sunnuntai 24. huhtikuuta 2011

Ihmisarvosta

Takana viiden tunnin ajo läpi autiomaan, edessä maha.
            Ja Las Vegasin ilta.
            Puolenpäivän aikaan käännyin paahtavalta maantieltä hiljaiseen dineriin – syömään varmaankin tuhannennennennen hampurilaiseni.
            Tienvarressa, parkkipaikan kupeessa, oli oravanraato. Tiku/Taku oli liiskaantunut tienrajamaalin päälle, aivan kuin tienhuolto olisi maalausprosessissaan läntännyt sen ketoon.
            Jäin miettimään, olikohan joku roadkillannut oravan tarkoituksella – se kun tosiaan virui oletetun ajolinjan ulkopuolella.
            Ravintolassa oli vain yksi tarjoilija, joka kylvetti minut amerikkalaisella valinnanvapaudella.
            – What would you like to drink, sir? We got soda, freshly squeezed orange juice, apple juice, milkshakes in four different flavors –
            – Just water thanks. :)
            – Water it is. Would you like to have bacon on your burger, sir?
            – Sure.
            – And mayo?
            – Well, what the hell. :D
            – Sounds great, sir.
            Söin, katselin ikkunasta hiljaista liikennettä ja muokkasin läppärillä tuoretta konemusiikkibiisiäni.
            Yhtäkkiä vieressäni oli tummaihoinen mies. Hän kurotti kätensä pöydällä latautuvalle iPhonelleni, irrotti sen piuhastaan, nappasi kouraansa, kääntyi kannoillaan ja lähti rauhallisesti kävelemään kohti ulko-ovea.
            – Hey! What the hell!
            Mies hävisi ulos.
            Hyppäsin tuoliltani ja ryntäsin perään.
            Mies käveli parkkipaikalla ripeästi ja suoraselkäisen asiallisesti kohti isoa pakettiautoa.
            – Hey! The phone’s got a tracker in it!
            Mies pysähtyi jähmeästi, jäi hetkeksi selin ja kääntyi sitten hitaasti.
            Näin miehen rauhallisen, kyllästyneen katseen, ja ajattelin että sen pulssi ei varmasti ole edes koholla.
            – Gimme back the phone, man.
            – What phone.
            – Oh cmon.
            Mies siristi jotenkin harkitsevasti silmiään ja alkoi pureskella sisäposkeaan. Sitten se huokasi ja sanoi:
            – Tell you what. Here’s how you get it. You–
            – No. Here’s how I get it. You give it to me right now or I’ll go back inside and have them call the cops on you.
            – You think I’m afraid of that?
            – I’m not from here, but I know that the cops will track you down and throw you to the ground and I won’t have to give as much as a nod and they’ll happily beat the shit out of you.
           Miehen keskittyneisyysmoodi ei häiriintynyt. Se jatkoi kuin en olisi sanonut mitään:
            – So. Here’s what you gonna do. You’re gonna say: Give me your phone, nigger.
            Tuijotin.
            – What?
            – Say ’Give me your phone, nigger’, and maybe you’ll get it.
            Tuijotin.
            – Give. Me. My. Phone. Back.
           Mies tuhahti.
            – That wasn't even close.
            Vilkaisin takaisin kohti dineria ja ympäri autiota parkkipaikkaa. Huokaisin.
            – Ok, just... Give me back my phone... Nigger.
            Miehen keskittyneisyys laukesi, jotenkin miedosti ja uupuneesti.
            Hän nouti kännykkäni povitaskustaan ja ojensi sen minulle.
            – Of course, sir.           

maanantai 18. huhtikuuta 2011

mä heräsin ku alapunkalla nussittiin

mä heräsin hostellissa ku
alapunkalla nussittiin
mä keinuin
niinku kohdussa
mä avasin koneen
käyttis tökki
timo oli vieny
kovalevyltä ainaki jotai
20%
mä tajusin et
mä oon eläny
arvettoman
arvottoman
elämän
siihen mä heräsin
kun koko mun sänky
jytkyi

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Matka

Lähdin lapsuudesta ja päädyin vanhuuteen. Niin, en oikein tiedä mitä odotin. Kuten useimmat. Pääsaavutuksekseni mainittakoon
         imelyyden
         lantraaminen
         ironialla
         vilpittömyyden paljastumiseksi. Useimmiten defenssi piti.
         Useimmiten liikutuin taideteoksesta vasta, kun kuvittelin sille oman sivupolkuni. Se jos mikä on vahva statementti lukijan – joka tekee teoksen – aseman vankistamiseksi.
         En muuten malta odottaa, millainen muisto tästä matkastani kultaantuu.
         Muista, että jos sinusta ei ole sitoutumaan aggressiivisen aktiiviseen hyväntekoon, voit aina alkaa harjoittaa kevytkenkäistä auttamista – yhden illan pieniä palveluksia. Se on parempi kuin ei mitään, sillä eihän, selkärangan ollessa vino, asennonkaan vinoutumista voi välttää?
         Kaikki on siis hyvin niin kauan, kun hymysi ei näy varjokuvassasi.
         No, oli miten oli: toivon sydämestäni, että pienellä vauvallanne on nyt hyvä olla, ja rauha, ja että siellä missä hän on ei tiedetä mitään kivusta.

