torstai 10. maaliskuuta 2011

Kohtaaminen

Harhailin midtownin muurahaiskuhisevilla kaduilla jo kolmatta tuntia. Oli minulla ollut suunnitelmakin, eli viettää koko päivä Museum of Modern Artissa. Mutta pytingin pyöröovet eivät tiistain kunniaksi avautuneet.
            Minulla on yleensä tapana olla ottamatta asioista ennalta selvää ja mennä vaan suoraan paikan päälle. Koen jotenkin vaivattomammaksi sietää sen mahdollisuuden, että koko päivän suunnitelmat menevät pilalle kuin soittaa johonkin joku vaivaannuttava puhelu tai etsiä joku tieto jostain netistä.
            Harhailin siis. Olin juuri astumassa 6th Avenuen Starbucksiin kirjoittamaan, kun kuulin kaiken melun keskeltä äänen.
            ”Sir. Can you hear me. I know why you’re here.”
            Pysähdyin, ja jo vilkaistessani miestä tajusin tehneeni virheen. Olin jumissa: välillemme oli kerennyt muodostua yhteys. Samalla olin aidosti aavistuksen utelias: I know why you’re here?
            Mies oli tummaihoinen, ehkä neljissäkymmenissä, hänellä oli löysä toppatakki ja paksu pipo, luomiset kasvot ja sentin verran kiharaa partaa. Silmät punersivat. Voisi sanoa, että basically every black hobo in the city.
            ”I know you, man. I know what you’re about”, mies jatkoi rakennustelineiden varjoista.
            Olin vain olemassa siinä, tietämättä miten päin.
            Joku yritti päästä lävitseni Starbucksiin: ”Dude, you going in or staying out?”
            Päätin jäädä ulos.
            ”What do you mean by that.”
            ”I just know.”
            ”What does that mean.”
            ”I don’t want money man.”
            ”Then what is it.”
            ”I wanna give you something to think about, that’s what I want.”
            Vilkuilin vähän ympärilleni, sitten sanoin:
            ”Well go ahead.”
            Mieskin vilkuili ympärilleen.
            ”I need you to come to my place. Just around the block. Don’t worry.”           
            Naurahdin.
            ”Dude I’m not coming to your place. See you.”
            Astuin kahvilan ovesta sisään. Juuri ennen kuin ovi sulkeutui takanani, kuulin:
            ”I’ll give you something to write about.”
            Pysähdyin. Käännyin takaisin, raotin ovea.
            ”I know you have no ideas and that you don’t know what to do with yourself. Come to my place and I’ll give you a story that’ll get you the Nobel fucking price.”
            Huokaisin. Vilkaisin kelloa.
            ”And it’s not about money?”

Astuimme rähjäiseen kaksioon. Televisio huuti vasten tyhjää sohvaa. Makuuhuoneesta kuului naisen itkua.
            ”That’s Doreen”, mies sanoi. ”Ignore her. Want some coffee?”
            ”Sure.”
            ”Well tough luck, I ain’t got none. Want some tap water?”
            ”Well... ok.”
            ”New York tap water is piss, don’t ever drink that shit man. Sit down.”
            Istuin varovasti keittiön pöydän ääreen. Laskin kännykkäni pöydälle ja painoin nauhoitusta.
            ”So about that story?”
            Mies istui vastapäätäni, laski kookkaat kyynärpäänsä pöydälle ja huokaisi raskaasti. Hänen olemuksensa oli muuttunut mystisestä pettyneeksi, kyllästyneeksi.
            Mies katsoi minua.
            ”Now why would you trust a stranger like that, man.”
            Laskin käteni kännykälleni ja painoin nauhoituksen pois.
            ”You don’t have a story for me, right?”
            ”Of course not, man. But I am gonna teach you something anyhow.”
            Mies nousi ylös.
            Työnnyin tuolilla taaksepäin ja henkäisin.
            ”Please...”
            ”You should know better than to trust fucking strangers man.”
            ”Please man. Can’t we just --”
            ”Too late man.”
            ”-- talk about this.”
            ”Too late man.”
            Mies katsoi minua.
            Doreen itki makuuhuoneessa.

Avasin silmäni. Tummaihoisen naisen sumeat kasvot täyttivät näkökenttäni. Ympäriltä kuului laitteiden piipitystä.
            ”Okay, he’s awake now”, kasvot sanoivat.
            Seurasi jotain teho-osastotyyppistä sairaalalingoa, josta en ymmärtänyt mitään.
            Sitten:
            ”Sir, can you hear me.”
            En saanut puhuttua.
            ”Sir, talk to me, can you hear me.”
            ”Yes.”
            ”What is your name sir. Tell me your name.”
            ”Erkka.”
            Nainen huokaisi.
            ”Good. Listen to me. Do you know why you’re here?”

*

Ylläolevasta tekstistä ei tullut aivan sellainen kuin olin toivonut. Tarkoitukseni oli kirjoittaa teksti, joka paljastaa fiktiivisen luonteensa vasta keskivaiheilla. Siinä varmaankin onnistuin.
            Sen sijaan en tiedä, miksi kirjoitin tekstin jossa minulle tapahtuu jotain pahaa ja jonka opetus on olla luottamatta tuntemattomiin.
            Se on tietenkin hyvä opetus, ei siinä, mutta minulle on täällä New Yorkissa oltu voittopuolisesti niin ystävällisiä, että tuntuu väärältä kirjoittaa tuollainen teksti. Ja vielä julkaista se!
            Miksi siis julkaisin sen? Miksen kirjoittanut uutta, paremmin tarkoitusperiäni vastaavaa minitarinaa?
            Koska olen laiska kirjoittaja. En halua nähdä uudestaan vaivaa, jonka jo olen nähnyt, vaikka tiedän, että näkemällä sitä, vaivaa siis, varmaankin onnistuisin paremmin siinä mitä haluan saavuttaa, vaikka tiedän, että tuo kirjoitus tuollaisenaan paljastaa New York -kokemuksistani jotain valheellista, vaikka tietenkin haluaisin totuudellista paljastaa.
            Lisäksi minulla olisi tästä aiheesta vielä paljon lisääkin sanottavaa, mutta enpäs jaksakaan paneutua tämän enempää ajatuksieni jäsentämiseen ja kielellistämiseen!
            Perkele!

5 kommenttia:

  1. Että semmonen kiva Stephen King -jalostus siihen sitten. Kun muutenkin saa olla sydän syrjällään miten sinä pärjäät siellä. Olin jo hälyttämässä kansainvälistä sisäelinten palautusyksikköä.
    Ä

    VastaaPoista
  2. tää itse asiassa toimii varsin hyvin just ton puolifiktiivisen luonteensa vuoksi.

    VastaaPoista
  3. joo, suhteutan tan onnistuneisuuden vaan sellaiseen suureen viikkoja hautomaani grand planiin, jossa alkaisin vaivihkaa ujuttaa tahan blogiin fiktiivisia elementteja... jotenkin se sitten lassahti tallaiseen helppoon, naennaisshokeeraavaan yksittaisratkaisuun.

    VastaaPoista
  4. Ilmeisesti nykissä ei ole ketään muita kuin tummaihoisia? :D

    -J-

    VastaaPoista
  5. nyt kun olen kahvilassa niin tästä possesta ehkä 75% on jotain muita kuin valkoisia :)

    VastaaPoista