicago

Tässä vähän Chicagoa ja siellä kohtaamiani ihmisiä. 

Videon musiikki on minun säveltämääni ja soittamaani (2008), paitsi rumpujen osalta, joita paukuttaa Lassi Piironen. Biisin espanjankieliset sanat ovat Ruut Vedenpään, eikä minulla ole haisuakaan mitä niissä sanotaan.

Yhden kappaleen bändimme on/oli nimeltään Los Que Extrañan, ja kappale Memoria Pecadora.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

The Adventures of Huckleberry Finn, p. 233

Well, one thing was dead sure, and that was that Tom Sawyer was in earnest, and was actuly going to help steal that nigger out of slavery. That was the thing that was too many for me. Here was a boy that was respectable and well brung up; and had a character to lose; and folks at home that had characters; and he was bright and not leatherheaded; and knowing and not ignorant; and not mean, but kind; and yet here he was, without any more pride, or rightness, or feeling, than to stoop to this business, and make himself a shame, and his family a shame, before everybody. I couldn’t understand it no way at all. It was outrageous, and I knowed I ought to just up and tell him so; and so be his true friend, and let him quit the thing right where he was and save himself. And I did start to tell him; but he shut me up, and says:
            ”Don’t you reckon I know what I’m about? Don’t I generly know what I’m about?”
            ”Yes.”
            ”Didn’t I say I was going to help steal the nigger?”
            ”Yes.”
            "Well, then."

maanantai 21. maaliskuuta 2011

Mikään ei jätä meitä, eikä mikään häviä

Mikään ei jätä meitä,
            eikä mikään häviä:
                        kun kivi nytkähtää, vesi lähtee kalppimaan. Kun kurkku katkaistaan, siitä saa äänitehosteen. Kun tunne ilmaistaan, se vaihtaa ihmistä.
            Jokin korvasi teollisuushallin kytänkin korvan.
            Lyö peili rikki. Se todellisuus joka häviää, on totta.
                        Sydänsieppari.
            Peitä hehkulamppu nyrkkiisi. Purista se kasaan. Talleta hermoratojesi viestit mielesi tiedostoon. Sitten hyppää ikkunan läpi. Kun kadut kostealla kivetyksellä, muistele hetkeäsi sisä- ja ulkoilman vaihtotilassa. Talleta.
            Juo puolitäysi tuoppi juoksevaa lasia.
                        Puolityhjä.
            Mene hiekkarannalle. Silitä aaltojen liikkeen alituiseen päivittämää pienkivipintaa. Tee kakku.
            Miksemme muka voisi surra eroamme yhdessä?

lauantai 19. maaliskuuta 2011

Kevyttä erkkailua

Kun integroiduin 2008 Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden opiskelijain joukkoon, sain jossain vaiheessa kuulla selkäni takana silloin tällöin käsittämättömästä tai sekavasta toiminnastani käytettävän sanaa erkkailu. Ilmaus valitettavasti (ainakin tietääkseni) kuoli kuoppiinsa.
            Huomenna lähden New Yorkista junalla kohti Chicagoa - eikä siinä mene kuin 19 tuntia. Toivottavasti penkin saa kenoon.
            Tänään on siis viimeinen New York -päiväni, joten päätin ottaa metron Brooklynin kaupunginosaan, jossa en ollut vielä kunnolla käynyt, ja jossa, kuuleman mukaan, it’s supposed to be at.
            Saavuin Fulton Streetille, ja otin ilahtuneena vastaan Brooklynin selvästi jotenkin erilaisen ilmapiirin. Pysähdyin aurinkoiselle penkille lukemaan kirjaani ja harhailin kaduilla, katselin merelle.
            Kunnes noin tunnin kuluttua tajusin poistuneeni metrosta Manhattanin Fulton Streetillä, en Brooklynin.
            Takaisin maan alle. Tällä kertaa maltoin pysyä vaunussa joen ali Brooklyniin asti.

