lauantai 9. huhtikuuta 2011

Armeijan käymisestä

Kerron mielelläni ihmisille – niin koti- kuin ulkomannuillakin – käyneeni armeijan.
            Kotioloissa erityisesti silloin, kun keskustelukumppanina on stereotyyppinen nuori humanistinainen, joka ei yksinkertaisesti välttämättä koskaan ole tavannut fiksua ja edes jollain tapaa tiedostavaa armeijan käynyttä miestä. Ehkä pelkällä välisellämme vuorovaikutuksella toisen osapuolen synapsien väleillä voi aueta uusia reittejä.
            Olen itse asiassa alkanut hahmottaa yhä selkeämmin, että se sivistys jota juuri minä voin tarjota toisille ihmisille liittyy pikemminkin olemukseeni – tapaani ajatella, kyseenalaistaa ja haastaa – kuin siihen että oikeasti tietäisin jotain jostain konkreettisesta asiasta. Kadehdin kyllä ihmisiä, jotka perustavat tiedosta, mutta on minunkin vahvuuksillani vahvuutensa.
            Mutta niin. Ulkomailla otan armeijuuteni yleensä ennen pitkää puheeksi tutustuttuani uuteen junassa tai hostellissa tapaamaani ihmiseen. Koen että asia on olennainen osa minua, vaikkakin ajan kuluessa vähemmän ja vähemmän.
            Mutta pohjimmiltaan minusta on mukava sanoa, että olen käynyt armeijan, koska se tuntuu oikeastaan aika siistiltä.
            Siitä kun ei pääse mihinkään, että minut on kuin onkin koulutettu tappamaan. Aika puolivillaisesti toki, mutta kuitenkin.
            Olen räiskinyt satoja kovia panoksia rynnäkkökiväärilläni, jonka sarjanumeron muistan ulkoa (622826). Olen osallistunut satoja varusmiehiä käsittävään taisteluharjoitukseen, jossa tankit pyörivät koko ajan ympärillä. Olen räjäyttänyt putkiräjähteen ryhmäni kanssa ja juossut räjähdyksen voimasta satavan maa-aineksen läpi. Olen marssinut 40 kilometriä pitkin metsiä ja nevoja elämän painoinen rinkka selässäni, taisteluvyö lantiollani ja rynkky harteillani, ja päässyt perille – toisin kuin yli puolet komppaniastani. Olen oppinut vyöryttämään mekaanisen tappavasti juoksuhaudan taisteluparini kanssa.
            Olen itkenyt tuvan punkassa peiton siunaamassa yksityisyydessä, ja tuntenut tukahduttavaa yksinäisyyden ja joukkoon kuulumattomuuden tuntua fyysisesti raskaissa, kylmissä, märissä ja loppumattoman pimeissä oloissa, joissa olen joutunut kantamaan ylimääräistä vastuuta ryhmän kusipäiden jäätyä yksikköön teeskentelemään sairasta.
            Ja ahdistunut perinpohjin siitä, että olen jumissa paikassa, jonka tarkoitus on kouluttaa ihmisiä tappamaan.
            Edellä mainitut ovat asioita, joita harva lähipiiriini kuuluva on kokenut. Olen siis heitä tässä mielessä rikkaampi.
            Se, että nämä kokemukset sisällään pitävä kehys, Suomen puolustusvoimat, on mahdollisesti moraalisesti hyvinkin arveluttava, ei muuta asiaa miksikään.
            Erityisesti opin armeijassa, niin loputtomissa miinoitusharjoituksissa kuin yhtä loputtomissa varaston välinehuolloissakin, että jos joku asia on raskas tehdä, mutta se on tehtävä, ei auta muu kuin tehdä se.
            Kyllähän tuon asian voi oppia muuallakin kuin armeijassa. Mutta minä opin sen siellä.

