keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Potkut


Nainen – hän oli kalju – heräsi ääneen, joka syntyi, kun mies kaapi keittiössä lusikalla viimeisiä jogurtinjämiä posliinikulhosta: tsink-tsink-tsink-tsink-tsink-tsink-tsink-tsink tjsp. Nainen nousi sängystä, meni keittiöön ja sanoi: Vieläkö olet täällä. Sitten nainen muisti, että mies oli saanut edellisenä iltana potkut, eikä töihin – mies oli tilintarkastaja – siis ollut enää menemistä. Tajuttuaan erehdyksensä nainen huokaisi kaljuaan hieroen. Mies sanoi katse kulhossaan: Jep jep. Nainen koki, että hänen tehtävänsä oli yrittää keksiä miehelle tekemistä, nyt kun jogurttikin oli syöty. Haluaisitko mennä kävelylle, nainen sanoi. Nyt ei sovi, söin juuri, mies sanoi. Entä haluaisitko imuroida? Mies naputti turkoosia pöytää etusormensa pitkällä kynnellä ja vain katsoi naista hymyillen. Entä haluaisitko piirtää liituväreillä, nainen jatkoi. Haluaisin ehkä tehdä jotain hieman haastavampaa, mies sanoi. Nyt nainen suuttui. Sinä olet läheisriippuvainen, hän sanoi. Mies laski kulmakarvojaan, yritti sanoa jotain, mutta ei sitten sanonutkaan, jäi vain tuijottamaan keittiön lavuaaria siristävin, mietintää taakseen kätkevin silmin, suu hieman avoinna ja pää aavistuksen kenossa. Nainen meni takaisin nukkumaan. Parin viikon päästä hän heräsi. Naisen päätä peitti nyt pitkälle ehtinyt sänki. Nainen tiesi, että vielä ei kannattaisi mennä keittiöön: mies olisi siellä yhä, samaan asentoon jähmettyneenä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti