tiistai 4. joulukuuta 2012

Finlandian varjossa

Finlandia-palkinto annettiin taas. Tuoreessa Ylioppilaslehdessä mietin, onko oikein että palkinto voidaan myöntää vain romaanille.

perjantai 26. lokakuuta 2012

Ajattelen Itäisen Portin valtiaan aikaa,
jolloin liika vilja sai jäädä pelloille öiksi
ja ihmiset rummuttivat vatsaansa huolettomina,
nousivat aamulla, menivät illalla kotiin nukkumaan.
Mutta kun en sattunut syntymään siihen aikaan,
lähden tästä kastelemaan puutarhaani.

T'ao Yüan-ming (k. 427 jaa.), suom. Pertti Nieminen

lauantai 6. lokakuuta 2012

Louis CK, Tig Notaro, kuolema ja nauru


Sain viime yönä viestin koomikko Louis CK:ltä. Tai siis olin tietenkin yksi tuhansista hänen sähköpostilistalleen ilmoittautuneista, mutta kuten CK:n kirjoitustyylistä näkyy, hänen massaviestinsä tuntuvat aina jotenkin henkilökohtaisilta.

En osaa muuta kuin laittaa viestin tähän kokonaisuudessaan. 

Suosittelen ostamaan äänitteen, josta CK puhuu viestissään ja joka on viestin lopussa linkattuna. Etenkin, jos on joutunut viime päivinä enemmän tai vähemmän miettimään kuolemaa.

---

"Greetings to the people and parts of people that are reading this. Hi. This is Louis. I'm a comedian and you bought a thing from me. Well, I'm writing to tell You that there is a new thing you can buy on my website louisck.com. It's an audio standup set by not me but another comedian named Tig Notaro. Why am I selling someone else's comedy on my website?

Well, Tig is a friend of mine and she is very funny. I love her voice on stage. One night I was performing at a club in LA called Largo. Tig was there. She was about to go on stage. I hadn't seen Tig in about a year and I said how are you? She replied "well I found out today that I have cancer in both breasts and that it has likely spread to my lymph nodes. My doctor says it looks real bad. ". She wasn't kidding. I said "uh. Jesus. Tig. Well. Do you... Have your family... Helping?". She said "well my mom was with me but a few weeks ago she fell down, hit her head and she died". She still wasn't kidding.

Now, I'm pretty stupid to begin with, and I sure didn't know what to say now. I opened my mouth and this came out. "jeez, Tig. I. Really value you. Highly.". She said "I value you highly too, Louie.". Then she held up a wad of note-paper in her hand and said "I'm gonna talk about all of it on stage now. It's probably going to be a mess". I said "wow". And with that, she went on stage.

I stood in the wings behind a leg of curtain, about 8 feet from her, and watched her tell a stunned audience "hi. I have cancer. Just found out today. I'm going to die soon". What followed was one of the greatest standup performances I ever saw. I can't really describe it but I was crying and laughing and listening like never in my life. Here was this small woman standing alone against death and simply reporting where her mind had been and what had happened and employing her gorgeously acute standup voice to her own death.

The show was an amazing example of what comedy can be. A way to visit your worst fears and laugh at them. Tig took us to a scary place and made us laugh there. Not by distracting us from the terror but by looking right at it and just turning to us and saying "wow. Right?". She proved that everything is funny. And has to be. And she could only do this by giving us her own death as an example. So generous.

After her set, I asked Mark Flanagan, the owner of Largo (great club, by the way) if he recorded the set. Largo is set up for excellent recordings. He said that he did.

A few days later, I wrote Tig and asked her if I could release this set on my site. I wanted people to hear what I saw. What we all saw that night. She agreed. The show is on sale for the same 5 dollars I charge for my stuff. I'm only keeping 1. She gets the other 4. Tig has decided to give some of that to cancer research.

Tig, by the way, has since undergone a double mastectomy. She is doing well. Her doctors say her chances of survival are excellent. So she went there and came back. Her report from the frontlines of life and death are here for you to... Enjoy.

Please go to my site louisck.com and buy her show. You can buy it here:


Thank you. Have a terrific afternoon.

Louis C.K."

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Jarmo Papinniemestä


Jarmo Papinniemi on kuollut.

Se on kamalaa ja perseestä.

Jokaisella kirjallisella kentällä toimineella on omat henkilökohtaiset muistonsa ja kokemuksensa Papinniemestä. Useimmilla ne kantavat tietenkin paljon pidemmälle menneisyyteen ja ovat syvempiä kuin omani.

Tässä kuitenkin muutama:

Jarmo Papinniemi veti keväällä 2010 Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden kritiikkikurssia. Jarmo kertoi meille näkemyksensä siitä, miten kritiikkejä kirjoitetaan. Eräs tuolla kurssilla kirjoittamistani kritiikeistäni julkaistiin Hesarissa. Siitä se lähti.

Seuraavana vuonna Papinniemi julkaisi Parnassossa runojani.

Saman vuoden syksyllä Papinniemi kutsui koolle joukon meitä Tuli&Savun, Parnasson ja Hesarin runokriitikoita kertomaan hänelle, miten Parnasso voisi entistä paremmin reagoida nopeasti kehittyvän ja muuttuvan runokentän ilmiöihin. Hän kuunteli intohimoisen hiljaa ja nöyrästi - vailla pienintäkään häivää sellaisesta egosta, jollainen maan suurimman kirjallisuuslehden päätoimittajalla voisi olla -, kun me kerroimme hänelle paikoin kärkkääseenkin sävyyn näkemyksiämme aiheesta.

Tulen aina muistamaan Jarmon pakahtuneen turhautumisen - pelkästään positiivisessa mielessä tuossa tapaamisessa: kun hän kerran oli hieman epävarma jostain ammattiinsa kuuluvasta aihealueesta, ei hän siinä hetkessä halunnut mitään muuta enemmän kuin oppia ja kehittyä.

Oltuani muutaman hassun vuoden mukana ns. kirjallisuuselämässä, voin vilpittömästi sanoa ajatelleeni tämän ajatuksen jo pitkän aikaa ennen Jarmon kuolemaa: hän oli avoimuudessaan, sovittelevuudessaan ja (ainakin minun sukupolvelleni) rauhallisen rennossa isällisyydessään kerrassaan perinpohjaisen ainutlaatuinen persoona. Tällä alalla nyt ei vaan ole liikaa tyyppejä, joita on niin valtavan helppo ja ilo kohdata kuin Jarmoa oli.