12 kommenttia:

  1. Mielenkiintoista, miten olet kokenut armeijan. Itse en oikeastaan kokenut sitä kovinkaan vahvasti. Paljon voimakkaampi kokemus mulla on ollut vaikka isäksi tuleminen. Olen aina ollut luonteeltani vähän hankala mitä tulee auktoriteetteihin, mutta ei mulla armeijassa mitään vaikeuksia siitäkään seurannut. Huumori ja ironian taju auttoivat, ja jostain syystä mun annettiin yleensä tehdä ja nähdä asiat omalla tavallani. Pitivät mua varmaan parantumattomana :) Oikeastaan viihdyin aika hyvin sissikeikoilla, mutta mä kiinnitin kyllä niissä huomioni kaikkeen muuhun kuin itse asiaan, kuten vaikka siihen että puolukat jollain kerralla olivat jo kukassa. Oli mukava huomata, että päänsä sisällä sitä kykeni olemaan suhteellisen vapaa :)

    VastaaPoista
  2. Hyviä pointteja, hyvin kirjoitettu, hyvin tuo esiin ne tunteet joita intti nosti pintaan.

    Erityisesti loppu, että jos jokin asia pitää tehdä, niin sitten se pitää tehdä. Juuri tuossa on mielestäni on yksi suurimmista ja tärkeimmistä asioista joita intti opettaa. Kaikki ei ole aina mukavaa, mutta ei elämä ole muutenkaan: hommat pitää vaan hoitaa.

    Sen takia en sivari-puolen valinneita kunnioita. He lykkäävät tietoisesti väistämätöntä vielä yhden kerran ennen kuin elämä opettaa, ettei kaikki mene sen mukaan miten haluaa. Joskus on vain pakko irrottaa äidin tissistä ja kokea arki.
    (Ja tämähän koskee vain niitä sivareita, joilla ei ole jotain erityistä syytä olla käymättä inttiä, kuten sairaus yms. Se että kahvitauot jossain kirjaston perähuoneessa metsäleirien sijaan houkuttaa enemmän, ei ole kunnon syy)

    Ps. Minkä takia armeija-keskustelu jossain vaiheessa menee sivarit-varusmiehet- vertailuun? Se on väistämätöntä kuin luonnonlait.

    VastaaPoista
  3. Naisena tuota lukee kuin tarinaa toiselta planeetalta. Ihan huikeeta! Ehkä synnyskertomukset veri- ja p-roiskeineen sekä välilihanleikkauksineen ovat verrattavissa. Miesten koulu on miesten koulu, mutta naisten koulu - se onkin äitien koulu. Edellinen opettaa tappamaan ja jälkimmäinen suojelemaan elämää. MUTTA jos näkee armeijan kuten minä - ei hyökkäyksenä vaan rauhan turvaamisena - kuilu ei enää olekaan niin ammottava. Äärikokemukset - ihmisten koulu?

    VastaaPoista
  4. J, minä en kyllä lähtökohtaisesti armeijan käyneitä kunnioita sen enempää kuin sivarinkaan, oikeastaan jos pitäisi valita, niin vähemmän, sillä yleensä armeija-päätös vaatii vähemmän selkärankaa, kuten esimerkiksi itseni kohdalla.

    Kuten kirjoitin tekstissä, niin armeija ei todellakaan ole ainoa paikka oppia se, että jotkut asiat pitää vain tehdä. Monet hyvät kaverini ovat käyneet sivarin, eikä minun nähdäkseni tuon asian "oppimisessa" ole todellakaan mitään eroa minun ja heidän välillä.

    Lisäksi sivarin arki voi olla monin tavoin ikävämpää kuin varusmiehen arki.

    VastaaPoista
  5. "Lisäksi sivarin arki voi olla monin tavoin ikävämpää kuin varusmiehen arki. "

    Jo se, että joutuu olemaan poissa kotoa joskus jopa useamman viikon ja joskus jopa koko ajan metsässä on kyllä mielestäni paljon pahempaa kuin mitään, mitä voin miettiä.

    Se asia, että pääsee joka päivä kotiin, tekee periaatteessa työpäivän ei voi millään tavalla helpompi kuin se, mitä intissä kokee. Oli työvuoro kuinka hornamainen tahansa.

    Toisaalta sivareilla pitää yrittää käyttää päivärahat ruokaan jne, kun armeija periaatteessa tarjoaa täyden ylläpidon. Mutta kyl oon sitä mieltä, että intti kuitenkin iskeytyy olemukseen niin syvälle ja kokonaisvaltaisesti, että ei se mielestäni ole helpompaa kuin siviilipalveluksessa olevilla.

    Se että ei voi olla kotona tutuissa kuvioissa tekee niin paljon

    VastaaPoista
  6. Hyvä Erkka!

    Sait ainakin tämän stereotypisen humanistinaisen katsomaan armeijaa uusin silmin. Tai ainakin ymmärtämään sen, että armeija saattaa jollekin olla myös avartava ja rikastuttava kokemus. Olen edelleen sitä mieltä, että ketään ei pitäisi koskaan, missään, ikinä kouluttaa tappamaan, mutta kenties osaan jatkossa arvostaa enemmän miehiä, jotka ovat armeijan käyneet. Ainakin teitä fiksuja ja tiedostavia.

    VastaaPoista
  7. Komppaan Erkkaa. Suurin osa lähimmistä ystävistäni ei ole käynyt armeijaa ja kunnioitan todella heitä. Turvallisuuspoliittisesti ajatellen suurimpia tämän hetkisiä uhkia ovat ympäristöuhat ja niitä voi torjua vain valtakuntien rajat ylittävällä yhteistyöllä, ei sapelinkalistelulla.

    VastaaPoista
  8. J, siviilipalvelusmiesten niputtaminen yhden motiivin alle (yleinen löysyys) nyt vaan on kapeakatseista, tyhmää ja yksinkertaisesti väärin. On paljon perusteltuja syitä olla ottamatta osaa asepalvelukseen, kuten on myös paljon perusteltuja syitä nimenomaan ottaa osaa siviilipalvelukseen. Siitä on esimerkiksi suoraa, kiistattoman konkreettista hyötyä yhteiskunnalle, mikä ei ole yhtään niin selvä asia armeijan kohdalla.

    Siviilipalvelus ei myöskään ole itsestään selvästi helpompi vaihtoehto. Minä, esimerkiksi, koin nimenomaan armeijan helpommaksi ratkaisuksi lyhyytensä ja kokemani asiaan liittyvän sosiaalisen paineen vuoksi (joka oli hyvin pientä ja oikeastaan passiivista, mutta oman herkkyyteni voimistamaa).

    Toivoisin siis että ottaisit - hyvä rakas minulle tärkeä ystäväni! - nämä asiat huomioon ennen kuin puhuisit siitä ettet yleisesti kunnioita lainkaan yhtäkään sivaria.

    VastaaPoista
  9. "Toivoisin siis että ottaisit - hyvä rakas minulle tärkeä ystäväni! - nämä asiat huomioon ennen kuin puhuisit siitä ettet yleisesti kunnioita lainkaan yhtäkään sivaria. "

    Kyllä, kyllä ja kyllä kaikkiin aiempiin pointteihin. Ymmärrän kyllä sivarien periaatteet sekä yleensäkin nämä vastakkainasettelun naurettavuudet.

    On varmaan vaan sitten tosi paska tuuri, että kaikki lähipiirin sivarit oikeasti ovat sellaisia ihmisiä, joiden mielestä on hienoa rehvastella sillä, että olipa helppoa, hajoa leireihin- tyyliin.

    Ja kuten jo ensimmäisessä kommentissa totesin, niin ymmärrän kyllä erilaiset pointit mennä sivariin, jos on oikeasti jokin kanta asiaan.

    Eiköhän asia ole sillä käsitelty.
    Tj -800 xD

    VastaaPoista
  10. Kiitos! <3

    Varmaankin noilla rehvastelijoilla on myös defenssi päällä, koska tietävät a) sun kannan asiaan ja b) ehkä jollain tasolla häpeävät valintaansa. Mut siis emmä heitä halua puolustella, ovat varmasti epäilemättä tosi huonoja ihmisiä. :D

    Mä en taas varmaan tunne ketään sivaria, joka olisi rehvastellut sillä miten helppoa oli. Ja kaikki ovat noin yleisesti suoraselkäisiä ihmisiä, mitä en voi sanoa tosi monista intissä tapaamistani tyypeistä.

    Jotkut kaverisivareistani ovat kyllä sanoneet, että heistä "ei olisi ollut armeijaan" tjms. Mutta sekään ei musta oo erityisen kamalaa, uskon että monille se ei oikeasti sopisikaan, ja tekisi vain vahinkoa. Mutta toisaalta moni voisi siitä myös paljon oppia kun lähtisi tuolla asenteella, ja blaa blaa asia käsi- ja jaloiteltu!

    VastaaPoista
  11. Unohdin kiittää teitä Olli-Pekka ja Miia kommenteista. Siis: kiitos! Etenkin Miian kommentti ilahdutti - kuuli siis joku kuoron ulkopuoleltakin saarnan! <3

    VastaaPoista