perjantai 4. maaliskuuta 2011

Mitä minulle täällä kuuluu ja eräs aasialainen

Tuntuupa vaikealta kirjoittaa. Tuonkin lauseen jälkeen piti vilkaista Facebookia. Liian paljosta tapahtumisesta ja tuntemisesta on vaikea valita ja aloittaa.
Kello on 8.38, ja istun hostellin olohuoneen sohvalla lataamassa akkujani. (Siis ihan konkreettisia Apple-tuotteideni akkuja.)
Saavuin New Yorkiin maanantaina, nyt on perjantai. Oleminen kahtena ensimmäisenä päivänä tuntui voittopuolisesti ahdistavalta. Tai Martikaisen Jarkon lyriikoin: silloin tällöin tiskiin iskee vanha tuttu tunne / että mitä helvettiä mä täällä teen.
Mutta eilinen oli ensimmäinen tasapainoinen päivä. Nyt tuntuu jo hyvin hyvältä.
Jaahas, keskeytän kirjoittamisen hetkeksi tallentaakseni videolle, kun aasialainen kaveri tuossa vieressä pelaa biljardia. Mitä ihmettä, kas näin:


    
Mutta niin. Lentokoneessa kaikki oli vielä erinomaisesti, kuten aina ollessani matkalla johonkin / odottaessani jotakin. Matka sujui kuin lentokoneensiivillä. Nähdessäni Manhattanin skailainin yläilmoista koin onnea.
New Jerseyn lentoasemallakin oli helppoa. Ei turvatarkastuksia (???). Puolen tunnin jonottamista seurasi kohtaaminen:

TULLIVIRKAILIJAMIES: Okay let’s see what we’ve got here. Are you first time in the country?
MINÄ: Yes sir.
TVM: And you’re just by yourself? For how long?
MINÄ: Two months.
TVM: Two months and it’s your first time? It could be horrible!

Kone laskeutui siis New Jerseyn puolelle, josta otin bussin Manhattanille. Silläkin matkalla koin onnen läikähdyksen skailainin avautuessa eräässä mutkassa kerralla näkyvilleni.
Sitten bussi pamahti jonnekin keskelle Manhattania. End of the line. Astuin metrotunneliin uuden todellisuuteni riepoteltavaksi. Subwayssä ihan Tim Burtonin Batman -fiilikset.
Tunnin päästä (!!!) olin hostellillani, korttelin päässä Broadwayltä. Sain huoneen seitsemän muun olennon kämppiksenä. Tai Kaija Koon lyriikoin: bye bye privacy / privacy bye bye.
Kävellessäni Broadwaylle syömään kello New Yorkissa näytti 17.00. Kello minussa näytti 24.00.
Kaduilla kaikissa taloissa oli sellaiset paloportaat.
Dinerissa tarjoilija sanoi hi honey. Kun olin saanut syödyksi, kuulemma vankilasta juuri päässyt musta mies tuli pyytämään rahaa, viereisen pöydän chicoilta espanjaksi, minulta englanniksi.
Menin nukkumaan joskus kahdeksalta. Heräsin ahdistuneena kuudelta.
Mitä helvettiä mä täällä teen. Kaksi kuukautta. Miksi? Pitäisikö nyt tuntea jotain positiivista? Tähänhän menee ihan saatanasti rahaakin. Häh?
Alapunkan kaveri puhisi että what’re you doing man! kun selvittelin tavaroitani aamun pimeydessä liian pitkään.
Söin Times Squarella aamiaisen Applebee’sissä.
Kadun ihmiset kiinnostivat, mutta mikä yhteys minulla oli heihin. Hiekkaa vaan valui kourista kun heitä katsoin, kaikkia.
Ahdisti.
Kävelin Central Parkissa. Katsoin luistelua ja puita.
Ahdisti.
Illalla yritin rauhoittua menemällä ihan vaan leffaan. True Grit.
Heräsin lopputekstien kohdalla ja lähdin tokkuraisena ja kurjana hortoilemaan hytisyttävältä iistsaidilta takaisin hytisyttävälle westsaidille.

Seuraavana aamuna, eilen siis, heräsin tunteeseen, että no nyt on jokin viimein asettunut kohdalleen. Olo oli rauhallinen ja jotenkin yleisesti oikeallinen. Kirjoitin heti jotain, en paljoa, mutta kuitenkin. Kävin luonnonhistoriallisessa museossa, mahtavassa Josie’s Restaurantissa kasvishampurilaisella ja naurettavasti hinnoitellussa Empire State Buildingissa. Kaikki mitä valo koskettaa.
Ostin Paul Austerin City in a Glassin ja aloin lukea sitä.
Illalla kävin Art Barissa tapaamassa suomalaista muusikkoa Paulaa, jonka kanssa teemme lähipäivinä jotain.
Tänään Comedy Cellariin katsomaan stand uppia. Louis CK:n mestat.
Huomenna vapaudenpatsaalle ja katsomaan Spider-Man-musikaalia.
Alkaa olla hyvä ja rauhallinen olla. Kivaa.
Draaman kaari ei ole tarkoituksellinen.
To be continued,

2 kommenttia:

  1. Surrealistisesta irrationaalisen kautta fantastiseen, mielenkiintoista :)

    VastaaPoista
  2. Leijonakuningas on hieno elokuva ja rehellisyytesi ihailtavaa.

    VastaaPoista