Pappiksen kohdalla on nyt maailmassa tyhjää.

Kuka päätoimittaa Parnassoa jatkossa?

Kyse ei ole hänen saappaidensa koosta. Kyse on siitä, että ne olivat aivan erityisen muotoiset.

tiistai 3. heinäkuuta 2012

TOOL ja helpon lomittaminen vaikeaan

Etevin taide yhdistää suoraa, helppoa ja ilmiselvää hämärään, vaikeaan ja tulkinnallisesti jäännökselliseen.


Kun TOOL vuonna 2006 julkaisi toistaiseksi viimeisimmän pitkäsoittonsa 10,000 Days, useiden fanien ensireaktio oli pettymys. Jo levyn ensimmäinen kappale Vicarious osoittaa, mihin suuntaan orkesteri alkoi ilmaisuaan viedä: aavistuksen yksinkertaisempaan, tarttuvampaan, ja - etenkin sanoituksellisesti - suorempaan.
        Ja onhan levyllä popit hetkensä: The Pot -biisiä yksinkertaisemmasta jyrästä ei väliä (ja tähän perään vielä ajalle ominainen tunteenilmaus: <3). Mutta silti levyllä on pitkiäkin jaksoja, jotka vaativat kuuntelijaltaan aikaa kuin Toolin edellinen julkaisu Lateralus ikään. Sellainen on esimerkiksi kaksiosainen nimibiisi 10,000 Days.  
        Levy onkin TOOL-lempparini nimenomaan siksi, että se tuntuu löytävän oivan tasapainon helppouden ja vaikeuden välillä. 
        
Esitän seuraavassa ehkä aavistuksen irrallisen mutta silti toivoakseni havainnollisen pointin TOOLin mainioudesta.
        10,000 Daysin ensimmäinen raita Vicarious käsittelee ihmisen pahuutta - tai vielä tarkemmin: ihmisen primitiivistä halua päästä tarkkailemaan toisten kärsimystä ulkopuolisen asemasta.
        Seuraavassa lainaus biisin ensimmäisen säkeistön lopusta ja sitä seuraavasta kertosäkeestä (alleviivaukset luonnollisesti omiani):

Don't look at me like
I am a monster
Frown out your one face
But with the other
Stare like a junkie
Into the the TV
Stare like a zombie
While the mother
Holds her child
Watches him die
Hands to the sky, crying
"Why oh why?"

Cause I need to watch things die
From a good safe distance
Vicariously I
Live while the whole world dies
You all need it too
Don't lie

Suorapuheista, kyllä, naiiviakin, joo.
        Miksi se sitten toimii, ja mielestäni vieläpä aivan erityisen hienosti?
        Kyse on yksinkertaisesti siitä, kuinka iso teho on sillä, että säkeistön "while"-sanasta lähtien - jatkuen aina kertosäkeeseen ja sen loppuun asti - sanoituksessa toistuu ai-diftongi (jos se nyt on oikea käsite tähän).
        Siis järjestyksessä:

while
child
die
sky
crying
sky
why
I
die
vi(cariously)
I
while
dies
lie

Kyse on tietysti ihan vaan ns. riimittelystä (vaikkakin "keskimäärin" poikkeuksellisen pitkälle viedystä). Silti: tuntuu hyvin merkitykselliseltä, että ai-äänne pysyy mukana sanoituksessa noin pitkään, etenkin kun itse sisältö puhuu niin keskittyneesti aiheestaan. Tämän ansiosta sanoitukseen ja sitä myötä kappaleeseen syntyy uusi taso: äänteellinen toisto, väsymättä ja pitkällisesti itseään luupilla toistava, tuntuu ikään kuin toistavan laulun sisällöllistä, eksplisiittistä väitettä: me kaikki olemme osa samaa pahuuden pyörrettä, josta ei ole mahdollista poistua.
        Itse musiikki luonnollisesti tukee vielä tätä kiertämisen, epätoivoisen luupilla pyörimisen tuntua: biisin 5/4-tahtilajissa kulkeva, alkamattomalta ja loppumattomalta tuntuva pääriffi on samasta maailmasta kuin sanoituskin, sisältöineen ja äänteellisine keinoineen.
        Joko jauhan ilmiselvyyksiä tahi sitten haen asiani turhan kaukaa, mutta joka tapauksessa: Vicarious-kappaleessa "vaikeudestaan" ja "hämäryydestään" tunnettu TOOL (ja kappaleen sanoittanut Maynard James Keenan) osoittaa, kuinka kunnon metalliprogekin osaa parhaimmillaan hyödyntää simppeliä mutta hallittua pop-ilmaisua - ja on siksi sitä ihan kaikkein parasta musiikkia.

maanantai 18. kesäkuuta 2012

Facebookittomuuspäiväkirja, päivät 5, 6 ja 7 − ja 8

Perjantai

Kavereiden näkeminen tuntuu oudolta. Kuin loman jälkeen.

Lauantai

Ei enää lisättävää.

Sunnuntai

Jee.

Maanantai

No niin, lakko loppui, mitä jäi kätöseen?
        Tärkein havainto on, että en usko olevani varsinaisesti riippuvainen Facebookista, sillä vieroitusoireita ei ilmennyt. Pikemminkin ensimmäisinä päivinä FB-lakko tuntui yksinkertaisesti kivalta - mutta ajan kanssa olosta tuli hieman muista eristäytynyt ja yksinäinen (mutta ei mitenkään epätoivoisen dramaattisesti). Toinen havainto on, että Facebook tarjoaa oivan valetodellisuuden, johon paeta omaa saamattomuuttaan ja passiivisuuttaan. Se on kurjaa ja vaarallista, ja siitä pitää olla jatkossa tietoisempi. Kolmas havainto on, että Facebook on aidosti hyödyllinen ja tärkeä osa elämääni, koska siellä keskustellaan ja hoidetaan jatkuvasti töihini ja ihmissuhteisiini liittyviä asioita. Toki minä nämä asiat jo ennestäänkin tiesin. Mutten välttämättä tiennyt.
        Jatkossa kokeilen pitää ainakin parempaa kuria Facebookin käytöstä työajalla. Mitä jos liittyisin heihin, jotka vain käyvät Facebookissa siis jatkuvan olemisen sijaan?