No nyt se ilmapiiri vasta vaihtui jne. Talot olivat matalampia, baarit lähempänä ihmisiä ja aurinko paistoi kaikki kivat katutuoksut esiin.
            Poikkesin pieneen kahvilaan eurooppalaistyylisellä Smith Streetillä. Tiskille suunnatessani kuulin vieressäni puhuttavan suomea!
            Katsoin puhujaa. Se oli parturini Punavuoresta.
            ”Moi.”
            o_O
            ”Moi.”
            O_o
            Olin käynyt hänen veitsensä alla juuri ennen matkalle lähtöäni. Olimme puhuneet Nykistä, oli sanonut itsekin käyvänsä maaliskuussa New Yorkissa viikon lomalla kavereidensa kanssa. Poistuessani olin lohkaissut ovelta, että ”törmäillään” sitten New Yorkissa!

Kävellessäni alkuillasta takaisin jollekin Brooklynin metroasemista kuljin ratatyömaan ohi.
            ”Hey, don’t you wanna take a photo of me!” takaani huudettiin.
            Huutaja oli päivettynyt ja paksunahkainen raksamies, joka käsitteli jotain mittauslaitetta.
            ”Err, yeah, sure, if that’s okay with you.”
            Mies nauroi.
            ”I’m an amateur photographer myself, so you know, every time I see a guy with a camera...”
            Ja näin:


Palattuani perjantai-iltaiselle Manhattanille löysin Broadway-Lafayette-metroaseman edustalta, keskeltä kävelykatua, kuulakärkikynällä täytetyn paperilapun, joka ehkä, ainakin jollain logiikalla, summaa ainakin jotain:

Tried Biaxin & Doxyxyxlin already
I’m on Suboxone, Propecia, Remicade, Lysine, Multivitamin

Frequent urination, small pees, Feels like bladder is not emptying fully OR some is getting caught in penis? Crohn’s Disease. Couldn’t just be false urge to pee? Sometimes have to pee again right after I go.
Rash in groin area – red bumps
Cyst? Where penis meets balls – possibly ingrown hair?
Related to skid tag on anns ???

Discharge from anus? Oily?
Raw and Red around anus

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Erkka-setä kertoo Huckleberry Finnin seikkailuista

Hidas siirtymäni New Yorkista kohti Yhdysvaltain etelää (Chicagon kautta) alkaa tämän viikon lopulla. Olenkin siis jo alkanut työstämään etelän murrettani.
            Tarkasta täältä parhaan taitoni mukaan lukemani ensimmäinen kappale Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailuista. Laitoin tekstin mukaan. (Yritin kaksi päivää panna videota tänne, mutta ei onnistunut, siksi linkki Facebookiin. Videon pitäisi näkyä myös heille, jotka eivät ole Facebook-kavereitani. Kirjautunut pitää tosin olla.)
            Kivat, olkaa hyvät!

torstai 10. maaliskuuta 2011

Kohtaaminen

Harhailin midtownin muurahaiskuhisevilla kaduilla jo kolmatta tuntia. Oli minulla ollut suunnitelmakin, eli viettää koko päivä Museum of Modern Artissa. Mutta pytingin pyöröovet eivät tiistain kunniaksi avautuneet.
            Minulla on yleensä tapana olla ottamatta asioista ennalta selvää ja mennä vaan suoraan paikan päälle. Koen jotenkin vaivattomammaksi sietää sen mahdollisuuden, että koko päivän suunnitelmat menevät pilalle kuin soittaa johonkin joku vaivaannuttava puhelu tai etsiä joku tieto jostain netistä.
            Harhailin siis. Olin juuri astumassa 6th Avenuen Starbucksiin kirjoittamaan, kun kuulin kaiken melun keskeltä äänen.
            ”Sir. Can you hear me. I know why you’re here.”
            Pysähdyin, ja jo vilkaistessani miestä tajusin tehneeni virheen. Olin jumissa: välillemme oli kerennyt muodostua yhteys. Samalla olin aidosti aavistuksen utelias: I know why you’re here?
            Mies oli tummaihoinen, ehkä neljissäkymmenissä, hänellä oli löysä toppatakki ja paksu pipo, luomiset kasvot ja sentin verran kiharaa partaa. Silmät punersivat. Voisi sanoa, että basically every black hobo in the city.
            ”I know you, man. I know what you’re about”, mies jatkoi rakennustelineiden varjoista.
            Olin vain olemassa siinä, tietämättä miten päin.
            Joku yritti päästä lävitseni Starbucksiin: ”Dude, you going in or staying out?”
            Päätin jäädä ulos.
            ”What do you mean by that.”
            ”I just know.”
            ”What does that mean.”
            ”I don’t want money man.”
            ”Then what is it.”
            ”I wanna give you something to think about, that’s what I want.”
            Vilkuilin vähän ympärilleni, sitten sanoin:
            ”Well go ahead.”
            Mieskin vilkuili ympärilleen.
            ”I need you to come to my place. Just around the block. Don’t worry.”           
            Naurahdin.
            ”Dude I’m not coming to your place. See you.”
            Astuin kahvilan ovesta sisään. Juuri ennen kuin ovi sulkeutui takanani, kuulin:
            ”I’ll give you something to write about.”
            Pysähdyin. Käännyin takaisin, raotin ovea.
            ”I know you have no ideas and that you don’t know what to do with yourself. Come to my place and I’ll give you a story that’ll get you the Nobel fucking price.”
            Huokaisin. Vilkaisin kelloa.
            ”And it’s not about money?”

Astuimme rähjäiseen kaksioon. Televisio huuti vasten tyhjää sohvaa. Makuuhuoneesta kuului naisen itkua.
            ”That’s Doreen”, mies sanoi. ”Ignore her. Want some coffee?”
            ”Sure.”
            ”Well tough luck, I ain’t got none. Want some tap water?”
            ”Well... ok.”
            ”New York tap water is piss, don’t ever drink that shit man. Sit down.”
            Istuin varovasti keittiön pöydän ääreen. Laskin kännykkäni pöydälle ja painoin nauhoitusta.
            ”So about that story?”
            Mies istui vastapäätäni, laski kookkaat kyynärpäänsä pöydälle ja huokaisi raskaasti. Hänen olemuksensa oli muuttunut mystisestä pettyneeksi, kyllästyneeksi.
            Mies katsoi minua.
            ”Now why would you trust a stranger like that, man.”
            Laskin käteni kännykälleni ja painoin nauhoituksen pois.
            ”You don’t have a story for me, right?”
            ”Of course not, man. But I am gonna teach you something anyhow.”
            Mies nousi ylös.
            Työnnyin tuolilla taaksepäin ja henkäisin.
            ”Please...”
            ”You should know better than to trust fucking strangers man.”
            ”Please man. Can’t we just --”
            ”Too late man.”
            ”-- talk about this.”
            ”Too late man.”
            Mies katsoi minua.
            Doreen itki makuuhuoneessa.

Avasin silmäni. Tummaihoisen naisen sumeat kasvot täyttivät näkökenttäni. Ympäriltä kuului laitteiden piipitystä.
            ”Okay, he’s awake now”, kasvot sanoivat.
            Seurasi jotain teho-osastotyyppistä sairaalalingoa, josta en ymmärtänyt mitään.
            Sitten:
            ”Sir, can you hear me.”
            En saanut puhuttua.
            ”Sir, talk to me, can you hear me.”
            ”Yes.”
            ”What is your name sir. Tell me your name.”
            ”Erkka.”
            Nainen huokaisi.
            ”Good. Listen to me. Do you know why you’re here?”

*

Ylläolevasta tekstistä ei tullut aivan sellainen kuin olin toivonut. Tarkoitukseni oli kirjoittaa teksti, joka paljastaa fiktiivisen luonteensa vasta keskivaiheilla. Siinä varmaankin onnistuin.
            Sen sijaan en tiedä, miksi kirjoitin tekstin jossa minulle tapahtuu jotain pahaa ja jonka opetus on olla luottamatta tuntemattomiin.
            Se on tietenkin hyvä opetus, ei siinä, mutta minulle on täällä New Yorkissa oltu voittopuolisesti niin ystävällisiä, että tuntuu väärältä kirjoittaa tuollainen teksti. Ja vielä julkaista se!
            Miksi siis julkaisin sen? Miksen kirjoittanut uutta, paremmin tarkoitusperiäni vastaavaa minitarinaa?
            Koska olen laiska kirjoittaja. En halua nähdä uudestaan vaivaa, jonka jo olen nähnyt, vaikka tiedän, että näkemällä sitä, vaivaa siis, varmaankin onnistuisin paremmin siinä mitä haluan saavuttaa, vaikka tiedän, että tuo kirjoitus tuollaisenaan paljastaa New York -kokemuksistani jotain valheellista, vaikka tietenkin haluaisin totuudellista paljastaa.
            Lisäksi minulla olisi tästä aiheesta vielä paljon lisääkin sanottavaa, mutta enpäs jaksakaan paneutua tämän enempää ajatuksieni jäsentämiseen ja kielellistämiseen!
            Perkele!

keskiviikko 9. maaliskuuta 2011

4 mustaa naista & 2 valkoista homoa -> Bowery Poetry Clubin POETRY SLAM



Paul antoi minulle Villa Sarkiassa New Yorkin Bowery Poetry Clubin osoitteen. Vaihdoin eilen hostellia juurikin Boweryn kaupunginosaan, ja tiistaiaamuna tajusin että kyseinen runoklubihan on ihan parin korttelin päässä.
            Aamupäivällä podin vissiinkin hostellimuutosta johtunutta juurettomuus- ja tekemisenpuutteisuusahdistusta, joten Boweryn runoklubi oli luonteva paikka suunnata kuluttamaan iltaa.
            Kävi niin, että juuri tiistaina klubilla satuttiin järjestämään Poetry Slam -semifinaali, jonka voittaja piti lähettämän Bostoniin johonkin kansalliseen suurkilpailuun. New Yorkin edustaja oli siis haussa. (En tiedä voittajaa, sillä minun oli lähdettävä ensimmäisen kierroksen jälkeen.)
            Poetry Slameja ja niiden rennompia serkkuja Poetry Jamejä Suomessa on viime aikoina järjestänyt ainakin Harri Hertellin Helsinki Poetry Connection. Osallistuinpa itsekin pari vuotta sitten Poetry Slamin SM-skabaan.
            Slameissä homman nimi on se, että jokaisella osallistujalla on kolme (3) minuuttia aikaa lausua runoutta, minkä jälkeen yleisön seasta valittu tuomaristo pisteittää esityksen. Eniten pisteitä saanut voittaa.
            Boweryn slam-semifinaalissa esiintyi kuusi runoilijaa.
            Neljä heistä oli nuoria, mustia naisia.
            Kaksi heistä oli nuoria, valkoisia homoja.
            Jokainen esiintyjä lausui yhden pitkän runon, joka, poikkeuksetta, sikisi nuoruuden yhä arkailevista arvista. Jokainen esiintyjä lausui ilman paperia, oli itsevarma, luonteva, harjaantunut, teeskentelemätön ja nobullshit-vakuuttava. Jokainen latasi esiintymiseensä niin paljon tunnetta ja verta että yleisössä tuntui joka kerta. Energia virtasi. Spontaanit vou-huudot, kiljaisut ja taputukset olivat osa kaikkia vetoja.
            Samalla anti oli kieltämättä yksipuolista - kaikki runoilivat samasta asennosta, joka ei paljon vaihdellut, kaikkien runojen rakenteet olivat samanlaisia retorisine keinoineen ja toistokuvioineen - mutta siitä en jotenkin jaksaisi valittaa, en oikeasti. Niin aitoa meno oli, niin esiintyjiensä persoonien luontevaa jatkumoa.
            Tässä ääninäyte Nikki D:n runosta. Toivon että kuuntelette sen. Kolme minuuttia.
            Videota ei valitettavasti ole, mutta kuvan sain äänitiedoston päälle pantua.


Ei ehkä ole yllätys, että tämän ensimmäisen pienen otoksen perusteella olen New Yorkin runomeiningistä suht vaikuttunut. Runous oli Boweryssa edustettuna, yhdessä muodossaan, parhaimmillaan. Runoilijat puhuivat siitä mikä heille oli tärkeää, yleisö ymmärsi sen, koskettui ja kommentoi.
            Ennen Slamejä klubilla oli open mic -osuus. Käänsin päivällä erään runoni englanniksi siltä varalta, että uskaltautuisin lukemaan. En uskaltanut.
            Huomenna Harlemiin, legendaarisen Apollo Theaterin legendaariseen amateur nightiin.

tiistai 8. maaliskuuta 2011

Onttoja asioita


Ontto asia 1

Vapaudenpatsaalla/ssa käyminen ei ollut niin turhaa kuin äkkipäinen voisi kuvitella. Etenkin kun olin varannut hyvissä ajoin lippuni tädin nuppiin – kuukausia etukäteen.
            Jonotus ja lauttamatka olivat kuin Suomenlinnakeikalla. Tässä lauttanäkymää.


Lauantaiaamupäiväisen reissuni spessuosuus alkoi vasta päästessäni puhutun akan juurelle vilauttamaan kanadalaistyyppiselle parkranger-naiselle lippuani.
            ”Wow, crown! You’re hot stuff!”
            Vapaudenpatsaaseen piti kiivetä koko fucking matka alhaalta ylös portaita pitkin, askelmia 334. Loppua kohden portaat alkoivat kiertää kapeasti ja ikävästi.
            Kruunu oli yllättävän pieni tila, jonne mahtuu ehkä ahtamalla kymmenen ihmistä. Satuin saumaan, jossa siellä ei ollut lisäkseni kuin päivystävä opas. Hän näytti minulle New Yorkin ja otti kaksi kuvaa, joista näytän tässä sen epäonnistuneen.


Kävellessäni rappusia alas tajusin, että olisi ehdottomasti pitänyt ajatella Vapaudenpatsaan pään sisällä jotain tuhmia, esim. kommunismia tai muslimismia.

Ontto asia 2

Illalla tarvoin läpi neonvaloisan Times Squaren Foxwoods Theatreen katsomaan Spider-Man: Turn off the Dark -musikaalin. Väittäisin, että Foxwoods on suht ydinmehukas ympäristö kokea broadway.


Spider-man-musikaali, joka pyörii siis vielä ennakkoesityksinä, on tullut viime kuukausina tunnetuksi lähinnä 1) massiivisista visuaalisista tehosteistaan ja stunteistaan ja 2) niiden ontuvasta toteutuksesta. Nyt homma pelasi kuitenkin alusta loppuun moitteetta.
            Ja olihan se kyllä visuaalisesti aivan mielettömän hieno, vaikka tietysti sisältä ontto kuin Lady Libertyn kaali. Show oli jatkuvasti matkalla kliimaksisesta kliimaksista vielä kliimaksisempaan kliimaksiin. Koko ajan jotain hullua härpäkettä eikä yhtään tylsää hetkeä. Ja nyt puhuu ketale, jolla ajatukset lähtisivät driftailemaan kesken maailmanlopunkin.
            En ihan heavyllä unohda, kun Hämis liideltyään yleisön yllä sinkoutui parveketasanteelle (!) muutaman metrin päähän minusta, hai-faivasi lähintä yleisön jäsentä ja juoksi pois. Yleisö, minä tietty mukana, ulvoimme kuin ne ällöttävät post-9/11-pidämme-yhtä-vaikka-mikä-tulisi-newyorkilaiset Sam Raimin Spiderman-leffassa.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

Kuninkuuslaji, kuninkaiden mestoilla


Yhdysvallat on rakennettu yrittämisen idealle. Siihen kuuluu itsen esiin tuominen, siis esiintyminen. Siksi maan esiintymiskulttuuri on niin tasokasta. Koska tavalliselta polkijaltakin odotetaan tietynasteista supliikkiutta, ovat ammatikseen viihdyttävät aivan omalla tasollaan.
Kävin perjantaina katsomassa stand uppia Comedy Cellarissa, joka oli oikeastaan New Yorkin pääkohteeni, meikäläisen mecca. Rakastan stand uppia. Se on lempitaidemuotoni. 
New York on täynnä comedy clubeja, mutta Cellar nauttii nykyään ehkä suurinta arvostusta, etenkin koomikkojen kesken. Matalaan kellariin mahtuu alle sata ihmistä seuraamaan intiimisti valaistun tiiliseinän edessä kohtaloaan kokevia koomikkoja. Toisin kuin useimmilla klubeilla, Cellarissa jokainen kuudesta esiintyvästä koomikosta on samanarvoinen, pääesiintyjää ei ole.
Perjantaiseen 9.45 pm -show’hun olin varannut pääsyni jo joulukuussa. Siitäkin huolimatta, että settejä on päivittäin kolme!
Sain kiksejä jo orastavan viikonloppuista MacDougal Streetiä kulkiessani. Tietenkin siksi, että se on suoraan Louis CK:n Louie-sarjan alkupätkästä, jonka toivottavasti katsoit tämän postauksen alussa. Siinä CK kävelee samaiseen Cellariin esiintymään, ja nappaa matkalla pizzan pötsiinsä.
(MacDougalilla ohitin myös tupakoivan ja jollekin jotain kovasti selittävän Dave Attellin. Whaaat!)
Show oli huippu. Nauroin ääneen, usein. Mahtava seurata stand uppia, jossa ei tarvitse hetkeäkään pelätä esiintyjän puolesta. Voi luottaa vaan, vaikka matsku ei koko ajan toimisikaan – ja 95% ajasta tietty toimii.
New Yorkin comedy clubien koomikot ovat useimmiten tv:stä tuttuja – mutta eivät kameran edestä vaan takaa. Perjantaina esiintyivät mm. Conanin ja Lenon ohjelmia käsikirjoittanut Gregg Rogell ja Dave Chappelle Show’ta tekevä Neal Brennan.
Tom Papa puolestaan juontaa Jerry Seinfeldin tuottamaa Marriage Refiä. (Papan äiti kutsuu Facebookia jostain väärinkäsityksestä johtuen MyFaceksi: ”Are you on MyFace? Everybody’s on MyFace! Your father, uncle Steven...”)
Illan ambivalentti kohokohta oli, kun koko setin keskivaiheilla esiintymään pamahti yllättäen, esiintyjälistan ulkopuolelta, Jim Norton, rapakontakaisen lempiradio-ohjelmani Opie & Anthonyn vakioääni, itärannikon räävittömin ja häiritsevin likainen setä, sekä, mikä olennaisinta, jo mainitsemani maailman hauskimman miehen, suosikkitaiteilijani Louis CK:n kelpo toveri!
Ambivalentin kokemuksesta teki se, että olin niin star struck etten oikein pystynyt keskittymään Nortonin settiin.
Joka tapauksessa hän on vienyt komediaansa selvästi häiritsevän härskistä kohti poliittisempaa. Louis CK:n tapaan hänelle tuntuu olevan entistä tärkeämpää saada yleisö ajattelemaan. Mutta ei Norton silti hassusta tingi. Arvostukseni häntä kohtaan nousi entisestään, sillä hän oli illan ensimmäinen esiintyjä, joka todella sai yleisön johdonmukaisesti ulvomaan. Siinä missä ensimmäiset koomikot, vaikka olivatkin solideja, pitivät paljon pieniä mutta merkittäviä taukoja läppiensä välissä, Norton paukutti varttinsa keskeytyksettä.
Loistavan stand up -koomikon erottaakin hyvästä se, että hänen käsissään yleisö unohtaa kuuntelevansa käsikirjoitettuja vitsejä. Parhaimmillaan stand up on kuin spontaani hetki, esim. bileiden etkoilla, jolloin kesken kollektiivisen läpänheiton joku porukasta irtautuu vimmaiseen monologiin.
Stand up on taiteen kuninkuuslaji. Se on esiintymistä puhtaimmillaan ja vaativimmillaan: vain ihminen puhumassa toisille ihmisille. Samaan aikaan esiintymistilanne - palkkaa saava puhuja ja varta vasten paikalle saapunut maksava yleisö - on erittäin keinotekoinen. Esiintyjä joka pystyy kääntämään feikin tilanteen ei ainoastaan luontevaksi vaan viihdyttäväksi, repeilyttäväksi ja ajatuksia herättäväksi, ansaitsee paikan taivahassa.

ps. Tässä oma, iPhonella kuvattu versioni Louien aloituspätkästä. Louis CK ei tällä kertaa päässyt mukaan kuvauksiin. Huom! Tsekkaathan tämän postauksen alun videon ennen kuin katsot tämän lol-pastissin!


perjantai 4. maaliskuuta 2011

Mitä minulle täällä kuuluu ja eräs aasialainen

Tuntuupa vaikealta kirjoittaa. Tuonkin lauseen jälkeen piti vilkaista Facebookia. Liian paljosta tapahtumisesta ja tuntemisesta on vaikea valita ja aloittaa.
Kello on 8.38, ja istun hostellin olohuoneen sohvalla lataamassa akkujani. (Siis ihan konkreettisia Apple-tuotteideni akkuja.)
Saavuin New Yorkiin maanantaina, nyt on perjantai. Oleminen kahtena ensimmäisenä päivänä tuntui voittopuolisesti ahdistavalta. Tai Martikaisen Jarkon lyriikoin: silloin tällöin tiskiin iskee vanha tuttu tunne / että mitä helvettiä mä täällä teen.
Mutta eilinen oli ensimmäinen tasapainoinen päivä. Nyt tuntuu jo hyvin hyvältä.
Jaahas, keskeytän kirjoittamisen hetkeksi tallentaakseni videolle, kun aasialainen kaveri tuossa vieressä pelaa biljardia. Mitä ihmettä, kas näin:


    
Mutta niin. Lentokoneessa kaikki oli vielä erinomaisesti, kuten aina ollessani matkalla johonkin / odottaessani jotakin. Matka sujui kuin lentokoneensiivillä. Nähdessäni Manhattanin skailainin yläilmoista koin onnea.
New Jerseyn lentoasemallakin oli helppoa. Ei turvatarkastuksia (???). Puolen tunnin jonottamista seurasi kohtaaminen:

TULLIVIRKAILIJAMIES: Okay let’s see what we’ve got here. Are you first time in the country?
MINÄ: Yes sir.
TVM: And you’re just by yourself? For how long?
MINÄ: Two months.
TVM: Two months and it’s your first time? It could be horrible!

Kone laskeutui siis New Jerseyn puolelle, josta otin bussin Manhattanille. Silläkin matkalla koin onnen läikähdyksen skailainin avautuessa eräässä mutkassa kerralla näkyvilleni.
Sitten bussi pamahti jonnekin keskelle Manhattania. End of the line. Astuin metrotunneliin uuden todellisuuteni riepoteltavaksi. Subwayssä ihan Tim Burtonin Batman -fiilikset.
Tunnin päästä (!!!) olin hostellillani, korttelin päässä Broadwayltä. Sain huoneen seitsemän muun olennon kämppiksenä. Tai Kaija Koon lyriikoin: bye bye privacy / privacy bye bye.
Kävellessäni Broadwaylle syömään kello New Yorkissa näytti 17.00. Kello minussa näytti 24.00.
Kaduilla kaikissa taloissa oli sellaiset paloportaat.
Dinerissa tarjoilija sanoi hi honey. Kun olin saanut syödyksi, kuulemma vankilasta juuri päässyt musta mies tuli pyytämään rahaa, viereisen pöydän chicoilta espanjaksi, minulta englanniksi.
Menin nukkumaan joskus kahdeksalta. Heräsin ahdistuneena kuudelta.
Mitä helvettiä mä täällä teen. Kaksi kuukautta. Miksi? Pitäisikö nyt tuntea jotain positiivista? Tähänhän menee ihan saatanasti rahaakin. Häh?
Alapunkan kaveri puhisi että what’re you doing man! kun selvittelin tavaroitani aamun pimeydessä liian pitkään.
Söin Times Squarella aamiaisen Applebee’sissä.
Kadun ihmiset kiinnostivat, mutta mikä yhteys minulla oli heihin. Hiekkaa vaan valui kourista kun heitä katsoin, kaikkia.
Ahdisti.
Kävelin Central Parkissa. Katsoin luistelua ja puita.
Ahdisti.
Illalla yritin rauhoittua menemällä ihan vaan leffaan. True Grit.
Heräsin lopputekstien kohdalla ja lähdin tokkuraisena ja kurjana hortoilemaan hytisyttävältä iistsaidilta takaisin hytisyttävälle westsaidille.

Seuraavana aamuna, eilen siis, heräsin tunteeseen, että no nyt on jokin viimein asettunut kohdalleen. Olo oli rauhallinen ja jotenkin yleisesti oikeallinen. Kirjoitin heti jotain, en paljoa, mutta kuitenkin. Kävin luonnonhistoriallisessa museossa, mahtavassa Josie’s Restaurantissa kasvishampurilaisella ja naurettavasti hinnoitellussa Empire State Buildingissa. Kaikki mitä valo koskettaa.
Ostin Paul Austerin City in a Glassin ja aloin lukea sitä.
Illalla kävin Art Barissa tapaamassa suomalaista muusikkoa Paulaa, jonka kanssa teemme lähipäivinä jotain.
Tänään Comedy Cellariin katsomaan stand uppia. Louis CK:n mestat.
Huomenna vapaudenpatsaalle ja katsomaan Spider-Man-musikaalia.
Alkaa olla hyvä ja rauhallinen olla. Kivaa.
Draaman kaari ei ole tarkoituksellinen.
To be continued,