sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

Kuninkuuslaji, kuninkaiden mestoilla


Yhdysvallat on rakennettu yrittämisen idealle. Siihen kuuluu itsen esiin tuominen, siis esiintyminen. Siksi maan esiintymiskulttuuri on niin tasokasta. Koska tavalliselta polkijaltakin odotetaan tietynasteista supliikkiutta, ovat ammatikseen viihdyttävät aivan omalla tasollaan.
Kävin perjantaina katsomassa stand uppia Comedy Cellarissa, joka oli oikeastaan New Yorkin pääkohteeni, meikäläisen mecca. Rakastan stand uppia. Se on lempitaidemuotoni. 
New York on täynnä comedy clubeja, mutta Cellar nauttii nykyään ehkä suurinta arvostusta, etenkin koomikkojen kesken. Matalaan kellariin mahtuu alle sata ihmistä seuraamaan intiimisti valaistun tiiliseinän edessä kohtaloaan kokevia koomikkoja. Toisin kuin useimmilla klubeilla, Cellarissa jokainen kuudesta esiintyvästä koomikosta on samanarvoinen, pääesiintyjää ei ole.
Perjantaiseen 9.45 pm -show’hun olin varannut pääsyni jo joulukuussa. Siitäkin huolimatta, että settejä on päivittäin kolme!
Sain kiksejä jo orastavan viikonloppuista MacDougal Streetiä kulkiessani. Tietenkin siksi, että se on suoraan Louis CK:n Louie-sarjan alkupätkästä, jonka toivottavasti katsoit tämän postauksen alussa. Siinä CK kävelee samaiseen Cellariin esiintymään, ja nappaa matkalla pizzan pötsiinsä.
(MacDougalilla ohitin myös tupakoivan ja jollekin jotain kovasti selittävän Dave Attellin. Whaaat!)
Show oli huippu. Nauroin ääneen, usein. Mahtava seurata stand uppia, jossa ei tarvitse hetkeäkään pelätä esiintyjän puolesta. Voi luottaa vaan, vaikka matsku ei koko ajan toimisikaan – ja 95% ajasta tietty toimii.
New Yorkin comedy clubien koomikot ovat useimmiten tv:stä tuttuja – mutta eivät kameran edestä vaan takaa. Perjantaina esiintyivät mm. Conanin ja Lenon ohjelmia käsikirjoittanut Gregg Rogell ja Dave Chappelle Show’ta tekevä Neal Brennan.
Tom Papa puolestaan juontaa Jerry Seinfeldin tuottamaa Marriage Refiä. (Papan äiti kutsuu Facebookia jostain väärinkäsityksestä johtuen MyFaceksi: ”Are you on MyFace? Everybody’s on MyFace! Your father, uncle Steven...”)
Illan ambivalentti kohokohta oli, kun koko setin keskivaiheilla esiintymään pamahti yllättäen, esiintyjälistan ulkopuolelta, Jim Norton, rapakontakaisen lempiradio-ohjelmani Opie & Anthonyn vakioääni, itärannikon räävittömin ja häiritsevin likainen setä, sekä, mikä olennaisinta, jo mainitsemani maailman hauskimman miehen, suosikkitaiteilijani Louis CK:n kelpo toveri!
Ambivalentin kokemuksesta teki se, että olin niin star struck etten oikein pystynyt keskittymään Nortonin settiin.
Joka tapauksessa hän on vienyt komediaansa selvästi häiritsevän härskistä kohti poliittisempaa. Louis CK:n tapaan hänelle tuntuu olevan entistä tärkeämpää saada yleisö ajattelemaan. Mutta ei Norton silti hassusta tingi. Arvostukseni häntä kohtaan nousi entisestään, sillä hän oli illan ensimmäinen esiintyjä, joka todella sai yleisön johdonmukaisesti ulvomaan. Siinä missä ensimmäiset koomikot, vaikka olivatkin solideja, pitivät paljon pieniä mutta merkittäviä taukoja läppiensä välissä, Norton paukutti varttinsa keskeytyksettä.
Loistavan stand up -koomikon erottaakin hyvästä se, että hänen käsissään yleisö unohtaa kuuntelevansa käsikirjoitettuja vitsejä. Parhaimmillaan stand up on kuin spontaani hetki, esim. bileiden etkoilla, jolloin kesken kollektiivisen läpänheiton joku porukasta irtautuu vimmaiseen monologiin.
Stand up on taiteen kuninkuuslaji. Se on esiintymistä puhtaimmillaan ja vaativimmillaan: vain ihminen puhumassa toisille ihmisille. Samaan aikaan esiintymistilanne - palkkaa saava puhuja ja varta vasten paikalle saapunut maksava yleisö - on erittäin keinotekoinen. Esiintyjä joka pystyy kääntämään feikin tilanteen ei ainoastaan luontevaksi vaan viihdyttäväksi, repeilyttäväksi ja ajatuksia herättäväksi, ansaitsee paikan taivahassa.

ps. Tässä oma, iPhonella kuvattu versioni Louien aloituspätkästä. Louis CK ei tällä kertaa päässyt mukaan kuvauksiin. Huom! Tsekkaathan tämän postauksen alun videon ennen kuin katsot tämän lol-pastissin!


3 kommenttia: