torstai 24. toukokuuta 2012

Pelastus

Nuori mies ja nainen hoipertelivat aamuyöllä lampea reunustavaa hiekkatietä poistuttuaan viimeisten joukossa eräässä omakotitalossa järjestetyistä juhlista. Illan kulussa, humalluksen yltyessä, heistä oli tullut läheiset. He raahustivat rapisevalla tiellä tukeutuen toisiinsa niin tiiviisti, että jokin maailman ulkopuolinen olento olisi saattanut erehtyä pitämään heitä yhtenä ainoana organismina.
        - Sinusta mää tykkään, mies sanoi.
        - Määkin sinusta, nainen vastasi.
        Ja he pysähtyivät suutelemaan, eikä kumpikaan maistanut toisessa alkoholia ja tupakkaa, sillä heissä molemmissa oli niitä suurinpiirtein saman verran.
        Sitten he jatkoivat matkaansa entistäkin tiiviimpänä yksikkönä.
        Juuri ennen kääntymistään lammen hiekkatieltä kohti keskustan melua he kuulivat lammen suunnasta äänen ja kääntyivät töksähtelevästi sen suuntaan.
        Keskellä selkää näkyi pari huitovia käsiä.
        - Se hukkuu, mies sanoi, pussasi naista otsahiuksiin ja alkoi pinkoa kohti lampea.
        - Varovasti! nainen huusi perään.
        Nainen istahti katselemaan miehen pelastusyritystä. Ensin se näytti sujuvan hyvin. Mies ui lammen selälle yllättävän vankoin ja lujin vedoin. Hän kietoi hukkuvan olennon harteilleen ja alkoi uida takaisin kohti rantaa.
        Puolivälissä matkaa mies näytti menettävän voimansa. Hän hävisi pinnan alle, mutta pelastettu olento jatkoi hätääntynyttä räpiköintiään kohti rantaa, kunnes sai viimein jalkakosketuksen.
        Nainen meni olentoa vastaan. Se oli mies. Hieman edellistä, hukkunutta miestä nuorempi.
        Nainen riisui takkinsa ja kietoi sen miehen ympärille.
        - Oletko kunnossa? nainen kysyi.
        - Jotenkuten, mies sanoi täristen ja veti keuhkonsa täyteen happea kuin edelleen peläten niiden täyttyvän vedellä. Miehen kasvot olivat kalpeat, silmät kauniit.
        - Tulehan, nainen sanoi ja kiersi kätensä miehen vyötäisille.
        Ja toisiinsa tukeutuen he jatkoivat matkaansa kohti keskustaa.

perjantai 11. toukokuuta 2012

Onko Suomalaisessa kirjakaupassa vielä runoutta?

Lähdettiin etsimään Tapion Paulin kanssa uudistuneen Suomalaisen kirjakaupan runo-osastoa. Löytyikö sitä, ja jos löytyi, oliko siellä runoutta?

(Kuvanlaadusta ja äänisynkasta ei videon kohdalla sitten voida puhua.)


Klovni

Aloitan kuvailemalla klovnin. Hän on tavallinen klovni, kerros sitä sellaista valkoista liejua naamassa ja punainen nenä + huulet, ei silmäripsiä. Naamataululla passiivis-aggressiivinen virne.
        Klovnilla ei ole töitä, ei tietenkään. Kun töiden saaminen on tätä nykyä vaikeaa jopa sinulle, kuvittelepa kuinka vaikeaa se on klovnille. Niinpä useimmat päivänsä klovni lähinnä kävelee päämäärättömästi kaduilla siinä kaupungissa, jossa sataa lähes aina.
        Klovnin meikit ovat vanhentuneet, joten ne eivät kestä vettä.
        "Klovni" ei muuten tunnu jotenkin tarkoituksenmukaiselta kirjoitusasulta. Sanon tästä edespäin "klouni".
        Tosiaan, klouni vain kävelee päivät pitkät kaduilla sateessa. Klouni ei välitä siitä, että hän kastuu ja että meikit valuvat, sillä hän on jo tottunut siihen, että olo on yleisesti apea ja maailmalle vihainen.
        Kun lapset näkevät klounin, he tuntevat pelkoa ja surua. Kerran yksi lapsi tosin nauroi, mutta hän olikin tarkkisluokkalainen. Satun tietämään, että myöhemmin lapsesta kasvoi kylän juoppo.
        Joka tapauksessa on eräs kauppa, jossa klouni tuntee olonsa edes hieman tervetulleeksi. Voisi kuvitella, että se olisi jokin hullunkurinen pieni sivukujapuoti, sellainen jossa ei käy enää juuri muita kuin klouni. Mutta ei.
        Kauppa on aivan tavallinen elintarvikekauppa. Klouni ostaa sieltä lähinnä einesvalmisteita, joita syömällä hän lykkää kuolemaansa. Kaupassa klouni vaihtaa joskus muutaman sanan kassaneidin kanssa, eikä se tunnu klounista yhtään hullummalta. Mutta sitten hän palaa taas sateeseen.
        "Klouni" ei muuten tunnu sekään oikein tarkoituksenmukaiselta kirjoitusasulta.
        Sanon tästä edespäin "klooni".
        Lopuksi kerron, mikä oli kloonin kohtalo.
        Eräänä iltana klooni meni nukkumaan. Mutta aamulla hän ei yksinkertaisesti herännyt, vaan oli jossain vaiheessa untaan kuollut.
        Onneksi hän kuitenkin uskoi Jumalaan.
        Niinpä klooni pääsi Taivaaseen.
        Kaltaistensa joukkoon.

sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Varo mille silmäsi avaat (jatkuu)

Waltari-pastissi tai mikälienytonkaan - tämä matkahurmakertomukseni jota pikakirjoitan ja jonka suunnasta minulla ei ole mitään tietoa - jatkuu. (Tsekkaa edellinen merkintä.)

3

En ollut tajunnut ottaa huomioon, että satamatorilla olisi lähtöni aikaan käynnissä jokalauantaiset markkinat kaikessa hulinassaan ja ihmispaljoudessaan. Mutta sopivammasta lähtösaattueesta en olisi voinut uneksiakaan!
            Risteillessäni läpi kymmenien punaisten myyntikojujen, satojen ihmisten ja tusinain katukissojen, lukemattomien lokkien kirkuessa ylläni, olin itkeä iloon sekoittuvasta sentimentaalisesta kaihosta, sillä tämä oli se osa kotikaupunkiani, joka oli minulle kaikkein rakkain, ja nyt olin jättämässä sen, jos en loppuiäksi, niin hyvin, hyvin pitkäksi aikaa.
            Kojujen viiksekkäät miehet sekä punakasvoiset, lihavat naiset, minulle niin tutut, kauppasivat hedelmiään, silakoitaan, makkaroitaan ja makeisiaan keskellä olostaan nauttivien eloisien, pälisevien ihmisten. Ihmiset kaulailivat toisiaan ja huutelivat toisilleen rivouksia ja nauroivat yhdessä, ja jostain, jonkun kojun edustalta, kuului yksittäisen äänekkään asiakkaan teeskennelty suuttumus, kun myyjä oli muka vaatinut ylihintaa jostakin pahaisesta makkarankannikasta.
            Ja tunkeuduttuani tuon kaiken läpi, raa'an kalan ja makkarankäryn ja ihmisten tuoksun läpi, se sitten yhtäkkiä avautui siihen, eteeni, kaikessa massiivisuudessaan.
            Laiva, raudan harmaa ja luja, käsittämätön.
            Kuinka lukuisat olivatkaan ne aamut, joina olin kuin magneetin vaikutuksesta ajautunut niiden muutamien laivojen vaikutuspiiriin, jotka kaupunkini satamaan viikoittain pysähtyivät. Olin hämmästellyt niiden valtavaa voimaa, niiden jättiläismäistä, käsittämätöntä, lähes jumalallista kokoa, jossa sata tai tuhatkaan ihmistä ei tuntunut missään.
            Olin toki vuosia takaperin kuullut, miten oli käynyt sen erään Atlanttia ylittäneen laivan, sen jota oli pidetty tuhoutumattomana - ja mikä tuon titaanin kohtalo olikaan lopulta ollut... ja sitä miettiessäni pelonsekainen kunnioitus oli täyttänyt mieleni, mutta samaan aikaan jokin salainen kiihottuneisuus, lapsellisen romanttinen kuoleman ihailu oli saanut minussa vallan. En pakotettunakaan olisi paljastanut kellekään, että salaa haaveilin tuollaisesta kohtalosta... kuolla itsensä titaanin uppoamisen myötä, jäädä historiaan, hukkua jäiseen, tummaan, pohjattoman äärettömään meren syleilyyn vielä nuorena ja voimakkaana... ikuistua siten ihmisten mieliin... siitä minä lapsekkaasti olin haaveillut.
            Näin ihmisten astuvan laivaan huterilta näyttävien köysien varaan rakennetun tilapäisen sillan kautta ja aina sisään asti yhdestä ainoasta, hyvin pienestä ovesta. Suunnatessani sitä kohti, lukemattomien kirkuvien lokkien kierrellessä laivan ja torin ihmispaljouden ympärillä, tapailin repustani piljettiä, jossa luki minun kotikaupunkini ja matkani määränpään nimi, vaikka olin lippua ostaessani ja sitä kädessä pidellessäni huolellisesti välttänyt näkemästä tuota määränpäätä.
            Saatuani otteen piljetistä ohitseni käveli kaksi nuorukaista, tuskin muutamaa vuotta itseäni nuorempaa. He puhelivat toisilleen innokkaasti mutta aivan kuin hieman jotain salaillen, mistä päättelin heidän olevan matkalla kohti ties mitä kolttosia, joiden suloinen kiellettyys kihelmöi silminnähden heidän yksinkertaisissa mielissään.
            Ohittaessani minut toinen nuorukaisista puhalsi tummia hiuksia otsaltaan ja sitten vielä sipaisi niitä reilulla kämmenen huitaisulla kiivaan mutta iloisen katseensa tieltä. Ja tuo huoleton ele sai minut tuntemaan sen siinä nimenomaisessa hetkessä vahvempana kuin koskaan: ihmisten erilaisten elämänpiirien käsittämättömyyden, kohtaamattomuuden - kuinka kahden laajassa katsannossa melko samanlaisen ihmisen elämät voivatkin olla toisistaan niin erillään, niin eri tunnelmin ympäröityinä, eri aikein ja tulevaisuuden odotuksin! Ja huomasin jollain oudolla tavalla sääliväni noita kahta nuorukaista, sillä he eivät tienneet mitään juuri siitä nimenomaisesta jännityksestä ja hurmasta, joka minut oli vallannut, vaikka samanaikaisesti tiesin heidän olevan varmasti vallan tyytyväiset omaan elämäänsä ja luottavan samoin kuin minäkin siihen, että se mitä elämä oli heidän varalleen laskenut, tulisi olemaan jotain aivan erityistä.
            Näin ajatellen saavuin sillalle, mutta ojentaessani lippua viiksekkäälle laivavahdille, joka silmäili ihmisten piljettejä välinpitämättömästi, kuulin jostain, alta kaiken ihmishulinan, lokkien polyfoonisen kaakkunan ja omien innosta kuohuvien, tykyttävien verisuonieni äänen lomasta jotain... jotain... mitä?
            Nuoren naisen hätääntynyttä parkunaa.
            Vetäisin piljettini takaisin juuri, kun laivavahti oli siihen tarttumassa.
            - No mitäs kummaa nyt? hän sanoi. Minä olin viimeisten laivaannousijoiden joukossa, ja hänen äänestään kuulsi kärsimättömyys. Mutta minulta ei liiennyt huolta hänen levottomuudelleen, sillä altani kuuluva pakokauhuinen nuoren naisen - ei, tytön, sen täytyi olla teini-ikäinen tyttö! - ääni vahvistui vahvistumistaan.
            Ja kun ääneen yhtyi jo aivan selvä vanhemman naisen kirkuna, laivavahtikin havahtui ja aloimme yksissä tuumin etsiä äänten lähdettä.
            Ja totta tosiaan, laiturin ja rahtilaivamme väliseen kuohuvaan veteen oli pudonnut tyttö, joka räpiköi mustan syöverin vaahtopäiden seassa henkeään haukkoen, silmät suurina valkoisina ympyröinä. Tajusin, että joko tyttö ei osannut uida tai sitten hänen täytyi olla niin sanotussa sokkitilassa.
            Jätin reppuni sillalle ja hyppäsin perään.
            Jos elävistäkuvista voikin saada sellaisen kuvan, ettei toisen ihmisen pelastaminen tumman veden varasta ole temppu eikä mikään, niin tosikoitokseen joutuminen kyllä luullakseni karistaa sen harhan kenen tahansa, rotevammankin äijän, luulokavalkadista. Eikä sitä hommaa myöskään helpota lainkaan se, että pelastettava tuntuu vielä kaikin voimin sätkivän vastaan ja käyttäytyvän tyystin vastahakoisesti elikkä täysin epäloogillisesti suhteessa henkensä pelastajaan.
            Mutta kumminkin saatuani tuosta hätäisestä tytöstä jonkunlaisen otteen, vaikken siitä kauheasti itse mitään muistakaan, ei minun ollut enää niin kamalan vaivalloista hivuttautua suuren kivilaiturin tikkaille, joka odotti meitä vain muutamien metrien päässä. Tuntiessaan rautaisen tikkaanpuolan kämmenellään tytön ajatuksenjuoksu tuntui hieman selkeytyvän, ja hän pääsi kiipeämään omin avuin ylös.
            Ylhäällä tytön pulska, huolella itsensä maalannut keski-ikäinen äiti rutisti lastaan huolimatta siitä, että hänen leninkinsä kastui hetkessä läpimäräksi. Minun ympärilleni alkoi nopeasti kerääntyä näkemästään vaikuttuneita selkääntaputtajia, joille selitin adrenaliinin yhä pauhatessa suonissani tapahtunutta niin hyvin kuin taisin, kunnes kuulin sillalta laivavahdin äkäisen kutsuhuudon ja jouduin juoksemaan pää kolmantena jalkana läpi sillan napaten vauhdissa mukaan pahaisen reppuni. Ja aivan viime hetkellä singahdin sisään tuon valtavan rahtilaivan koomillisen pienestä ovesta, jonka toisella puolella minua odotti huumaava metallin, bentsiinin ja vastamaalatun raudan tuoksu.

