torstai 19. toukokuuta 2011

Tekstinen

Katson ikkunasta ja on syksy. Se on hieman häiritsevää – onhan kevät.
            Silloin tällöin muistan, että on tukku asioita, joiden ihmettelemiseen en koskaan kyllästy. Otetaan vaikka tämä, että tuossa ikkuna jakaa kaksi tilaa tunnelmiksi: huoneeni jossa on kevät ja tuo sodan jälkeen kyhätty töölöläinen sisäpiha jossa syksy.
            En koskaan lakkaa ihmettelemästä sitä, kuten en tätäkään: noin 70 prosenttia asioista on epäselviä.
            Nyt minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin alkaa hieman kertoa itsestäni.
            Kirjoitan tätä 1960-luvulla. En kylläkään pysty todistamaan sitä, joten en enää palaa asiaan.
            Joka tapauksessa. Tulin itsekseni siinä 9-vuotiaana. Siitä lähtien olen peitellyt kokonaisuudellisuuttani: tragediaani joka on että näen kuutiosta samanaikaisesti sen kaikki sivut.
            Hymähditkö, kun sanoin tragedia? Ehkä siksi, että sinulle kuutioiden nosteleminen kämmenelle siitä vaan tarkasteltaviksi, sivu sivulta, jäsennellysti ja intuitiivisen johdonmukaisesti, ei ole mikään temppu.
            Mutta minä näen kaikki sivut samanaikaisesti.
            Ei siinä aleta nostelemaan eikä tarkkailemaan.
            Ja jossain metsässä, tälläkin hetkellä, puu rysähtää kankaalle kuin kuiskaus.
            Kuin vertaus.
            Nyt, 22-vuotiaana, suurin tragedioistani on, että vain muoto saa minut liikuttumaan. Ei sisältö. Esimerkiksi kun joudun nyt vähän korottautumaan tuoliltani todistaakseni sisäpihan talonmiehen sydänkohtausta, nautin lähinnä kompositiosta, mutta sydämeni sympatiat jäävät kalkkeutuneiden kaltereidensa taa.
            Pienenä hoin jatkuvasti vanhemmilleni, että he ovat maailman parhaat vanhemmat.
            Taivas varjele.
            Sen on täytynyt tuntua heistä aivan kamalalta.
            Kuten ehkä arvasitkin, olen palannut Suomeen.
            Mikä sieltä tulee?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti