keskiviikko 19. lokakuuta 2011

torstai 6. lokakuuta 2011

Krista Kosonen


Mies oli juuri nousemassa raitiovaunuun, kun Krista Kosonen astui sieltä alas. Meikittömänä, kauniina, ujon tietoisena tunnettuudestaan, värikäs paksu villaliina siron kaulan ympärillä. Katseet eivät kohdanneet, mutta mies jättäytyi silti vaunusta pois, se tuntui itsestäänselvyydeltä. Kosonen jatkoi matkaansa kohti Stockmannin Hullujen päivien keltaloistoa. Mies kulki perässä. Aulassa hän pysäytti Kososen. Hei, mies sanoi. Emme ole tavanneet, mutta haluan vain sanoa, että olet minusta tosi hyvä tyyppi. Tai... Tiedän etten tunne sinua, mutta vaikutelmani on, että olet hirveän miellyttävä. Ja hyvä työssäsi. Ja söpö... Sitten tuli pieni tauko. Ei minulla muuta, mies lisäsi kuin anteeksi pyytäen. Krista Kosonen hymyili kainosti ja kysyi: Haluaisitko lähteä kanssani kahville? Mies rykäisi vaivaantuneesti. Onkohan se hyvä ajatus, hän sanoi. Lienee selvää, että olemme ihastuneet vain... mielikuviin toisistamme. Kosonen nyökkäsi vakavana. Hetken he seisoivat siinä, ihan hiljaa keskellä keltaisten muovipussien pyörremyrskynsilmää. Krista Kosonen sanoi: Kysyisin vielä, että haluaisitko haistaa hiuksiani, mutta taitaisit kieltäytyä siitäkin. Mies nyökkäsi surullisesti, jotenkin alistuneena. Ja niin he poistuivat tahoilleen.

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Potkut


Nainen – hän oli kalju – heräsi ääneen, joka syntyi, kun mies kaapi keittiössä lusikalla viimeisiä jogurtinjämiä posliinikulhosta: tsink-tsink-tsink-tsink-tsink-tsink-tsink-tsink tjsp. Nainen nousi sängystä, meni keittiöön ja sanoi: Vieläkö olet täällä. Sitten nainen muisti, että mies oli saanut edellisenä iltana potkut, eikä töihin – mies oli tilintarkastaja – siis ollut enää menemistä. Tajuttuaan erehdyksensä nainen huokaisi kaljuaan hieroen. Mies sanoi katse kulhossaan: Jep jep. Nainen koki, että hänen tehtävänsä oli yrittää keksiä miehelle tekemistä, nyt kun jogurttikin oli syöty. Haluaisitko mennä kävelylle, nainen sanoi. Nyt ei sovi, söin juuri, mies sanoi. Entä haluaisitko imuroida? Mies naputti turkoosia pöytää etusormensa pitkällä kynnellä ja vain katsoi naista hymyillen. Entä haluaisitko piirtää liituväreillä, nainen jatkoi. Haluaisin ehkä tehdä jotain hieman haastavampaa, mies sanoi. Nyt nainen suuttui. Sinä olet läheisriippuvainen, hän sanoi. Mies laski kulmakarvojaan, yritti sanoa jotain, mutta ei sitten sanonutkaan, jäi vain tuijottamaan keittiön lavuaaria siristävin, mietintää taakseen kätkevin silmin, suu hieman avoinna ja pää aavistuksen kenossa. Nainen meni takaisin nukkumaan. Parin viikon päästä hän heräsi. Naisen päätä peitti nyt pitkälle ehtinyt sänki. Nainen tiesi, että vielä ei kannattaisi mennä keittiöön: mies olisi siellä yhä, samaan asentoon jähmettyneenä.