perjantai 15. kesäkuuta 2012

Facebookittomuuspäiväkirja, päivät 2, 3 ja 4

Tiistai

Viikon FB-tauon taustalla on myös edellisessä merkinnässä mainitsematon, konkreettinen tavoite. Tajusin, että jos haluan tulla kesällä jotenkin toimeen, minun on panostettava ainakin loppukesäkuu kunnolla sirpaleisiin duuneihini. Kyseessä on siis laajempikin ryhtiliike.
        Tähän tapaan aion elää päiviäni:

8.45 herätys, venyttely
8.55 suihku
9.10 Hesari, aamiainen
9.30 arvostelupalvelutekstiä
11 Foucault'ta esseetä varten
12 kävely keskustaan (spoken word -runon työstöä)
13 lounas
13.45 X:n käsikirjoituksen lukua
14.30 juttuideoiden työstämistä, tarjoamista
15.30 kandityön hiominen loppuun, tulostus
17 LOL

Tuntuu kieltämättä hyvältä kokea jonkinlaista elämänhallintaa, kurinalaisuutta. Yleensä teen töitä kerralla paljon vain purskauksissa. Olen nyt aika luottavaisin mielin, että saan tämän toimimaan kesäkuun loppuun asti. Ja jos onnistun siinä nyt, miksen onnistuisi jatkossakin.

Keskiviikko

Ei juurikaan ongelmia, enimmäkseen tuntuu oikein hyvältä, puhtaalta, energiseltä, vapautuneelta. Ymmärrän, ettei Facebook-suhdettani kai sittenkään voi mieltää riippuvuudeksi, sillä varsinaisia vieroitusoireita ei ole. Se on pikemminkin pinttynyt tapa, sijaistoiminto, johon olen paennut toimettomuuttani, ei niinkään mikään päihtymystä aiheuttava aine. Tärkeä havainto.
        Käytännön ongelmat toki jatkuvat. Ihmisiin pitää pitää yhteyttä tekstiviestitse, se on kallista ja paljon vaikeampaa kuin Facebookissa. Ja siis vaikeuttaa itseni lisäksi myös muiden asiainhoitoa, kun en ole sopimassa ja keskustelemassa asioista.
        Työt sujuvat mainiosti. Kurinalainen aikatauluttaminen yksinkertaisesti rokkaa. Työpäivän jälkeen ei tarvitse murehtia yhtään mistään, kun tietää miettineensä jokaista tärkeää osa-aluetta sille varattuna aikana. Epämääräisenä möykkynä hahmottuva tunne asioiden kasaantumisesta ja hallitsemattomuudesta on tiessään, sillä selkeä tietoisuus tehdystä työstä ja siihen käytetystä ajasta sulattaa sen kuin itsestään.

Torstai

Alan kaivata hieman takaisin Facebookiin. Siihen ei kuitenkaan liity mitään kovin epätoivoista, ja tarve tuntuu jotenkin terveeltä ja luontevalta. Koko ajan vahvistuu tunne siitä, että ei minun ole tarpeen poistua Facebookista kokonaan, ainoastaan löytää tasapaino sen käytölle (ei FB:tä työaikaan, esim.).
        Yksinäisyys myös vaivaa hieman. Tunnen olevani etäällä muista, tosin tähän on muitakin syitä kuin facebookittomuus, kuten parin ystävän poissaolo kaupungista ja oma, intensiivinen keskittyminen töihini.
        Hyviä statuksia on kyllä pyörinyt mielessä.

tiistai 12. kesäkuuta 2012

Facebookittomuuspäiväkirja, päivä 1, maanantai

Ensimmäinen päivä ilman Facebookia, ja ensimmäinen ongelma: suurin osa blogitekstieni lukijoista tulee Facebookin kautta. Nyt - tai seuraavan viikon ajan - en voi kuin toivoa, että joku muu siellä Babylonin oravanpyörän pinnojen välissä linkittää näitä tekstejäni puolestani.
        Läksin lätkimään FB:stä, koska olin jo pitkään kokenut tyytymättömyyttä omaan Facebook-suhteeseeni. Ongelma on useimmille varmaankin tuttu, mutta luullakseni minulle keskimääräistä pahempi: Facebookista on muodostunut minulle turvapaikka, sijaistoiminto, valetodellisuus, johon pystyn pakenemaan, huijaamaan mieltäni siten, että se luulee tekevänsä jotain aktiivista, vaikka todellisuudessa se passivoituu kuin passi Tallinnan-risteilyllä.
        Sitä paitsi keskittymiskykyni on lähtötasoltaan jo ilman FB:tä tarpeeksi huono, mikä taas on erityisen ikävä asia siksi, että yritän ainakin tällä hetkellä työllistää itseni freelancerina ja ylipäätään kehittää kirjoittamistani. Ja kirjoittaminen ja lukeminen vaativat keskittymistä. Viime aikoina "työntekoni" onkin ollut senlaatuista, että heti kirjoitettuani/luettuani lauseenkin vilkaisen Facebookia. Ei niin voi elää, itsekunnioitushan siinä menee. Eikä niitä töitä tietenkään saa siihen tapaan tehtyä.
        Turhaa luulottelua myös, että voisin jotenkin mystisesti "vain olla menemättä Facebookiin niin usein". Facebookista on tullut osa minua, ei mikään paikka johon välillä "menen", vaan paikka jossa lähtökohtaisesti "olen". Perusolotilani on olla Facebookissa, istuinpa sitten MacBook Airillani yliopiston kahvilassa tai kävelinpä Pikku-Huopalahdessa iPhone taskussa. Elämäni on jo pitkään ollut jatkuvaa haaveilua pienestä punaisesta neliöstä, jonka keskellä on pieni valkoinen numero, mitä suurempi sen parempi.
        Suurin ongelma viikon FB-tauossani on, että Facebook on ihan oikeasti ja aidosti olennainen, perusteltavissa olevan tärkeä osa arkeani. Siellä solmin tapaamiseni, huollan ihmissuhteeni - eikä siinä lähtökohtaisesti edes ole minusta mitään vikaa. Olenhan 11-vuotiaasta asti tavalla tai toisella elänyt netissä (Artic, MyArtic, IRC, Messenger, Irc-Galleria). Kyse on siitä, kuinka mielekkääksi sen kokee ja kuinka pahasti sellainen asettuu muun elämän tielle.
        Miksen aiemmin lähtenyt FB:stä tai kokeillut vastaavaa taukoa? (Saamattomuuden ohella) siksi, että nyt ensimmäistä kertaa koin selvästi ja kirkkaasti, että haitat ovat sittenkin hyötyjä suurempia. Ei kai siinä sen kummempaa.
        Tähän asti, siis ensimmäisen päivän iltaan siis, lakko on tuntunut lähinnä helvetin hyvältä. Hyvin vapauttavalta. Tuntuu kuin aistit ulkomaailmalla avautuisivat. Voin kuvitella, että alkoholiriippuvuudesta selviävältä tuntuu jotenkuten tältä: että kun ongelmaan - tylsyyteen, apatiaan, melankoliaan - ei haekaan ratkaisua helpon kautta, tajuaa, kuinka jännittävältä paikalta maailma yhtäkkiä tuntuukin. 
        Jokaisena hetkenä pitää keksiä uudelleen, millä sen hetken täyttää.
        Toisaalta mieleen on tullut jo joitakin käytännöllisiä asioita, jotka olisi hyvä hoitaa Facebookissa: lähinnä ihan vaan keskustelua ystävien kanssa, joidenkin asioiden selvittämistä. Sellainen on yksinkertaisesti ylivertaisen kätevää Facebookissa. Ehkä tämän puhdistusprosessin avulla pystyn jonkin ajan kuluttua näkemään Facebookin arvon ilman, että renki käy isännäkseni. Katsotaan.
        Mutta nyt hus linkittämään tätä, siitä.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

HATTU

Muovailuvahahahmoilla toteutettu stop motion -lyhytelokuva, jolla osallistuin Uneton48-lyhytelokuvakilpailuun. Musiikki Duo W:n.

keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Miten kirjoitan (spontaani tapausesimerkki)

Seuraavassa on kuvaus siitä, millainen on tyypillinen tarinankirjoitusprosessini, tai millainen se on noin viimeisen vuoden ajan ollut (tekstejä on siis toki paljon enemmän kuin mitä olen blogiin laittanut). Sain idean eräälle tarinalle tänä aamuna, mutta sen kirjoittamisen sijaan päätin kirjoittaa heti auki sen prosessin, joka todennäköisesti olisi johtanut tekstin syntymiseen. Tarina siis ikään kuin kirjoitti itsensä samalla kun yritin kirjoittaa auki sitä prosessia, joka olisi sen syntymiseen joka tapauksessa johtanut. Kaikki mitä seuraavassa kuvaan on tapahtunut siis muutaman viime tunnin aikana.

Tänään odottaessani bussia Etelä-Haagassa mietin uusia kenkiäni, jotka tuntuivat aavistuksen puristavilta. 
       Ja kävi kuten usein käy täysin arkisen asian yhteydessä - mielessäni välähti tarina-asetelma: Mies menee kenkäkauppaan ja saa palvelua naismyyjältä. Heidän elkeissään on flirttaileva sävy. Nainen asettaa kengän miehen jalkaan ja kysyy: Sopiiko? Mies vastaa, että eihän mikään elämässä koskaan täydellisesti sovi. Nainen hymyilee haastavasti ja sanoo: Oletko varma?
       Asetelman piirtyessä mieleeni aistin heti, että kyseessä on ihan kelpo tarinan itu. Mutta päästyäni kohtaan, jossa kengän sopivuudesta tulee liian itsestään selvä vertaus miehen ja naisen romanttiselle yhteensopivuudelle, tunsin heti, että tarinaan, ainakin sellaiseen tarinaan joka minua lukijana (eli kirjoittajana) kiinnostaa, asetelma olisi aivan liian yksitasoinen, ennalta arvattava ja tylsä.
       Niinpä mielessäni käynnistyi prosessi, joka on noin viimeisen vuoden ollut kirjoittamiselleni olennainen: miten saada turhan tutulta tuntuvasta asetelmasta kiinnostava, yllättävä muttei teennäinen, surrealistinen muttei "liian random", jännitteinen muttei kaavamainen jne.
       Mietin siis: miten nainen voisi reagoida, että lukija (eli tässä vaiheessa vielä minä, kirjoittajahan on ideointivaiheessa oman tekstinsä lukija) yllättyisi, alkaisi ehkä nauraa, viehättyisi, siis tuntisi jotain sen sijaan, että mielenkiinto latistuisi ennalta-arvattavuuteen?
       No, mitä jos nainen alkaisi itkeä hysteerisesti? No niin, ok, ihan yllättävää! Onhan se suht hauska mielikuva, että kaupan myyjä, siis kaikkien tuntemaan rooliin sitoutunut ihminen, ei tarvitsisi kuin pienen vihjeen siitä, että kiinnostava miespuolinen asiakas ei uskoisikaan "siihen oikeaan" tai "puhtaan rakkauden" löytymiseen, kun hän alkaisi jo täysin myyjänroolinsa unohtaen pillittämään.
       Entä mitä sitten tapahtuisi? Mennään samalla liioittelevalla linjalla: nainen alkaisi sättiä ja haukkua miestä, ehkä hieman hakatakin. Miten mies sitten reagoisi, jotta tarina pysyisi käynnissä, tilanne jännitteisenä ja lukija yllättyneenä, ehkä huvittuneenakin?
       Mies alkaa tietenkin pahoitella ja pyörtää sanojaan! Normaalissa tilanteessahan tavallinen asiakas epäilemättä tuijottaisi flippaavaa naista hämmentyneenä ja poistuisi liikkeestä pahastuneena. Mutta tämä mies onkin epävarma: ehkä hän näkee naisessa kaikki aikaisemmat naissuhteensa, joiden suhteen hän on tuottanut naisille pettymyksen olemalla itse nihkeä. Ja hän alkaa pahoitella tuota nihkeyttään naiselle, jonka vaistomaisesti näkee luontevana jatkumona exilleen jne.
       No niin. Nyt olemme päässeet tietynlaiseen koomiseen, suht yllättävään asetelmaan. Ihan kelpoa, ihan kelpoa!
       Mutta jokin alkaa heti tökkiä. Asetelma on sittenkin liian ennalta arvattava, jotenkin ärsyttävän alleviivaavan hassun nurinkurisen koominen.
       Hyi helvetti! Pitää pystyä parempaan!
       Jatketaan siis: entä jos valtava sinivalas tippuisi kaupan päälle rusentaen miehen ja naisen. The End? Rikkoisin siis kivalta tuntuneen, ainakin puoliksi yllättävän asetelman heti, kun se olisi kerennyt kehkeytyä.
