keskiviikko 6. heinäkuuta 2011

Vanhainkoti Autereessa tapahtuu, osa 1

Vanhainkoti Autere seisoi mäntyjen keskellä lähellä järveä, aika idyllisesti siis, että siinä mielessä ei kenelläkään olisi pitänyt olla valitettavaa. Se oli sellainen moderni vanhainkoti, jota ei sanota vanhainkodiksi vaan mieluummin joksikin kivemmaksi tai vähintäänkin etäännytetyksi, ettei tarvitsisi ajatella.
            Vanhainkodin talonmies oli nelikymppinen ja työnkuvaansa hieman vajavaisesti perehtynyt Rauno Rautio. Hän oli alkoholisti, vaikka ei sillä oikeastaan ole mitään tekemistä minkään kanssa, mutta eihän sitä seikkaa osaa oikein olla mainitsemattakaan – vaikka ei sitä kyllä tässä tarinassa enää mainitakaan. Mutta laiska Rautio oli, ja sehän on aina hauskaa. Esimerkiksi näin: Rautio ei viitsinyt koskaan ottaa Suomen lippua pois vanhainkodin puolitangosta, koska ”kohtahan se seuraava kuitenkin kupsahtaa”.
            Kehnosta talonmieheydestään huolimatta Rautio oli vanhainkodissa pidetty mies. Mummoihin hän pumppasi elämänhalua kääntelemällä televisiokanavia tasapainotellen reilusti toiveiden välillä. Vaareihin hän taas teki vaikutuksen ottamalla heidän houreensa todesta. Niinpä se puolitankojuttukin oli huushollissa ajan kanssa tullut jotenkin hyväksytyksi, vaikka siitä uudet asukit aina määrätyksi ajaksi pahoittivatkin mielensä.
           
Oli sunnuntai. Koko konkkaronkka oli kokoontunut katsomaan telkkaria. Kaikkialla leijui ihastuttava pullantuoksu, sillä sunnuntaisin hoitajatar-Riitta avasi pullantuoksuisen hajusteputelin, josta sitten muutaman tunnin välein levitti tuulettimella aromeita pitkin huoneita.
            – Eikö sieltä tule mitään muuta, yksi vanhuksista, Arvo, sanoi ja haukotteli Rautiolle, joka oli tuttuun tapaan, nuoremmuuttaan, vastuussa kaukosäätimestä.
            – Tämä loppuu ihan kohta, Rautio sanoi. Ohjelma oli kooste viihdyttävimmistä islamistiterroristien päänleikkausvideoista. Raution silmät kiilsivät. Hän räpäytteli luomiaan mahdollisimman taloudellisesti varmistaakseen, että tuli nähneeksi mahdollisimman paljon.
            – No sepäs lähti kepeän näköisesti, toinen vanhuksista, Elina, kommentoi yleisöäänestyksen voittanutta viimeistä dekapitaatiota.
            – Ja men, byt nu den där kanalen, kolmas vanhuksista, Carita, sanoi. Se oli suurinpiirtein ainoa ruotsinkielinen virke jonka Rautio ymmärsi.
            Seuraavalla kanavalla huumatut 13-vuotiaat kambodzalaispojat levittelivät siemennestettä valuvia peräreikiään lähikuvaa ahnaasti hakevalle kameralle. Poikien ympärillä seikkaili penistään jonkinlaisena taisteluvälineenä pitäviä, uupuneen näköisiä amerikkalaismiehiä. Tämäkin ohjelma näytti olevan lopuillaan.
            – Ja taas tämmöistä hömppää, Arvo tuhahti.
            Elina läpsäisi vieressään istuvaa Arvoa hennosti olkapäälle.
            – Sinä se et koskaan anna uusille asioille mahdollisuutta, Elina naurahti.
            Arvo punasteli hymyään peitellen Elinan hupakkomaista kontaktinottoa. Heidän kuukausia jatkunut vispilänkauppansa oli talon seläntakaisia lempipuheenaiheita.
            Kambodzalaispoikien ja amerikkalaismiesten ilonpitovideo feidasi hitaasti mustaan, kun yhtä pojista vielä lopuntekijäisiksi pidettiin tukasta, kuristettiin ja läpsittiin itkusta ja muustakin tahriintuneelle rokonarpiselle naamalle.
            – Niin mihin aikaan ne formulat olivatkaan, neljäs vanhuksista, Kalevi, kysyi hieman huolta värisevässä äänessään. Mies oli juuri havahtunut torkustaan, ja availi silmiään verkkaisen epätahtisesti.
            Ennen kuin kukaan ehätti muistuttaa, että formuloita ei enää ollut olemassakaan, Rautio sanoi: – Niihin on kuule Kalevi vielä toista tuntia. Minä laitan sitten kovalle kun Kyllösen ääni alkaa kuulua, vai mitä.
            Mutta Kalevin pää nuokkui taas.
            Rautio vaihtoi kanavaa.
            Nyt telkkarissa pyöri jatkuvalla luupilla Teemu Mäen puolitoistatuntisen My Way, a Work in Progress -videon kuusi sekuntia kestävä kissantappokohta. Taustalle oli lisätty konemusiikkia ja kuva väritetty villisti vaihtelevilla pääväreillä.
            Elina siristi silmiään ja huokaisi jotenkin turhautumisensekaisen kiinnostuneena.
            – Tuosta nykytaiteesta kun pääsisikin joskus jyvälle.
            – Niin, aina noita mukamas hauskoja kissavideoita, Arvo komppasi vierestä, kai rohkaistuneena siitä Elinan olkapääläpsäytyksestä.
            Kalevi nytkähteli horroksestaan taas tietoisen puolelle:
            – Minä haluan viinirypäleitä.
            Keittiöstä kuului pyylevän Riitta-hoitajattaren tuttu vastaus: – Et sinä Kalevi kuule niitä rypäleitä voi syödä kun ne alkaa kusettaa sinua aina niin kamalasti, ja tietäähän sen miten siinä käy, muistatko.
            Jollekulle vasta vierailemaan tulleelle Riitan heitto olisi saattanut kuulostaa hyväntahtoisen naljailevalta ja ikään kuin ilmapiiriin kuuluvalta; että talossa näyttää olevan ihmisten kesken pohjimmiltaan niin hyvä tahto, että mielen pattereiden pikkupaineita sopii välillä ilmatakin tuollaisella vähän suoremmalla puheella.
            Mutta Kalevi musertui tästä ihmisarvonsa alennustilan olankohautuksenomaisesta muistutuksesta siinä määrin, että alkoi vuodattaa silmistään – jotenkin paradoksaalisesti – paksuja ja nuorekkaan terhakkaita, rypyillä hyppiviä kyyneleitä pitkin sokista jäykistyneitä kasvojaan.
            – Minä olen... ollut sodassa, Kalevi aloitti täristen.
            Ja siihen se asia sitten loppui, vaikka puheen nuotti olikin antanut odottaa jotain tarkentavaa jatkoa.
            Rautio vaihtoi kanavaa.