torstai 10. marraskuuta 2011

Itsekseen muuttunut Kristian Blomberg

Kriitikko Jukka Petäjän parin vuoden takainen yhteisarvio viidestä esikoisrunoteoksesta räjäytti aikamoisen pahan mielen ja turhautumisen padon laiskanpuoleisella ajattelullaan ja asiavirheillään. Keskustelua kritiikistä käytiin kuukausikaupalla. Arvion pääongelma oli, että se haali saman kattoargumentin alle viisi teosta, joista valtaosan ei millään voi katsoa sopivan määritelmään.

Petäjän näkemys oli, että kokeellinen nykyrunous on keskenkasvuista ja masturbaattista. Että se on äänenmurroksessa.

Yksi kritiikin kritisoitavasta teoksista oli Kristian Blombergin esikoisteos, Puhekuplia (poEsia 2009). En oikein osaa lukea Petäjän arviota ajattelematta, että pohjimmiltaan se on nimenomaan Puhekuplien kritiikki. Että kriitikko ärsyyntyi paint-piirroksilla, kohosteisen halvoilla sanaleikeillä ja yleisellä huonolla maulla ratsastavasta teoksesta niin perinpohjin, että hänen ympärilleen generoitui voimakenttä, johon sattui imeytymään mukaan muutkin työpöydällä arvioimistaan odottavat esikoisrunokirjat.

Petäjän kritiikkiin liittyi sen verran tartuttavia kohtia ja yleisenkin tason purnattavaa, että eräs asia tuntui jäävän oikeastaan pimentoon: Puhekupliin Petäjän huomiot sopivat ihan hyvin. Mielestäni Blombergin esikoiskirja nimittäin on hieman keskenkasvuinen, eikä huonoilun estetiikassaan mitenkään suvereeni tai loppuun asti perustellun tuntuinen. Pääongelma on kirjan visuaalisessa ilmeessä: poEsia ei vielä pari vuotta sitten ollut nykyisessä materiaalisessa hehkussaan. Niinpä huonoilu halvalle paperille painettuna ilman ammattimaista graafista toteutusta hahmottuukin mielessäni huonoilun sijaan – huonoudeksi.

Sama keskenkasvuisuus koski myös Poesiaa itseään. Vaikka poEsia-sarja oli laatua jo vuonna 2009, vasta nykyään se julkaisee mielestäni oikeasti kaikilla mittapuilla maan kiinnostavinta runoutta.

Sallitteko – pliis, sallikaa, sillä vähän nolon röyhkeäähän tämä on tällaiselta parikymppiseltä – minun vielä vähän jatkaa ajatusta Blombergin parin vuoden takaisesta ”äänenmurroksesta” ja teoksensa ”keskenkasvuisuudesta”? Toivottavasti, sillä aika kivasti vertaus jatkuu nyt, vuonna 2011, kun Blomberg on julkaissut toisen teoksensa itsekseen muuttuva (Poesia). 

Tuntuu, että Blomberg on toisen kirjansa myötä todellakin runoilijana "aikuistunut", muuttunut itsekseen.

Blombergin toinen kirja ei ole ainoastaan ihana, hieno, kaunis, vakava, vilpitön, tuore runoteos, vaan se valaisee Puhekuplatkin aivan uudella tavalla. itsekseen muuttuva paljastaa kirjoittajastaan jonkinlaisen perinpohjaisen vakavan ja syvän puolen, joka on aiemmin ollut näkyvissä lähinnä Blombergin tutkimustyössä ja jonka pohjalle Puhekuplien kaltaisen änkyräteoksen vasta soisi kirjoittuvan.

Liikutuin kirjasta jo ensi näkemältä:


Kuten Puhekuplissa, myös itsekseen muuttuvassa kirjan materiaalinen ulkoasu ns. varastaa ukkosen. Kirjan kauniit, vanhasta muistuttavat pahvikannet on toteutettu Heidelberg-painokoneella. Käsittääkseni pelkkä kansien painoprosessi otti pari viikkoa muutaman ihmisen täyspainoista työtä. Kanteen on suurella vaivalla painatettu kerrostamalla (tjms?) maailman ensimmäinen valokuva, Louis Daguerren Boulevard du Temple (1838):


Sama rauhallisuus, vaivannäköisyys, meditatiivuus, hitauden korostaminen, vanhan tärkeys, hönkii vastaan kannet avatessa (kokeilepa avata kirja keskeltä ja vääntää kansia reilusti auki – voiko tuosta jo niin harvinaiseksi käyneestä narskuvasta äänestä olla pitämättä?). Teos ei ole osastoihin jaettu, vaan se etenee rauhallisesti etenevin proosallisin säkein, etenee siten, että jotenkin liikutun jo tästä rytmistä itsessään. Teosta lukiessa minusta tuntuu kuin laskeutuisin kaikessa rauhassa pitkiä, lukemattomia, matalia portaita valtavassa, jylhästi koristellussa salissa samalla kun sympaattinen, asiansa perinpohjin tunteva opas selostaa matalan patinaisella äänellä kaikesta ympärillä näkyvästä.





Kirja koostuu havainnoista, kieleen pysähtymisestä ja anekdooteista. Koko ajan ollaan jotenkin kaikkein tärkeimmän äärellä. Täysin pakottomasti ja paikoin yllättävän suorasanaisesti, mutta myös sopivasti käsittämättömyyksiä kuin suklaapaloja kakkutaikinaan sijoitellen.


Kuvanveistäjä Artistide Maillol (1861-1944) virtsasi toistuvasti pronssiveistostensa päälle saadakseen niihin patinaa.


runoilija Charles Cros (1842-1888) keksi myös varhaisen levysoittimen sekä värivalokuvaukseen soveltuvan menetelmän, mutta hänen varallisuutensa ei riittänyt patenttimaksuihin.



                                    Pieniä tosiasioita,

           
                                    tosiasioiden pienentyminen.



Kerrotaan myös, että keinotekoisen hymyn ylläpitäminen muuttaa hiljalleen kasvojen lihaksistoa ja siten ulkonäköä.


että ampiainen ei osaa liitää, sen on jatkuvasti liikuteltava siipiään


että puiston kiertäminen tekee puistosta aution ja pelottavan


Kirjan rauhallisuutta ja meditatiivisuutta korostaa myös sen rytmitys, muodon hallittuus. Juuri kun tuntuu, että nyt on tullut tekstiä riittävästi vastaan, uuden aukeaman vasen sivu voi olla yksinkertaisesti tyhjä, kuten Henriikka Tavin liikkuvissa mutta hengittävissä runokokoelmissa. Sivulla 41 puolestaan, kokoelman puolivälissä, on vain yksi sana keskellä sivua: ”Tauko.” Sivua kääntämällä sitä seuraa toinen sana: ”Hiljaisuus.”

Ilmitasollaan nämä eivät toki ole mitään oivalluksia. Mutta kun voi helvetti kun niin se juuri menee: kertoo nimenomaan teoksen tehosta ja voimallisuudesta, että näin yksinkertaiset ajatukset tuntuvat 100-prosenttisen toimivilta ja kuin juuri tähän kirjaan tarkoitetuilta. Vaatii aivan erityisen teoksen, että moinen simppeli vilpittömyys tuntuu sen sivuille aseteltuna perustellulta, liikuttavalta ja kauniilta eikä lainkaan kuluneelta tai pateettiselta.

Samasta syystä myös eräs sivulla 64 ohimennen pilkahtava lausekin puolustaa niin vastaansanomattomasti paikkaansa. Erotan kyseisen lauseen omaksi kappaleekseen, ja päätän sillä postaukseni. Niin tärkeä se mielestäni on.

Yhä useammin tuntuu, että vain kauneus voi pelastaa maailman.

2 kommenttia:

  1. Näin hieno kirjoitus ansaitsisi ehkä vähän enemmän julkisuutta. Kiitoksia. Hannu Waaralakin kertoi asiat oikein, tosin vähän koukeroisemman ajukopan tuotoksena.

    - tapio k -

    VastaaPoista
  2. kiitos! siitä vaan linkittämään :D

    VastaaPoista