       Ok, ihan hauskaa, mahdollisesti viehättävällä tavalla lukijalle vittuilevaa - muttei oikeastaan mikään neronleimaus. Varmaankin jopa liian helppoa ja kouluainemaista: lopettaa tarina alkuunsa, kun ei jaksa enää kirjoittaa. Lisäksi juuri valas on myös turhan ilmeinen valinta (vain piano olisi kliseisempi).
       Lähdetäänpä siis jatkohiomaan asetelmaa.
       Mitä jos talo, siis kauppa, luhistuisi aivan itsestään? Mutta siten, että henkilöt jäisivät kuitenkin henkiin, ja heidän välisen asetelman dynamiikka muuttuisi? Ehkä mies kertoisi liioitellun koomisesti, raunioista noustessaan ja ehkä naisen sieltä pelastaneena, tajunneensa elämän ja rakkauden arvon ja rakastuisi naiseen ns. päätä pahkaa. (Ja ainakaan kirjoittajaa ei voisi yhtä perustellusti syyttää helpolla pääsemisestä, jos hän siis vielä jatkaisi tarinaa yllättävän "kaiken hajoamisen" jälkeen.)
       Mutta hei! Entä jos koko kenkäkauppa olisi rakennettu kengistä? Siis kaikkia rakenteitaan myöten? Ja entä jos mies kokeilisi todella pitkään erilaisia kenkiä, siis aivan tolkuttomasti, satapäin, ja siitä muodostuisi tarinan toiminnan keskiö: mies kokeilemassa loputonta määrää kenkiä kenkäkaupassa, joka on rakennettu kengistä?
       No niin!
       Otetaanpa siis koko homma alusta. 
       Mies tulee kenkäkauppaan, joka on rakennettu kokonaan kengistä seiniä ja kattoja myöten. Myyjänä on viehättävä nainen, jonka kanssa miehellä synkkaa heti. Flirttailevaan sävyyn mies ja nainen alkavat yhteistyössä etsiä miehelle juuri oikeaa kenkää, mutta mikään ei tunnu sopivan (ehkä jossain välissä voisi hienovaraisesti viitata Tuhkimoon, tai jos ei suoranaisesti viitata, niin ainakin varmistaa jollain sananvalinnalla, että Tuhkimo käy ainakin lukijan mielessä).
       Lopulta, kun nainen on kiskonut läkähdyksiin asti kenkäpareja miehelle tarjottavaksi, mies sanoo: Hei, tämä kenkä tuntuu muuten aika hyvältä. (Kenkää voisi kuvailla jollain yhdellä, vahvalla, mieleen jäävällä adjektiivilla tai värillä, esim. keltaisella [joka tietyssä katsannossa on seksuaalisen poikkeavuuden väri].)
       Nainen innostuu: ehkä mies sittenkin uskoo täydellisen, puhtaan rakkauden mahdollisuuteen! Ehkä hänelle sittenkin kelpaa jokin!
       Mies ja nainen katsovat toisiaan silmiin.
       Ja silloin talo alkaa sortua. Kenkiä on revitty liian paljon rakennuksen tukirakenteista.
       Seinät huojuvat, katto pettää.
       Mies ja nainen peittyvät sortuvan talon sisään. (Ehkä he kerkeävät viime hetkinään kurottaa toisiaan kohti.)
       Tjaa-a. Ehkä tuo lopetus riittää? Ehkä tarina on yksityiskohtien hiomista vaille valmis? Toisaalta ajatus raunioista nousemisesta ja koomisesta near death experiencen aiheuttamasta miehen mielenmuutoksesta kiehtoo edelleen. Joka tapauksessa kirjoittuessaan tarina tuntui saavan riittävästi tasoja ja syvyyttä, eikä miehen ja naisen herääminen raunioista ja tarinan jatkuminen tunnu enää yhtä perustellulta.
       Entä mikä olisi tekstin otsikko? "Tuhkimo" olisi liian ilmeinen ja tylsä. Todennäköisesti laittaisin otsikoksi "Kenkä" tai "Myyjä" tai "Kenkäkauppa", sillä bruukkaan ajatella otsikoita lähinnä niminä, joista tekstit käytännöllisistä syistä muistaa, enkä niinkään tulkintaan johtavina avaimina. (Nimetäänhän ihmisetkin yleensä satunnaisesti. En minä ole sen erkampi kuin Raunokaan.) 
       Mutta joo. Enää teksti pitäisi kirjoittaa.
       Ellen jo tehnyt sitä.

ps. Jos jotakuta häiritsee joidenkin tekstieni naiskuva (naiset näyttäytyvät usein jotenkin alisteisina miehille, vähemmän aktiivisina toimijoina), niin en voi sanoa muuta kuin että ymmärrän sen, ja kyseessä on asia, jota mietin jatkuvasti. Puolustukseni on se, että pyrin kirjoittamaan intuitiivisesti, tekemään ratkaisuja ja sisällyttämään teksteihini sävyjä, jotka ovat jollain tapaa, intuitiivisesti, ehkä primitiivisestikin, jossain sisimmässäni totta, vaikka niitä en pystyisikään varsinaisesti perustelemaan. Ja vaikka se olisikin väärin, koen silti, että on samalla oikein ja totuudellista päästää sellaisia tuntemuksia tekstien kautta esiin. Siitä saa minua kritisoida, mutta toistan vielä, että asia on joka tapauksessa jatkuvan mietintöni alla.

EDIT, klo 15.05: Alkoi sittemmin kiehtoa ajatus VALTAVASTA pianosta, joka tippuisi koko helvetin kaupan päälle... kliseet toiseen potenssiin jne.

torstai 24. toukokuuta 2012

Pelastus

Nuori mies ja nainen hoipertelivat aamuyöllä lampea reunustavaa hiekkatietä poistuttuaan viimeisten joukossa eräässä omakotitalossa järjestetyistä juhlista. Illan kulussa, humalluksen yltyessä, heistä oli tullut läheiset. He raahustivat rapisevalla tiellä tukeutuen toisiinsa niin tiiviisti, että jokin maailman ulkopuolinen olento olisi saattanut erehtyä pitämään heitä yhtenä ainoana organismina.
        - Sinusta mää tykkään, mies sanoi.
        - Määkin sinusta, nainen vastasi.
        Ja he pysähtyivät suutelemaan, eikä kumpikaan maistanut toisessa alkoholia ja tupakkaa, sillä heissä molemmissa oli niitä suurinpiirtein saman verran.
        Sitten he jatkoivat matkaansa entistäkin tiiviimpänä yksikkönä.
        Juuri ennen kääntymistään lammen hiekkatieltä kohti keskustan melua he kuulivat lammen suunnasta äänen ja kääntyivät töksähtelevästi sen suuntaan.
        Keskellä selkää näkyi pari huitovia käsiä.
        - Se hukkuu, mies sanoi, pussasi naista otsahiuksiin ja alkoi pinkoa kohti lampea.
        - Varovasti! nainen huusi perään.
        Nainen istahti katselemaan miehen pelastusyritystä. Ensin se näytti sujuvan hyvin. Mies ui lammen selälle yllättävän vankoin ja lujin vedoin. Hän kietoi hukkuvan olennon harteilleen ja alkoi uida takaisin kohti rantaa.
        Puolivälissä matkaa mies näytti menettävän voimansa. Hän hävisi pinnan alle, mutta pelastettu olento jatkoi hätääntynyttä räpiköintiään kohti rantaa, kunnes sai viimein jalkakosketuksen.
        Nainen meni olentoa vastaan. Se oli mies. Hieman edellistä, hukkunutta miestä nuorempi.
        Nainen riisui takkinsa ja kietoi sen miehen ympärille.
        - Oletko kunnossa? nainen kysyi.
        - Jotenkuten, mies sanoi täristen ja veti keuhkonsa täyteen happea kuin edelleen peläten niiden täyttyvän vedellä. Miehen kasvot olivat kalpeat, silmät kauniit.
        - Tulehan, nainen sanoi ja kiersi kätensä miehen vyötäisille.
        Ja toisiinsa tukeutuen he jatkoivat matkaansa kohti keskustaa.

perjantai 11. toukokuuta 2012

Onko Suomalaisessa kirjakaupassa vielä runoutta?

Lähdettiin etsimään Tapion Paulin kanssa uudistuneen Suomalaisen kirjakaupan runo-osastoa. Löytyikö sitä, ja jos löytyi, oliko siellä runoutta?

(Kuvanlaadusta ja äänisynkasta ei videon kohdalla sitten voida puhua.)

video

Klovni

Aloitan kuvailemalla klovnin. Hän on tavallinen klovni, kerros sitä sellaista valkoista liejua naamassa ja punainen nenä + huulet, ei silmäripsiä. Naamataululla passiivis-aggressiivinen virne.
        Klovnilla ei ole töitä, ei tietenkään. Kun töiden saaminen on tätä nykyä vaikeaa jopa sinulle, kuvittelepa kuinka vaikeaa se on klovnille. Niinpä useimmat päivänsä klovni lähinnä kävelee päämäärättömästi kaduilla siinä kaupungissa, jossa sataa lähes aina.
        Klovnin meikit ovat vanhentuneet, joten ne eivät kestä vettä.
        "Klovni" ei muuten tunnu jotenkin tarkoituksenmukaiselta kirjoitusasulta. Sanon tästä edespäin "klouni".
        Tosiaan, klouni vain kävelee päivät pitkät kaduilla sateessa. Klouni ei välitä siitä, että hän kastuu ja että meikit valuvat, sillä hän on jo tottunut siihen, että olo on yleisesti apea ja maailmalle vihainen.
        Kun lapset näkevät klounin, he tuntevat pelkoa ja surua. Kerran yksi lapsi tosin nauroi, mutta hän olikin tarkkisluokkalainen. Satun tietämään, että myöhemmin lapsesta kasvoi kylän juoppo.
        Joka tapauksessa on eräs kauppa, jossa klouni tuntee olonsa edes hieman tervetulleeksi. Voisi kuvitella, että se olisi jokin hullunkurinen pieni sivukujapuoti, sellainen jossa ei käy enää juuri muita kuin klouni. Mutta ei.
        Kauppa on aivan tavallinen elintarvikekauppa. Klouni ostaa sieltä lähinnä einesvalmisteita, joita syömällä hän lykkää kuolemaansa. Kaupassa klouni vaihtaa joskus muutaman sanan kassaneidin kanssa, eikä se tunnu klounista yhtään hullummalta. Mutta sitten hän palaa taas sateeseen.
        "Klouni" ei muuten tunnu sekään oikein tarkoituksenmukaiselta kirjoitusasulta.
        Sanon tästä edespäin "klooni".
        Lopuksi kerron, mikä oli kloonin kohtalo.
        Eräänä iltana klooni meni nukkumaan. Mutta aamulla hän ei yksinkertaisesti herännyt, vaan oli jossain vaiheessa untaan kuollut.
        Onneksi hän kuitenkin uskoi Jumalaan.
        Niinpä klooni pääsi Taivaaseen.
        Kaltaistensa joukkoon.

sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Varo mille silmäsi avaat (jatkuu)

Waltari-pastissi tai mikälienytonkaan - tämä matkahurmakertomukseni jota pikakirjoitan ja jonka suunnasta minulla ei ole mitään tietoa - jatkuu. (Tsekkaa edellinen merkintä.)

3

En ollut tajunnut ottaa huomioon, että satamatorilla olisi lähtöni aikaan käynnissä jokalauantaiset markkinat kaikessa hulinassaan ja ihmispaljoudessaan. Mutta sopivammasta lähtösaattueesta en olisi voinut uneksiakaan!
            Risteillessäni läpi kymmenien punaisten myyntikojujen, satojen ihmisten ja tusinain katukissojen, lukemattomien lokkien kirkuessa ylläni, olin itkeä iloon sekoittuvasta sentimentaalisesta kaihosta, sillä tämä oli se osa kotikaupunkiani, joka oli minulle kaikkein rakkain, ja nyt olin jättämässä sen, jos en loppuiäksi, niin hyvin, hyvin pitkäksi aikaa.
            Kojujen viiksekkäät miehet sekä punakasvoiset, lihavat naiset, minulle niin tutut, kauppasivat hedelmiään, silakoitaan, makkaroitaan ja makeisiaan keskellä olostaan nauttivien eloisien, pälisevien ihmisten. Ihmiset kaulailivat toisiaan ja huutelivat toisilleen rivouksia ja nauroivat yhdessä, ja jostain, jonkun kojun edustalta, kuului yksittäisen äänekkään asiakkaan teeskennelty suuttumus, kun myyjä oli muka vaatinut ylihintaa jostakin pahaisesta makkarankannikasta.
            Ja tunkeuduttuani tuon kaiken läpi, raa'an kalan ja makkarankäryn ja ihmisten tuoksun läpi, se sitten yhtäkkiä avautui siihen, eteeni, kaikessa massiivisuudessaan.
            Laiva, raudan harmaa ja luja, käsittämätön.
            Kuinka lukuisat olivatkaan ne aamut, joina olin kuin magneetin vaikutuksesta ajautunut niiden muutamien laivojen vaikutuspiiriin, jotka kaupunkini satamaan viikoittain pysähtyivät. Olin hämmästellyt niiden valtavaa voimaa, niiden jättiläismäistä, käsittämätöntä, lähes jumalallista kokoa, jossa sata tai tuhatkaan ihmistä ei tuntunut missään.
            Olin toki vuosia takaperin kuullut, miten oli käynyt sen erään Atlanttia ylittäneen laivan, sen jota oli pidetty tuhoutumattomana - ja mikä tuon titaanin kohtalo olikaan lopulta ollut... ja sitä miettiessäni pelonsekainen kunnioitus oli täyttänyt mieleni, mutta samaan aikaan jokin salainen kiihottuneisuus, lapsellisen romanttinen kuoleman ihailu oli saanut minussa vallan. En pakotettunakaan olisi paljastanut kellekään, että salaa haaveilin tuollaisesta kohtalosta... kuolla itsensä titaanin uppoamisen myötä, jäädä historiaan, hukkua jäiseen, tummaan, pohjattoman äärettömään meren syleilyyn vielä nuorena ja voimakkaana... ikuistua siten ihmisten mieliin... siitä minä lapsekkaasti olin haaveillut.
            Näin ihmisten astuvan laivaan huterilta näyttävien köysien varaan rakennetun tilapäisen sillan kautta ja aina sisään asti yhdestä ainoasta, hyvin pienestä ovesta. Suunnatessani sitä kohti, lukemattomien kirkuvien lokkien kierrellessä laivan ja torin ihmispaljouden ympärillä, tapailin repustani piljettiä, jossa luki minun kotikaupunkini ja matkani määränpään nimi, vaikka olin lippua ostaessani ja sitä kädessä pidellessäni huolellisesti välttänyt näkemästä tuota määränpäätä.
            Saatuani otteen piljetistä ohitseni käveli kaksi nuorukaista, tuskin muutamaa vuotta itseäni nuorempaa. He puhelivat toisilleen innokkaasti mutta aivan kuin hieman jotain salaillen, mistä päättelin heidän olevan matkalla kohti ties mitä kolttosia, joiden suloinen kiellettyys kihelmöi silminnähden heidän yksinkertaisissa mielissään.
            Ohittaessani minut toinen nuorukaisista puhalsi tummia hiuksia otsaltaan ja sitten vielä sipaisi niitä reilulla kämmenen huitaisulla kiivaan mutta iloisen katseensa tieltä. Ja tuo huoleton ele sai minut tuntemaan sen siinä nimenomaisessa hetkessä vahvempana kuin koskaan: ihmisten erilaisten elämänpiirien käsittämättömyyden, kohtaamattomuuden - kuinka kahden laajassa katsannossa melko samanlaisen ihmisen elämät voivatkin olla toisistaan niin erillään, niin eri tunnelmin ympäröityinä, eri aikein ja tulevaisuuden odotuksin! Ja huomasin jollain oudolla tavalla sääliväni noita kahta nuorukaista, sillä he eivät tienneet mitään juuri siitä nimenomaisesta jännityksestä ja hurmasta, joka minut oli vallannut, vaikka samanaikaisesti tiesin heidän olevan varmasti vallan tyytyväiset omaan elämäänsä ja luottavan samoin kuin minäkin siihen, että se mitä elämä oli heidän varalleen laskenut, tulisi olemaan jotain aivan erityistä.
            Näin ajatellen saavuin sillalle, mutta ojentaessani lippua viiksekkäälle laivavahdille, joka silmäili ihmisten piljettejä välinpitämättömästi, kuulin jostain, alta kaiken ihmishulinan, lokkien polyfoonisen kaakkunan ja omien innosta kuohuvien, tykyttävien verisuonieni äänen lomasta jotain... jotain... mitä?
            Nuoren naisen hätääntynyttä parkunaa.
            Vetäisin piljettini takaisin juuri, kun laivavahti oli siihen tarttumassa.
            - No mitäs kummaa nyt? hän sanoi. Minä olin viimeisten laivaannousijoiden joukossa, ja hänen äänestään kuulsi kärsimättömyys. Mutta minulta ei liiennyt huolta hänen levottomuudelleen, sillä altani kuuluva pakokauhuinen nuoren naisen - ei, tytön, sen täytyi olla teini-ikäinen tyttö! - ääni vahvistui vahvistumistaan.
            Ja kun ääneen yhtyi jo aivan selvä vanhemman naisen kirkuna, laivavahtikin havahtui ja aloimme yksissä tuumin etsiä äänten lähdettä.
            Ja totta tosiaan, laiturin ja rahtilaivamme väliseen kuohuvaan veteen oli pudonnut tyttö, joka räpiköi mustan syöverin vaahtopäiden seassa henkeään haukkoen, silmät suurina valkoisina ympyröinä. Tajusin, että joko tyttö ei osannut uida tai sitten hänen täytyi olla niin sanotussa sokkitilassa.
            Jätin reppuni sillalle ja hyppäsin perään.
            Jos elävistäkuvista voikin saada sellaisen kuvan, ettei toisen ihmisen pelastaminen tumman veden varasta ole temppu eikä mikään, niin tosikoitokseen joutuminen kyllä luullakseni karistaa sen harhan kenen tahansa, rotevammankin äijän, luulokavalkadista. Eikä sitä hommaa myöskään helpota lainkaan se, että pelastettava tuntuu vielä kaikin voimin sätkivän vastaan ja käyttäytyvän tyystin vastahakoisesti elikkä täysin epäloogillisesti suhteessa henkensä pelastajaan.
            Mutta kumminkin saatuani tuosta hätäisestä tytöstä jonkunlaisen otteen, vaikken siitä kauheasti itse mitään muistakaan, ei minun ollut enää niin kamalan vaivalloista hivuttautua suuren kivilaiturin tikkaille, joka odotti meitä vain muutamien metrien päässä. Tuntiessaan rautaisen tikkaanpuolan kämmenellään tytön ajatuksenjuoksu tuntui hieman selkeytyvän, ja hän pääsi kiipeämään omin avuin ylös.
            Ylhäällä tytön pulska, huolella itsensä maalannut keski-ikäinen äiti rutisti lastaan huolimatta siitä, että hänen leninkinsä kastui hetkessä läpimäräksi. Minun ympärilleni alkoi nopeasti kerääntyä näkemästään vaikuttuneita selkääntaputtajia, joille selitin adrenaliinin yhä pauhatessa suonissani tapahtunutta niin hyvin kuin taisin, kunnes kuulin sillalta laivavahdin äkäisen kutsuhuudon ja jouduin juoksemaan pää kolmantena jalkana läpi sillan napaten vauhdissa mukaan pahaisen reppuni. Ja aivan viime hetkellä singahdin sisään tuon valtavan rahtilaivan koomillisen pienestä ovesta, jonka toisella puolella minua odotti huumaava metallin, bentsiinin ja vastamaalatun raudan tuoksu.