lauantai 9. huhtikuuta 2011

Armeijan käymisestä

Kerron mielelläni ihmisille – niin koti- kuin ulkomannuillakin – käyneeni armeijan.
            Kotioloissa erityisesti silloin, kun keskustelukumppanina on stereotyyppinen nuori humanistinainen, joka ei yksinkertaisesti välttämättä koskaan ole tavannut fiksua ja edes jollain tapaa tiedostavaa armeijan käynyttä miestä. Ehkä pelkällä välisellämme vuorovaikutuksella toisen osapuolen synapsien väleillä voi aueta uusia reittejä.
            Olen itse asiassa alkanut hahmottaa yhä selkeämmin, että se sivistys jota juuri minä voin tarjota toisille ihmisille liittyy pikemminkin olemukseeni – tapaani ajatella, kyseenalaistaa ja haastaa – kuin siihen että oikeasti tietäisin jotain jostain konkreettisesta asiasta. Kadehdin kyllä ihmisiä, jotka perustavat tiedosta, mutta on minunkin vahvuuksillani vahvuutensa.
            Mutta niin. Ulkomailla otan armeijuuteni yleensä ennen pitkää puheeksi tutustuttuani uuteen junassa tai hostellissa tapaamaani ihmiseen. Koen että asia on olennainen osa minua, vaikkakin ajan kuluessa vähemmän ja vähemmän.
            Mutta pohjimmiltaan minusta on mukava sanoa, että olen käynyt armeijan, koska se tuntuu oikeastaan aika siistiltä.
            Siitä kun ei pääse mihinkään, että minut on kuin onkin koulutettu tappamaan. Aika puolivillaisesti toki, mutta kuitenkin.
            Olen räiskinyt satoja kovia panoksia rynnäkkökiväärilläni, jonka sarjanumeron muistan ulkoa (622826). Olen osallistunut satoja varusmiehiä käsittävään taisteluharjoitukseen, jossa tankit pyörivät koko ajan ympärillä. Olen räjäyttänyt putkiräjähteen ryhmäni kanssa ja juossut räjähdyksen voimasta satavan maa-aineksen läpi. Olen marssinut 40 kilometriä pitkin metsiä ja nevoja elämän painoinen rinkka selässäni, taisteluvyö lantiollani ja rynkky harteillani, ja päässyt perille – toisin kuin yli puolet komppaniastani. Olen oppinut vyöryttämään mekaanisen tappavasti juoksuhaudan taisteluparini kanssa.
            Olen itkenyt tuvan punkassa peiton siunaamassa yksityisyydessä, ja tuntenut tukahduttavaa yksinäisyyden ja joukkoon kuulumattomuuden tuntua fyysisesti raskaissa, kylmissä, märissä ja loppumattoman pimeissä oloissa, joissa olen joutunut kantamaan ylimääräistä vastuuta ryhmän kusipäiden jäätyä yksikköön teeskentelemään sairasta.
            Ja ahdistunut perinpohjin siitä, että olen jumissa paikassa, jonka tarkoitus on kouluttaa ihmisiä tappamaan.
            Edellä mainitut ovat asioita, joita harva lähipiiriini kuuluva on kokenut. Olen siis heitä tässä mielessä rikkaampi.
            Se, että nämä kokemukset sisällään pitävä kehys, Suomen puolustusvoimat, on mahdollisesti moraalisesti hyvinkin arveluttava, ei muuta asiaa miksikään.
            Erityisesti opin armeijassa, niin loputtomissa miinoitusharjoituksissa kuin yhtä loputtomissa varaston välinehuolloissakin, että jos joku asia on raskas tehdä, mutta se on tehtävä, ei auta muu kuin tehdä se.
            Kyllähän tuon asian voi oppia muuallakin kuin armeijassa. Mutta minä opin sen siellä.

tiistai 5. huhtikuuta 2011

New Orleansissa myrskyää taas

Mustalla taivaalla salamoi taukoamatta ja sade yrittää tyrmätä horisontaalisin koukuin. Oli siis paettava kaljan ja grilliruuan ääreltä hostellihuoneeseen. Naapurustossa lauennut hälytyssireeni tosin kuuluu yhä tänne asti.
            Ensimmäinen sadepäivä New Orleansin viikollani, ja onkin kunnon myräkkä. Muuten ilmat ovat olleet kissanmaidollisia. Ja: tämä kaupunki on ainakin minulle ensimmäinen maailmankolkka, jossa tuntemattomat moikkaavat kadulla ja jossa elävä musiikki baarissa on sääntö eikä poikkeus.
            Mutta ei se ole tässä parasta. Vaan se, että matkani on puolivälissään aivan odottamatta muuttanut täysin luonnettaan: kylmästä New Yorkista ja Chicagosta suht spontaanilla päätöksellä ihanaan ilmaan ja odottamattoman onnelliseen oloon. Hostellissa makoillaan auringossa uima-altaan kupeessa, jutellaan, juodaan kaljaa, grillataan, tehdään retkiä French Quarteriin.
            Täällä tapasin myös 18-vuotiaan englantilaisen Chrisin. Hän on tähänastisen elämäni kolmas ihminen, jonka kanssa musiikista puhuminen resonoi niin että molemmissa hytisee kuin hillopurkissa. Puhuimme Toolista ja Porcupine Treestä ja Gojirasta ja soitatimme omia musiikkejamme toisillemme. Heräsi halu tehdä yhteistä.
            Myös: Chris sai minussa aikaan klassisen tunteen siitä, että hei, tuo on vasta tuonikäinen, mutta menee jo minusta ohi. Ei siis musiikin suhteen, vaan esim. kun seurasin toista tuntia vierestä Chrisin väittelyä nelikymppisen teksasilaisen konservatiivin kanssa. Pyöritti fiksua setää kuin jotain, no, pyöreää juttua jota on tosi helppo pyörittää. (Kyseisen miehen vitun stereotyyppibimboblondivaimo oli muuten kaikkea sitä, mikä Ameriikassa on vikana, mikä kiteytettäköön vaikkapa tähän sitaattiin: ”If you aren’t on the same page, why are you even talking???”)
            Onneksi sain huonommuuden tunteelleni vastapainon, muistutuksen ikäerostamme, kun Chris alkoi lauantai-iltana 1) rähinöimään Burger Kingin autokaistalle, kun eivät suostuneet ottamaan vastaan meidän autottomien tilausta, ja 2) ämpyilemään aamuyöstä kiukkuiselle poliisille, jonka mielestä istuskelimme liian lähellä rautiovaunuraidetta. Hänestä myös paistoi se kaikille tuttuputtu idealismi, josta ns. "todellisuus" ja yleinen kyllästyminen ei ole kenties vielä aivan hionut kulmia. Mutta tietenkään en sanonut sitä hänelle, sillä se olisi hänen ajatustensa mitätöimistä.
            Älä sinäkään koskaan vetoa missään minun ikääni. (Siis päin naamaa, blogi on eri juttu.)
            Chris jatkoi eilen matkaansa. Toivottavasti tapaamme vielä, mielellään musiikin tekemisen merkeissä. (Mutta älä huoli, Mikko, paikkaasi ei viedä!)
            Sitten päädyinkin New Orleansin kaduille uusien itseäni hieman nuorempien tyyppien kanssa. Oli ihan kivaa, kunnes yksi osti Bourbon Streetiltä rändöm katuidlaajalta marihuanaa ruskeassa paperikäärössä, joka, vaikka sitä kuinka kääriskeli ympäri ja auki, paljastui siksi itsekseen, eli ruskeaksi paperikääröksi. Twenty dollars well spent.
            Jossain vaiheessa nämä hipit äityivät kitkerään väittelyyn siitä, onko eettistä heittää muovipullo kadulle. Toisten mielestä ei ollut, toisten mielestä oli ikävää että asiasta huomautettiin. Joku lähti eri suuntaan kuin toiset. Minä olin hiljaa, tai siis tähän hetkeen saakka.
            Mitäs vielä.
            Sänkyni alapunkalla nukkuu ranskalainen kaveri nimeltään Emmanuelle. Hän on tullut kuukaudeksi tekemään vapaaehtoistyötä hurrikaani Katrinan paskaksi paneman talon uudelleenrakentamiseksi. Kävin tänään ja menen vielä huomenna hänen mukaansa työpäiväksi: maalaamme ja pinnoitamme ja laatoitamme.
            Ei taida olla aivan Katrinan pahimpia seurauksia, että ainoat housuni ovat nyt maalissa.
            Keskiviikkona nousen junaan, ja eipä aikaakaan – tarkemmin laitettuna 46 tuntia – kun jo astun junasta ulos Los Angelesissa, tuossa enkelien, tai vaihtoehtoisesti enkelten, kaupungissa, todennäköisesti perse niin kipeänä, että seuraavan kerran uskallan laskea sille painoni vasta Helsingissä.