lauantai 20. elokuuta 2011

torstai 18. elokuuta 2011

Kartanolaisista

Kirjoitin tämän novellin joskus muutama vuosi sitten luettuani Kuukausiliitteen jutun 1940-luvun kartanolaisista, jonkinlaisesta uskonnollisesta pedofiilikultista.


Kuivuva järvi

Äidin tavasta kuoria perunoita Tytti näki, että enon sanomiset sattuivat. Äiti oli viiltänyt sormeensa, kun Tytti oli kysynyt asiasta. Äiti oli katsonut Tyttiä ja tämä oli poistunut. Äidin katse ei horju.

Tytti pesi pyykkiä laiturinnokassa. Hauet katselivat lumpeet kilpinään ja ehkä pelkäsivät veden käyvän saippuasta huonoksi. Vesilukit kulkivat järvenkalvolla kuin sametilla. Tytin oli vaikea ymmärtää, miksi niiden terävät koivet eivät puhkoneet vettä. Ihmisetkin kävelivät joskus vetten päällä. Kartanon saarnaajapoika oli kylällä selittänyt asian muille lapsille, ja aikuisillekin. Saarnaajapoika puhui niin, että aikuisetkin kuuntelivat.
    Vaahto tihkui matosta rystysille. Tytti mietti enoa, joka oli pyytänyt äitiä ojentamaan perunamuussia, nojannut pöydässä vastaan. Eno oli kuiskannut, että papan silmissä oli näkynyt aiemmin päivällä kalman välähdys. Eno oli syöttänyt pappaa, ja siellä se oli näkynyt, vahvana ja kiistattomana. Laiha muussi oli läiskynyt lautaselta, kun äiti äyskähti, ettei kaipaa enon näkyjä. Ei kaivannut Sepon kohdalla, eikä kaipaa nytkään.
    Tässä oli paljon sellaista, mitä Tytti ei ymmärtänyt, mutta myös sellaista, minkä jotenkin ymmärsi. Asiat olivat kuin ahvenruohoa sääressä. Joskus takertui, joskus sai irti.
Tytti havahtui. Vedessä oli hauki, aivan edessä. Metrin syvyydessä paikoillaan.
    - Kala, kala.
Hauki vain katsoi. Ehkä se oli tullut tekemään selkoa siitä kaikesta, mitä enon ja äidin välillä oli.
    - Sinun nimesi voisi olla Pekka, Tytti sanoi. Pekka kuulosti oikealta.
Tytti ymmärsi mikä oli vialla. Vesi oli aivan saippuassa, eivätkä hauet välitä saippuasta. Se menee kitusiin. Kirkkaassa vedessä kala lähestyisi. Tytti alkoi hätäisesti kaapia vettä selkeämmäksi, mutta hauki säikähti ja vilahti viimeisen kädenpyyhkäisyn mukana takaisin lumpeikkoon.

Tytti makasi kuumassa yöpuvussaan vuoteella, peitotta. Voisi riisuuntua, että kuumuus helpottaisi. Niin saattoi tehdä, kun pikkuveli Seppo ei ollut pariin vuoteen nukkunut samassa huoneessa. Veli oli kuollut lavantautiin. Seppo oli vain joutunut sänkyyn. Sitten häntä ei yhtenä päivänä ollut.
    Eno oli itkenyt enemmän kuin äiti.
    Ovenraosta pääsi läpi tuttu valo. Se oli juuri auttaa nukahtamaan, kunnes valon halkoi äidin ohikulkeva varjo. Äidillä oli lämmitettyä maitoa mukanaan, kuten joka ilta. Hän astui papan huoneeseen. Seinän läpi äidin ääni oli vaimea.
    - Se maistuu nyt vähän erilaiselta. Laitoin terästettä, että tulee uni.
    - Mustalaisia tulee tänä yönä. Aamulla on tupa täynnä.
    - Ei tule. Juopa nyt niin päästään nukkumaankin.
    - Mustalaisia.
    - Eikä tule.

Eno kyräili äitiä koko aamun. Äiti vastasi kuten parhaaksi katsoi: jättämällä huomiotta. Tytti istui tuvan uunin päällä ja katseli, kun eno viimein alkoi puhua. Ilma muuttui, kuin jokin jännite olisi purkautunut. Tytille tuli mieleen vesilukit. Että mitä jos koipi joskus puhkaisisikin veden jännitteen, ja lukki losahtaisi veteen ja hukkuisi.
    - Mitä sinä juotat papalle öisin.
    - Papalle. Maitoa.
    - Niinkö?
    - Eilen laitoin sormustimella tilkan kirkasta. Että tulee uni, kyllä sinä tiedät.
    - Ja syvä uni tuleekin, eno vastasi.
    Äiti katsoi enoa pitkään pysähtyneenä, mutta Tytti ei nähnyt äidin kasvoja.
    - Mistä sinä minua nyt syytät, hän sanoi viimein.
    - Kartanolta tulee saarnaaja, eno vastasi. – Se on papan parhaaksi. Ettei jää myöhäiseksi niin kuin Sepon kanssa.
    - Älä puhu Seposta. Pappi voidaan pyytää, mutta Kartanon väkeä ei tänne tule. Ja että papan takia. Itsesi takia haluat ne tänne. Olet mennyt uskostasi sekaisin.
    Eno sylkäisi kuppiin ja kyräili aikansa.
    Äiti jatkoi hiljaa: - Kartanon lapset on sairaita. Siellä... kosketellaan niitä lapsia.
    - Ämmät puhuu kylillä, vaikkeivät mistään mitään tiedä. Tämä on papan parhaaksi. Minä tiedän mitä näin. Tällä kertaa ei parane aikailla. Vai... Haluatko että.
    - Että mitä.
    - Että laitetaan Tytti Kartanon oppiin.
    Äiti värähti ja käski Tytin heti huoneeseen. Puolen tunnin päästä eno tuli sängylle viereen istumaan ja sanoi, että illalla mennään kalaan. Huomenna tulisi hienoja vieraita, ja hienoille vieraille tarjottaisiin kalasoppaa.

Lounastettiin. Tytti katseli kalanruotoja kulhonsa pohjalla. Tytti tiesi, että ne eivät varmaankaan olleet Pekan, mutta jotenkin tuntui, että ehkä ne kuitenkin olivat. Ei sillä, että Pekasta olisi ennättänyt tulla suurtakaan ystävää Tytille, mutta joskus tuntee toiseen yhteyden ensisilmäyksellä. Tytti tiesi kyllä, ettei sellaista tavaksi asti sattunut.
    Kartanon saarnaajapoika söi kuin aikuiset. Poika oli ehkä vuoden tai kaksikin Tyttiä nuorempi, mutta hänellä oli harmaa ja sileä miestenpuku päällään. Hän ei tuntunut alkuunkaan sopivalta leikkitoverilta. Tytti ei mielellään katsonut poikaa.
    Sitten oli Kartanon Hetti, joka istui pojan vieressä. Hetti oli vanha nainen, jolla oli valtava luomi otsassaan. Häntäkin teki pahaa katsoa. Mutta oli siinä muutakin... Tytti mietti, miten isä oli ennen sotaa istunut pöydässä äidin kanssa ja syönyt, ja äiti oli pöydästä noustuaan hieronut isän hartioita ja pussanut isosti parrakkaalle poskelle. Kartanon Hetti näytti siltä, että hän olisi saattanut tehdä jotain samanlaista pojalle, kaapata syliinsä, ottaa. Pojalla ei kuitenkaan kasvanut partaa, eikä vielä edes haivenia.

Äitiä ei päästetty katsomaan papan siunausta, mutta Tytti pakotettiin. Siunauksessa oli paljon sellaista, mitä Tytti ei ymmärtänyt. Vähiten Tytti ymmärsi, miten tuollaisella siunauksella voisi mitenkään helpottaa papan oloa, sillä Hetti ei ollut koskettanut pappaa laisinkaan. Ainoastaan poikaa, ja Tytin oli pitänyt katsoa. Pappa oli nukkunut ja kuorsannut matalasti pojan kimeän nyyhkytyksen alla.

Eno keskusteli pihalla Kartanon Hetin ja saarnaajapojan kanssa. Poika katsoi hiljaa maahan ja hivelsi valkoisia kalvosinnappejaan. Hetti piti poikaa kädestä. Tytti katsoi keittiön ikkunasta, kun Hetti taputti poikaa olalle. Sitten hän päästi pienen naurun ja ojensi kätensä enolle hyvästiksi.
    Eno katsoi kättä, ei tarttunut siihen. Hetin ilme valahti hitaasti, ja yhtä verkkaan hän laski kätensä alas.
Eno näytti tärisevän. Sitten hän alkoi huutaa Hetille. Enon ääni kasvoi ja kasvoi, kunnes Kartanon Hetti ja saarnaajapoika olivat juoksujalkaa poistuneet pihasta ja kokonaan näkyvistä. Ennen katoamistaan soratietä reunustavaan männikköön poika vilkaisi suuriksi auennein silmin kohti keittiön ikkunaa ja Tyttiä. Tytti räpäytti silmiään ja käänsi päänsä pois.
    Äiti istui vielä keittiön pöydässä ja tuijotti kattilaa.
    - Äiti.
    Äiti ei vastannut.
    - Eihän minun tarvitse mennä Kartanoon.
    - Voi likka pieni.
    - Eihän.
    Äiti katsoi kattilasta läpi jonnekin kauas. Ehkä paikkaan, jossa oli jonkinlaisia aikuisten vastauksia. Vastauksia ja tietoa siitä, miten asiat ovat tai miten niiden pitäisi tässä maailmassa olla.
    - Älä koko ajan utele. Mene ja tyhjennä kattila pellolle.
    - Siellähän on vielä keittoa.
    Äiti katsoi Tyttiä. Tytti katsoi pitkään takaisin. Lopulta äidin katse horjahti. Tytti alkoi epäillä, oliko sellaista aikuisten paikkaa olemassakaan. Hän nosti kattilan kaksin käsin pöydältä ja raahasi sen vaivoin ulos. Pari kalvakkaa hauenpalaa ruotoineen lillui jäämäsopassa. Tytti ei suunnannut pellolle, vaan alamäkeen kohti laituria. Kattila painoi, ja mäessä keitto tuli yli ja tahri Tytin valkoisenkellastuneen mekon.
    Tytti polvistui laiturinnokkaan. Hän katsoi lumpeikkoon ja sameaan rantaveteen ja kaatoi sopan ruotoineen järveen. Sitten hän kävi istumaan ja istui laiturilla kauan. Tytin palatessa taloon eno oli yhä nurmikolla, mutta enää hän ei seissyt, vaan oli romahtanut istumaan kasvot peitettyinä käsillään. Enää eno ei tärissyt, vaan näytti kokonaan pysähtyneen. Niin kuin siitä ruohikolta ei enää voisikaan nousta.

Pappa oli nukahtanut hieman tavallista aikaisemmin. Tytti seisoi vierellä ja katseli ikkunan alimmasta ruudusta väsyneen, pysähtyneen järven unta.
    Pappa heräsi. Hän kohensi vaivaisesti ja pitkään asentoaan, kunnes hengitys kohosi vaimean kimeäksi.
    - Tiesitkö likka, että kaikki järvet kuivuu joskus. Tuokin järvi.
    Tytti istui tuolille papan viereen. Pappa houraili. Tytti vain tökötti siinä eikä vastannut, ja pappa nauroi.
    - Sinä se Tytti olet ainoa joka sanoo suoraan kun minä puhun omiani. Nuorimmainen.
Tyttiä kummastutti.
    - En minä sanonut mitään.
    - Niinkö, niin tosiaan, Pappa naurahti ja hymyili rauhallisesti mutta aavistuksen hämillään. Sitten oli pitkään hiljaista, kunnes Tytti vaihtoi asentoa noustakseen. Äiti tulisi kohta maidon kanssa.
    - Likka. Tiedätkö sinä, että nämä aikuiset...
    Tytti pysähtyi.
    - ... luulevat, luulevat tietävänsä kaikenlaista. Että koska minä kuolen esimerkiksi.
    Tytti hipelöi hameensa helmaa.
    - Kyllähän minä saatankin kuolla. Vaikka tällä paikalla. Mutta pidetään mielessä, että nämä nulikat ei mitään siitä tiedä.
    Ukki hieroi jähmeästi paksua nenäänsä ja tuijotti kattoa. Sen läpi jonnekin kauas, vakaasti ja rauhallisesti. Pappa näytti kevyeltä, niin kuin häntä ei olisi koskaan vaivannut mikään.
    - Vanhan ihmisen elämässä on paljon tuskaa. Mutta ei tieto sitä lisää, niin kuin sanotaan. Kun sen tiedon kanssa oppii elämään.
    Pappa yritti tavoittaa sameilla silmillään Tytin katsetta, mutta Tytti vain tuijotti lattiaan.
    - Kun tekee siitä tiedosta ystävän. Salaisen ystävän.
    Silloin äiti tuli maidon kanssa.
    Tytti nousi ja hipaisi mennessään papan kättä.
    - Pappa hourailee taas, Tytti kuiskasi äidille ja meni huoneeseensa nukkumaan.

tiistai 16. elokuuta 2011

Norjasta ja Somaliasta

On kummaa kuinka valitsee
huolensa mieli ihmisen.
Se yhteen seikkaan takertuu,
muu unhoittuu.

Ei tuhat tulvaan hukkuvaa
käy aatoksia rasittamaan,
jos välimatkaa tukehtuviin
on riittämiin.

Vaan mitäpä jos vajoavan
näät miehen jäällä sulalla?
Oitis ryntäät nostamaan
henkes uhalla.

Jos ponnistukses kelpaa ei
ja itse Ahti miehen vei,
niin palaat arkees katsein
lasittunein.

Saa hengen heittää vastakin
vaik kaukomailla tuhatkin!
Kun vain ote lähimmästä
lakkais pettämästä.


Julkaistu Keski-Uusimaassa joskus viime vuonna.

sunnuntai 14. elokuuta 2011

Suru

Tulin äsken kotiini Etelä-Haagaan yöbussilla numero 43. Alla oleva 6-minuuttinen äänite on tuolta matkalta, jolla pahoinpideltiin yksi ihminen, mutta ennen kaikkea toteutettiin pahuutta myös monilla muilla eri tasoilla. Poliisia ei äänitteeni paljon kiinnostanut, mitä hieman ihmettelen. En laita tätä jakoon väkivallalla retostellakseni, vaan tämä on pelkkä väsyneen turhautunut, epätoivoinen yritys edes jotenkin jakaa teidän muiden kanssa ihmisten kollektiivisen vitun typeryyden aiheuttamaa surullisuuden kokemusta.