4

Mutta vieläkään en päässyt hengähtämään. Kannella minun hätäistä pelastusoperatsioniani oli nimittäin seurannut aimo joukko nuoria miehiä, jotka vaikuttivat olevan kovin haltioissaan tuosta tempauksestani, joka oli ilmeisesti ulkopuolisen silmiin näyttänyt kovinkin sankarilliselta, vaikka minun mielestäni siinä ei ollut ollut mitään sen kummempaa, vaan olin ainoastaan tehnyt sen, mitä jokainen tekee, kun tietää, ettei voi tekemättäkään jättää.
            Niinpä minun piti ihan pitää pahaisesta hatunreuhkastani kiinni, ettei se olisi lentänyt päästäni, kun kannelle päästyäni kerääntyi ympärilleni ihmisjoukko selkääni läimimään ja tekosiani kehumaan. Alkuun se tuntui minusta nolottavalta ja hieman hermostuttavaltakin, ja pidin lähinnä huolta, ettei kukaan heistä työntäisi ahnaita näppejään reppuuni valheellisen innostuksen turvin, mutta pian osasin jo hieman nauttiakin tuosta huomiosta, joka osoittautui kuitenkin aivan vilpittömäksi.
            Mutta kun laiva töräytti kumean lähtöilmoituksensa, sakki ympäriltäni hajaantui ja me matkustajat aloimme kilpailla paikoista kannen reunalla, jotta voisimme polleina poikina vilkuttaa torilla lähtöämme seuraaville ihmisille, joiden lukemattomilla kasvoilla vilkkui into, hämmästys, kateus, pelko ja ihailu. Kaikkia noita tunteita satamatorille jäävät ihmiset tunsivat meitä kohtaan, meitä, jotka olimme tehneet sen valinnan, joka jokaiselle oli mahdollinen, mutta johon harva tuli lopulta tarttuneeksi.
            Laivan irtaantuessa satamasta meidän vilkutuksemme hurjistui, ja useat naiset torilla nostivat valkeita nenäliinojaan huiskuttaakseen mielitietyilleen, vaikka luulenkin, ettei kovinkaan monen nuoren tytön mies todellisuudessa ollut laivassa, vaan naiset heiluttivat liinojaan vain muodon vuoksi, sillä olivat nähneet naisten elävissäkuvissa niin tehneen.
            Kuitenkin laivan eteneminen oli niin hidasta, että vilkuttaminen siinä kannella kävi nopeasti kovin raskaaksi ja vähän koomilliseksikin ottaen huomioon sen, kuinka verkkaista irtaantumisemme maasta oli. Niinpä jo muutaman kymmenen metrin päässä satamasta kanssamatkustajat ympärilläni alkoivat hiljalleen vetäytyä pois kannen reunalta. Mutta minä olin yksi niistä harvoista, jotka jäivät katsomaan maihin vielä pitkään. Minun oli niin vaikea uskoa, että tuo alati pienenevä kaupunki, lopulta kaukaisuuteen jäävä ja vain pikkurillin kynnen kokoinen, piti sisällään kaiken sen, mitä olin siihen asti koko elämässäni kokenut. Ja minun on pakko myöntää, että sitä ajatellessani kihosi hieman kosteutta silmiini, ja minä ajattelin siskoani ja myös minä ajattelin poismennyttä äitiäni ja Taivalkoskeakin minä ajattelin, mutta sitten räpäytin kyyneleet silmistäni ja nyökäytin aavistuksen päätäni jättäen hyvästit rakkaalle kotikaupungilleni.
            Sitten pakahduttava innostus syöksyi taas suoniini ja alkoi humista tajunnassani, kun muistin, että minulla oli koko valtava rahtilaiva ja sen jännittävät ihmiset tutkittavanani.