sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Harri


Mies halusi tehdä murhan. Niinpä hän eräänä iltana kierteli pienen kaupunkinsa keskustaa etsien sopivia tapettavia. Kukaan ei kuitenkaan ottanut vakavasti hänen tarjoustaan murhattavana olemisesta. Mies aikoi jo jättää koko homman sikseen, kunnes näki R-kioskin edessä äijäporukan, jolla oli kai tämän tästä tapana maleksia liikkeen tienoilla tuhlaamassa loppumatonta luppoaikaansa.
            – Haluaisiko joku teistä tulla murhatuksi, mies kysyi sakilta ketään erityisesti puhuttelematta.
            – Mitäs siitä maksetaan, vastasi eräs äijistä – selvästi narri ja joukon pääpuheenpitäjä. Muut nauroivat.
            – Hyvin pitkän kuolemanjälkeisen elämän, mies vastasi.
            Porukka hiljeni.
            – Hyvin pitkän, alfaäijä kysyi. – Ei ikuista.
            Mies nyökkäsi.
            – Painuhan siitä, äijä tuhahti ja kursivoi viestinsä vielä kättään huitaisemalla.

Seuraavana aamuna, kun mies oli keittiössä syömässä greippiä, postiluukku kolahti. Sieltä livahti lappu:

Murhaa minut. Tavataan illalla vanhan postitalon takana. Terveisin Harri            

Mies rutisti lapun taskuunsa ja palasi keittiöön viimeistelemään greippinsä.

Tuli ilta. Postitalon takana oli niin pimeää, että mies tajusi vasta hyvän tovin paikan päällä notkuttuaan Harrin samaan tapaan seisoskelleen siinä aivan lähettyvillä, kymmenisen metrin päässä.
            – Ai. Hei, mies sanoi.
            Tumma hahmo hätkähti.
            – Ai, sinä olit jo siinä, Harri sanoi.
            Hetkeen he eivät näyttäneet tietävän, miten menetellä. Sitten mies ymmärsi, että hänhän oli tässä pohjimmiltaan se aloitteellinen osapuoli.
            – No, hoidetaankos tämä homma nyt sitten, mies sanoi ja alkoi lähestyä Harria.
            Mies huomasi juuri ja juuri tumman hahmon nyökkäävän.
            – Mitenkäs niin kuin sitten... Tai millä, Harri sanoi.
            – Veitsellä, mies vastasi. – Käy vaan siihen seinää vasten, selin minuun päin.
            Harri totteli.
            Mies asettui Harrin taakse. Vasemmalla kädellään hän nojasi tämän olan yli kylmään tiiliseinään, oikealla veti taskusta keittiöveitsen. Se tuoksui vielä greipille.
            – Odota, Harri sanoi.
            – No?
            – Lupasit hyvin pitkän kuolemanjälkeisen elämän.
            – Niin.
            – Hyvä. Ikuista meikäläinen ei ansaitsisikaan.
            Mies haistoi Harrin hikisen, rasvaisen hiuspohjan.
            – No, oletko valmis, mies kysyi.
            Harri nyökkäsi.
            Mies nosti vasemmalla kädellään Harrin takin ja paidan paljastaen luomisen selän. Mies tuumi, että oikean munuaisen kohdalta voisi olla sopiva mennä sisään. Häntä hieman harmitti, ettei ollut muistanut pestä veistä leikattuaan sillä greippiä. Mutta mies sysäsi ajatuksen syrjään, asetti terän vasten Harrin selkää ja työnsi veitsen rauhallisesti mutta jämäkästi sisään.
            – Eih... Ei sittenkään, Harri ähkäisi.
            – Mitä.
            Harri alkoi huohottaa ja täristä.
            – Ei, älä välitä. Anna mennä vaan.
            Mies alkoi kääntää veistä.

Yöllä mies katseli sohvansa pohjalta televisiota. Hän vaihteli kanavia mielivaltaisesti, ei edes yrittänyt rekisteröidä näkemäänsä. Viime aikoina arki oli ollut niin täynnä erilaisia askareita, että päivän päätteeksi tuntui sopivalta vain maata viltin alla ja antaa yhdentekevän viriketulvan huuhtoa auvoisaan tajuttomuuteen. Tänäkin yönä mies nukahti jonkin turhanpäiväisen amerikkalaissarjan meuhkatessa taustalla. Unia hän ei nähnyt. Aamulla mies heräsi virkeänä, valmiina kohtaamaan uuden päivän haasteet.

perjantai 11. marraskuuta 2011

Maailmanpyörä

Poika toi tytön, jota oli jo hyvän tovin mielinyt, ensitreffeille autioon huvipuistoon. Oli pakkaselliseksi kääntynyt syysilta. Aika karmivaa, tyttö sanoi. Poika näytti vakavalta ja osoitti yksinäistä klovnipatsasta karusellin kupeessa. Virnistävä, tyhjyyteen tuijottava hahmo näyttäytyi tyhjän huvipuiston kontekstissa niin surullisena, että poika alkoi kyynelehtiä. Tyttö ajatteli, että ei aivan ymmärrä poikaa, mutta samalla, että mielenkiintoinen tämä kyllä oli. He suutelivat. Poikaa miellytti tytön kostean, paksun kielen herkullinen hyväily, mutta jokin tytössä ja hetkessä oli vinossa. Kohtaus ei vastannut pojan alkuperäistä mielikuvaa ihailemansa tytön voittamisesta huvipuistossa, hänelle kaikkein rakkaimmassa paikassa. Mutta pian hän huomasi tunnistavansa jonkinlaista haikeaa kauneutta tuossa epätäydellisyyden kokemuksessaan. Ja niin hän teki siitä pesänsä, perustuksen, jolle monet vastaavanlaiset mielen tuntemukset jatkossa saivat rakentua. Maailmanpyörässä tyttö sitten kosi poikaa, sen korkeimmalla kohdalla. Sopivan ajan kuluttua poika ja tyttö menivät naimisiin, mutta miten se sujui, siitä en tiedä paljoakaan – varmaankin monella lailla.

torstai 10. marraskuuta 2011

Itsekseen muuttunut Kristian Blomberg

Kriitikko Jukka Petäjän parin vuoden takainen yhteisarvio viidestä esikoisrunoteoksesta räjäytti aikamoisen pahan mielen ja turhautumisen padon laiskanpuoleisella ajattelullaan ja asiavirheillään. Keskustelua kritiikistä käytiin kuukausikaupalla. Arvion pääongelma oli, että se haali saman kattoargumentin alle viisi teosta, joista valtaosan ei millään voi katsoa sopivan määritelmään.

Petäjän näkemys oli, että kokeellinen nykyrunous on keskenkasvuista ja masturbaattista. Että se on äänenmurroksessa.

Yksi kritiikin kritisoitavasta teoksista oli Kristian Blombergin esikoisteos, Puhekuplia (poEsia 2009). En oikein osaa lukea Petäjän arviota ajattelematta, että pohjimmiltaan se on nimenomaan Puhekuplien kritiikki. Että kriitikko ärsyyntyi paint-piirroksilla, kohosteisen halvoilla sanaleikeillä ja yleisellä huonolla maulla ratsastavasta teoksesta niin perinpohjin, että hänen ympärilleen generoitui voimakenttä, johon sattui imeytymään mukaan muutkin työpöydällä arvioimistaan odottavat esikoisrunokirjat.

Petäjän kritiikkiin liittyi sen verran tartuttavia kohtia ja yleisenkin tason purnattavaa, että eräs asia tuntui jäävän oikeastaan pimentoon: Puhekupliin Petäjän huomiot sopivat ihan hyvin. Mielestäni Blombergin esikoiskirja nimittäin on hieman keskenkasvuinen, eikä huonoilun estetiikassaan mitenkään suvereeni tai loppuun asti perustellun tuntuinen. Pääongelma on kirjan visuaalisessa ilmeessä: poEsia ei vielä pari vuotta sitten ollut nykyisessä materiaalisessa hehkussaan. Niinpä huonoilu halvalle paperille painettuna ilman ammattimaista graafista toteutusta hahmottuukin mielessäni huonoilun sijaan – huonoudeksi.

Sama keskenkasvuisuus koski myös Poesiaa itseään. Vaikka poEsia-sarja oli laatua jo vuonna 2009, vasta nykyään se julkaisee mielestäni oikeasti kaikilla mittapuilla maan kiinnostavinta runoutta.

Sallitteko – pliis, sallikaa, sillä vähän nolon röyhkeäähän tämä on tällaiselta parikymppiseltä – minun vielä vähän jatkaa ajatusta Blombergin parin vuoden takaisesta ”äänenmurroksesta” ja teoksensa ”keskenkasvuisuudesta”? Toivottavasti, sillä aika kivasti vertaus jatkuu nyt, vuonna 2011, kun Blomberg on julkaissut toisen teoksensa itsekseen muuttuva (Poesia). 

Tuntuu, että Blomberg on toisen kirjansa myötä todellakin runoilijana "aikuistunut", muuttunut itsekseen.

Blombergin toinen kirja ei ole ainoastaan ihana, hieno, kaunis, vakava, vilpitön, tuore runoteos, vaan se valaisee Puhekuplatkin aivan uudella tavalla. itsekseen muuttuva paljastaa kirjoittajastaan jonkinlaisen perinpohjaisen vakavan ja syvän puolen, joka on aiemmin ollut näkyvissä lähinnä Blombergin tutkimustyössä ja jonka pohjalle Puhekuplien kaltaisen änkyräteoksen vasta soisi kirjoittuvan.

Liikutuin kirjasta jo ensi näkemältä:


Kuten Puhekuplissa, myös itsekseen muuttuvassa kirjan materiaalinen ulkoasu ns. varastaa ukkosen. Kirjan kauniit, vanhasta muistuttavat pahvikannet on toteutettu Heidelberg-painokoneella. Käsittääkseni pelkkä kansien painoprosessi otti pari viikkoa muutaman ihmisen täyspainoista työtä. Kanteen on suurella vaivalla painatettu kerrostamalla (tjms?) maailman ensimmäinen valokuva, Louis Daguerren Boulevard du Temple (1838):


Sama rauhallisuus, vaivannäköisyys, meditatiivuus, hitauden korostaminen, vanhan tärkeys, hönkii vastaan kannet avatessa (kokeilepa avata kirja keskeltä ja vääntää kansia reilusti auki – voiko tuosta jo niin harvinaiseksi käyneestä narskuvasta äänestä olla pitämättä?). Teos ei ole osastoihin jaettu, vaan se etenee rauhallisesti etenevin proosallisin säkein, etenee siten, että jotenkin liikutun jo tästä rytmistä itsessään. Teosta lukiessa minusta tuntuu kuin laskeutuisin kaikessa rauhassa pitkiä, lukemattomia, matalia portaita valtavassa, jylhästi koristellussa salissa samalla kun sympaattinen, asiansa perinpohjin tunteva opas selostaa matalan patinaisella äänellä kaikesta ympärillä näkyvästä.





Kirja koostuu havainnoista, kieleen pysähtymisestä ja anekdooteista. Koko ajan ollaan jotenkin kaikkein tärkeimmän äärellä. Täysin pakottomasti ja paikoin yllättävän suorasanaisesti, mutta myös sopivasti käsittämättömyyksiä kuin suklaapaloja kakkutaikinaan sijoitellen.


Kuvanveistäjä Artistide Maillol (1861-1944) virtsasi toistuvasti pronssiveistostensa päälle saadakseen niihin patinaa.


runoilija Charles Cros (1842-1888) keksi myös varhaisen levysoittimen sekä värivalokuvaukseen soveltuvan menetelmän, mutta hänen varallisuutensa ei riittänyt patenttimaksuihin.



                                    Pieniä tosiasioita,

           
                                    tosiasioiden pienentyminen.



Kerrotaan myös, että keinotekoisen hymyn ylläpitäminen muuttaa hiljalleen kasvojen lihaksistoa ja siten ulkonäköä.


että ampiainen ei osaa liitää, sen on jatkuvasti liikuteltava siipiään


että puiston kiertäminen tekee puistosta aution ja pelottavan


Kirjan rauhallisuutta ja meditatiivisuutta korostaa myös sen rytmitys, muodon hallittuus. Juuri kun tuntuu, että nyt on tullut tekstiä riittävästi vastaan, uuden aukeaman vasen sivu voi olla yksinkertaisesti tyhjä, kuten Henriikka Tavin liikkuvissa mutta hengittävissä runokokoelmissa. Sivulla 41 puolestaan, kokoelman puolivälissä, on vain yksi sana keskellä sivua: ”Tauko.” Sivua kääntämällä sitä seuraa toinen sana: ”Hiljaisuus.”

Ilmitasollaan nämä eivät toki ole mitään oivalluksia. Mutta kun voi helvetti kun niin se juuri menee: kertoo nimenomaan teoksen tehosta ja voimallisuudesta, että näin yksinkertaiset ajatukset tuntuvat 100-prosenttisen toimivilta ja kuin juuri tähän kirjaan tarkoitetuilta. Vaatii aivan erityisen teoksen, että moinen simppeli vilpittömyys tuntuu sen sivuille aseteltuna perustellulta, liikuttavalta ja kauniilta eikä lainkaan kuluneelta tai pateettiselta.

Samasta syystä myös eräs sivulla 64 ohimennen pilkahtava lausekin puolustaa niin vastaansanomattomasti paikkaansa. Erotan kyseisen lauseen omaksi kappaleekseen, ja päätän sillä postaukseni. Niin tärkeä se mielestäni on.

Yhä useammin tuntuu, että vain kauneus voi pelastaa maailman.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Kirjoitin Helsinki Poetry Connectionin blogin uusimman päästäkirjoituksen.

Lue se.

Siinä puhutaan tisseistä!

Joissa on nännejä!

Ja lavarunoskenestä.