tiistai 5. huhtikuuta 2011

New Orleansissa myrskyää taas

Mustalla taivaalla salamoi taukoamatta ja sade yrittää tyrmätä horisontaalisin koukuin. Oli siis paettava kaljan ja grilliruuan ääreltä hostellihuoneeseen. Naapurustossa lauennut hälytyssireeni tosin kuuluu yhä tänne asti.
            Ensimmäinen sadepäivä New Orleansin viikollani, ja onkin kunnon myräkkä. Muuten ilmat ovat olleet kissanmaidollisia. Ja: tämä kaupunki on ainakin minulle ensimmäinen maailmankolkka, jossa tuntemattomat moikkaavat kadulla ja jossa elävä musiikki baarissa on sääntö eikä poikkeus.
            Mutta ei se ole tässä parasta. Vaan se, että matkani on puolivälissään aivan odottamatta muuttanut täysin luonnettaan: kylmästä New Yorkista ja Chicagosta suht spontaanilla päätöksellä ihanaan ilmaan ja odottamattoman onnelliseen oloon. Hostellissa makoillaan auringossa uima-altaan kupeessa, jutellaan, juodaan kaljaa, grillataan, tehdään retkiä French Quarteriin.
            Täällä tapasin myös 18-vuotiaan englantilaisen Chrisin. Hän on tähänastisen elämäni kolmas ihminen, jonka kanssa musiikista puhuminen resonoi niin että molemmissa hytisee kuin hillopurkissa. Puhuimme Toolista ja Porcupine Treestä ja Gojirasta ja soitatimme omia musiikkejamme toisillemme. Heräsi halu tehdä yhteistä.
            Myös: Chris sai minussa aikaan klassisen tunteen siitä, että hei, tuo on vasta tuonikäinen, mutta menee jo minusta ohi. Ei siis musiikin suhteen, vaan esim. kun seurasin toista tuntia vierestä Chrisin väittelyä nelikymppisen teksasilaisen konservatiivin kanssa. Pyöritti fiksua setää kuin jotain, no, pyöreää juttua jota on tosi helppo pyörittää. (Kyseisen miehen vitun stereotyyppibimboblondivaimo oli muuten kaikkea sitä, mikä Ameriikassa on vikana, mikä kiteytettäköön vaikkapa tähän sitaattiin: ”If you aren’t on the same page, why are you even talking???”)
            Onneksi sain huonommuuden tunteelleni vastapainon, muistutuksen ikäerostamme, kun Chris alkoi lauantai-iltana 1) rähinöimään Burger Kingin autokaistalle, kun eivät suostuneet ottamaan vastaan meidän autottomien tilausta, ja 2) ämpyilemään aamuyöstä kiukkuiselle poliisille, jonka mielestä istuskelimme liian lähellä rautiovaunuraidetta. Hänestä myös paistoi se kaikille tuttuputtu idealismi, josta ns. "todellisuus" ja yleinen kyllästyminen ei ole kenties vielä aivan hionut kulmia. Mutta tietenkään en sanonut sitä hänelle, sillä se olisi hänen ajatustensa mitätöimistä.
            Älä sinäkään koskaan vetoa missään minun ikääni. (Siis päin naamaa, blogi on eri juttu.)
            Chris jatkoi eilen matkaansa. Toivottavasti tapaamme vielä, mielellään musiikin tekemisen merkeissä. (Mutta älä huoli, Mikko, paikkaasi ei viedä!)
            Sitten päädyinkin New Orleansin kaduille uusien itseäni hieman nuorempien tyyppien kanssa. Oli ihan kivaa, kunnes yksi osti Bourbon Streetiltä rändöm katuidlaajalta marihuanaa ruskeassa paperikäärössä, joka, vaikka sitä kuinka kääriskeli ympäri ja auki, paljastui siksi itsekseen, eli ruskeaksi paperikääröksi. Twenty dollars well spent.
            Jossain vaiheessa nämä hipit äityivät kitkerään väittelyyn siitä, onko eettistä heittää muovipullo kadulle. Toisten mielestä ei ollut, toisten mielestä oli ikävää että asiasta huomautettiin. Joku lähti eri suuntaan kuin toiset. Minä olin hiljaa, tai siis tähän hetkeen saakka.
            Mitäs vielä.
            Sänkyni alapunkalla nukkuu ranskalainen kaveri nimeltään Emmanuelle. Hän on tullut kuukaudeksi tekemään vapaaehtoistyötä hurrikaani Katrinan paskaksi paneman talon uudelleenrakentamiseksi. Kävin tänään ja menen vielä huomenna hänen mukaansa työpäiväksi: maalaamme ja pinnoitamme ja laatoitamme.
            Ei taida olla aivan Katrinan pahimpia seurauksia, että ainoat housuni ovat nyt maalissa.
            Keskiviikkona nousen junaan, ja eipä aikaakaan – tarkemmin laitettuna 46 tuntia – kun jo astun junasta ulos Los Angelesissa, tuossa enkelien, tai vaihtoehtoisesti enkelten, kaupungissa, todennäköisesti perse niin kipeänä, että seuraavan kerran uskallan laskea sille painoni vasta Helsingissä.

6 kommenttia:

  1. :'''''''(((

    Mä menen nyt töihin ja hankin niin helvetisti rahaa, että voin tehdä tämän tripin myös joskus. Osuu kohtalaisen huonoon aikaan noi mun post-Kerouac-fiilistelyni. Tulee aito suru.
    Kaupungit(eh, osavaltiot?), joissa todella haluaisin Amerikassa käydä, ovat luonnollisesti Chicago, New Orleans ja New York. Vaikka en usko, että Chicagosta löytyy enää mitään mitä sieltä 20- tai 50-luvulla löytyi.

    Olen onnellinen, että New Orleans kohoaa hiljalleen - kiitos, Erkka! Itkin, kun seurasin uutisista tapahtumien kulkua ja kädettömän Bushin käsien levittelyä. Okei, toi pn paradoksi, mutta kuvaa mun mielestä erittäin hyvin sitä toimintaa.

    PS. onneksi suomen kieli ei ole kovin universaali. ;)

    VastaaPoista
  2. Sä oot hyvä tyyppi!

    VastaaPoista
  3. Toi vapaaehtoisjuttu ihan älyttömän coolia!!! Respect!

    VastaaPoista
  4. Anonyymit: joo, se on nimenomaan _coolia_, mitään sen kummempaa adjektiivia mun kahden päivän "panoksen" eteen on turha laittaa :D toi järjestö jonka puitteissa tein tekee sitä luonnollisesti arkiduuninaan - ja meidän ryhmän vetäjä Josh sai tänään vielä oikein palkinnon joltain talolla rändömisti hengaavilta duunareilta: varastetun lompakon.

    Aura: voi, älä surua... jos voit. :)

    kattelin tossa lentohintoja huvikseni, niin _menopaluu_ new orleansiin olis alta 800 euroa.

    jos haluaisit elää new orleansissa tässä hostellissa jossa minä nyt olen, niin se on 20 dollaria per yö. siihen kuin lisäisit ruokiin vaikka 10 dollaria per päivä niin se olis 30.

    jos olisit vaikka kaks viikkoa niin se olis 14 x 30 = 420 dollaria

    ja kun se muutetaan euroiksi niin 567.

    eli euroissa eläminen 567 + lennot 800 = 1367

    eli lennot + 2 vko majoitus ja ruoka new orleansissa siinä 1400.

    mutta toi tommosena esimerkkinä vaan!

    Chicagosta: se ei musta ollu kauhean kiinnostava, toisaalta jouduin myös tekemään siellä jonkin verran yhtä vähän ärsyttävää kirjoitustyötä. ja vielä toisaalta, mulla ei ollutkaan siihen mitään ennalta muodostettua suhdetta, kuten sulla ilmeisesti on.

    VastaaPoista
  5. 420 dollaria = 293 euroa

    Ajatuksen tasolla kiinnostaa: keiden kahden muun kanssa olet käynyt musiikista mielenkiintoisia keskusteluja?

    VastaaPoista
  6. niin, siis tosiaan joo laskin valuutat väärinpäin, sori aura, eli reilulla tonnilla hoituis toi homma!

    anon: olen toki käynyt musiikista vaikka kenen kanssa mielekiintoisia keskusteluja, mutta eräs vanha kaveri atte ja uudempi nimeltään mikko ovat sellaisia, joiden kanssa olen pystynyt jakamaan hyvinkin tarkkoja ja intiimejä musiikkikokemuksia. sellaisia, joista olen alunperin ajatellut, että eikö tätä tajua ja koe juuri näin kukaan muu kuin minä. :)

    VastaaPoista