4

Mutta vieläkään en päässyt hengähtämään. Kannella minun hätäistä pelastusoperatsioniani oli nimittäin seurannut aimo joukko nuoria miehiä, jotka vaikuttivat olevan kovin haltioissaan tuosta tempauksestani, joka oli ilmeisesti ulkopuolisen silmiin näyttänyt kovinkin sankarilliselta, vaikka minun mielestäni siinä ei ollut ollut mitään sen kummempaa, vaan olin ainoastaan tehnyt sen, mitä jokainen tekee, kun tietää, ettei voi tekemättäkään jättää.
            Niinpä minun piti ihan pitää pahaisesta hatunreuhkastani kiinni, ettei se olisi lentänyt päästäni, kun kannelle päästyäni kerääntyi ympärilleni ihmisjoukko selkääni läimimään ja tekosiani kehumaan. Alkuun se tuntui minusta nolottavalta ja hieman hermostuttavaltakin, ja pidin lähinnä huolta, ettei kukaan heistä työntäisi ahnaita näppejään reppuuni valheellisen innostuksen turvin, mutta pian osasin jo hieman nauttiakin tuosta huomiosta, joka osoittautui kuitenkin aivan vilpittömäksi.
            Mutta kun laiva töräytti kumean lähtöilmoituksensa, sakki ympäriltäni hajaantui ja me matkustajat aloimme kilpailla paikoista kannen reunalla, jotta voisimme polleina poikina vilkuttaa torilla lähtöämme seuraaville ihmisille, joiden lukemattomilla kasvoilla vilkkui into, hämmästys, kateus, pelko ja ihailu. Kaikkia noita tunteita satamatorille jäävät ihmiset tunsivat meitä kohtaan, meitä, jotka olimme tehneet sen valinnan, joka jokaiselle oli mahdollinen, mutta johon harva tuli lopulta tarttuneeksi.
            Laivan irtaantuessa satamasta meidän vilkutuksemme hurjistui, ja useat naiset torilla nostivat valkeita nenäliinojaan huiskuttaakseen mielitietyilleen, vaikka luulenkin, ettei kovinkaan monen nuoren tytön mies todellisuudessa ollut laivassa, vaan naiset heiluttivat liinojaan vain muodon vuoksi, sillä olivat nähneet naisten elävissäkuvissa niin tehneen.
            Kuitenkin laivan eteneminen oli niin hidasta, että vilkuttaminen siinä kannella kävi nopeasti kovin raskaaksi ja vähän koomilliseksikin ottaen huomioon sen, kuinka verkkaista irtaantumisemme maasta oli. Niinpä jo muutaman kymmenen metrin päässä satamasta kanssamatkustajat ympärilläni alkoivat hiljalleen vetäytyä pois kannen reunalta. Mutta minä olin yksi niistä harvoista, jotka jäivät katsomaan maihin vielä pitkään. Minun oli niin vaikea uskoa, että tuo alati pienenevä kaupunki, lopulta kaukaisuuteen jäävä ja vain pikkurillin kynnen kokoinen, piti sisällään kaiken sen, mitä olin siihen asti koko elämässäni kokenut. Ja minun on pakko myöntää, että sitä ajatellessani kihosi hieman kosteutta silmiini, ja minä ajattelin siskoani ja myös minä ajattelin poismennyttä äitiäni ja Taivalkoskeakin minä ajattelin, mutta sitten räpäytin kyyneleet silmistäni ja nyökäytin aavistuksen päätäni jättäen hyvästit rakkaalle kotikaupungilleni.
            Sitten pakahduttava innostus syöksyi taas suoniini ja alkoi humista tajunnassani, kun muistin, että minulla oli koko valtava rahtilaiva ja sen jännittävät ihmiset tutkittavanani.

torstai 3. toukokuuta 2012

Varo mille silmäsi avaat

Luin juuri toistamiseen Mika Waltarin kiihkoisan esikoisteoksen "Suuri illusioni" (1928). Sivulta 160 silmääni tarttui seuraava virke: "Tämä tapahtui niihin aikoihin, jolloin ihmiset alkavat katsella itselleen uusia päällystakkeja kevättä varten." Päätin, että siitä on aloitettava ihan uusi tarina. Mitä sitten seurasi - no, siihen on varasteltu jo paljon muutakin kuin vain aloituslause... Kirjoitin koko pätkän lähes yhteen putkeen, sillä muu olisi tietenkin teeskentelyä.

Varo mille silmäsi avaat

Tämä tapahtui niihin aikoihin, jolloin ihmiset alkavat katsella itselleen uusia päällystakkeja kevättä varten.
            Olin jo hyvän aikaa sitten tehnyt itseni kanssa sopimuksen, että ostaisin piljetin johonkin noista eteläsatamasta viikoittain kaukomaille suuntaavista rahtilaivoista. Sopimukseen kuului, että varsinaisesta määränpäästä pyrkisin olemaan epätietoinen niin pitkään kuin mahdollista - ehkä jopa siihen asti, kunnes laiva viimein pysähtyisi päätesatamaansa, ja minun olisi kohdattava kokonaan uusi maailma, uusi ihana todellisuus tuoreine, jännittävine tuoksuineen, äänineen, ihmisineen ja peloittavan kiihottavine viettelyksineen.
            Sitten, eräänä aamuna, koputin siskoni, jonka kanssa asuin, oveen, ja painelin sisään välittämättä hänen huoneilmansa paksusta tunkkaisuudesta. Sisko ei siivonnut saati tuulettanut lähimainkaan riittävän usein.
            - Sisko, minä sanoin, - tahtoisin jäädä, mutta laiva odottaa.
            - Mitä sinä nyt, sisko ynähti ja kääntyi vaivalloisesti minuun päin hieroen rähmää pitkinä räpsyvistä silmistään.
            - Toistin vain, mitä siinä laulussa sanotaan, minä sanoin, - sillä nyt siitä on tullut kohdalleni totta.
            Sisko nousi istumaan pitäen tokkuraisenakin huolen, ettei hänen paljas rintamuksensa vilahtaisi viltin alta. Hän vilkaisi siristävin silmin hiljaa heiluvien ikkunaverhojen läpi tunkevaan kirkkaaseen, kuulaaseen, raakaan kevätaurinkoon ja käänsi sitten katseensa minuun.
            - Se on "maailma odottaa", eikä "laiva odottaa", sisko sanoi. - Olet kuullut sen väärin.
            Hän puhui tuollaiseen tavallisen irooniseen sävyynsä, jota hänen uneliaisuutensa vain korosti ja josta ei koskaan voinut tietää, mitä todellisia tuntemuksia hän sitä käyttäessään sisälleen kätki. Luulen, ettei hän tiennyt sitä useimmiten itsekään.
            - Miten vain, sanoin tekeytyen teennäisen loukkaantuneeksi.
            - Voi veli, hän sanoi sitten, vakavammin, haluten osoittaa minulle ymmärtävänsä aikeideni vakavuuden. - Tiesinhän minä, että tämä päivä joskus koittaisi.

Sinä aamuna söimme siskon kanssa pitkän aamiaisen, pitkän ja ihanan, juuri sellaisen, joka oli ollut leimallinen yhteisasumisemme alkuajoille, mutta ei viime kuukausille, sillä hiljattain olin alkanut tuntea siskon ajautuneen erinäisten kiireidensä ja mielenailahteluidensa vuoksi minusta koko ajan etäisemmäksi. Se oli tapahtunut aivan huomaamatta, kuten valtava rautalaiva kaukaa kukkulan laelta katsottuna saattaa näyttää pysyvän paikallaan, mutta kun siitä kääntää katseensa hetkeksi pois ja sitten taas takaisin, huomaa laivan lipuneen jo selvästi etäämmäs, kunnes se häviää lähes näkymättömiin.
            Joka tapauksessa nautimme aamiaisemme pienellä parvekkeellamme, josta avautui näkymä torille, ja josta, hieman idänpuoleiselta reunalta kurkotettuaan, saattoi nähdä aivan pienen kaistaleen sitä merta, joka minut oli lumonnut ja jonka suureen tuntemattomuuteen olin viimeinkin päättänyt antautua.
            Istuimme siinä siskon kanssa kylmässä kevätaamussa auringon polttaessa valloittavan, kirpeän lupaavasti kasvojani. Me nautimme pannukahvia, itsepuristamaamme appelsiinimehua ja minun paistamani tuhdin munakkaan, johon olimme sotkeneet siskon edellisenä päivänä satamasta noutamiaan muikkuja (ällöittävän enteellistä, eikö?).
            Olin odottanut, että sisko kyselisi minulta kaikenlaista, ehkä itkisi hysteerisesti, kuten naisilla ja etenkin äidillämme oli ollut tapana, mutta suureksi yllätyksekseni sisko oli aivan tyyni, lämminkin, eikä lainkaan pisteliäs tai muutoin defensiivinen, kuten hän saattoi usein elämäni suurien päätösten suhteen olla.
            Koko aamiaishetkemme ja lähtöni välisenä aikana sisko sanoi ainoastaan yhden asian, ja vaikka sillä ei kyseisessä hetkessä tuntunut olevan suurempaa merkitystä, se paloi mieleeni pysyvästi, niin pysyvästi, että matkani edetessä tuo siskoni huolettomasti ja kepeällä äänenpainolla lausuma toteamus palautui mieleeni yhä uudelleen ja uudelleen näyttäytyen jatkuvasti yhä merkityksellisempänä ja merkityksellisempänä. Saattaa olla, kuten on ihmisen tapa, että jälkijättöisesti aloin nähdä tuossa lausumassa sellaisiakin merkityksiä, joita siinä ei alunperin ollut, mutta joka tapauksessa siskoni ainoa virke lähtöni aamuna kuului näin:
            - Veli, varothan, mille silmäsi avaat.
           
Laiva oli lähtevä eteläsatamasta puoliltapäivin, joten tiesin minulla olevan vielä niukasti aikaa käydä tapaamassa ystävääni, runoilija Taivalkoskea, joka sopivasti majaili nykyään eräässä satamanläheisen hotellin ullakkohuoneessa.
            Minun ja Taivalkosken ystävyys oli näennäisluonteista. Sitä sellaista toveruutta, johon kaksi nuortamiestä tulee ikään kuin olosuhteiden pakosta ajautuneeksi, sellaista, jossa heitä yhdistää vain muutamat, ulkoiset puitteet ja parhaassa tapauksessa myös hiukan jotain muuta. Sellaista magneettista, hiukan epäpuhdasta toveruutta, josta kumpainenkin tietää tavalla tai toisella hyötyvänsä, ehkä oppivansa toisen etevämmyydestä jollain tietyllä elämän osa-alueella, jossa itse tuntee itsensä vajavaiseksi. Minun paremmuuteni oli lehtimiehen selkeydessäni, Taivalkosken paremmuus taas hänen villissä runoilijanluonteessaan.
            Joka tapauksessa tästä ystävyyden luonteestamme johtui, että välillämme tuntui sanaton sopimus, jonka mukaan olisi täysin hyväksyttävää ja kivutonta katkaista ystävyytemme, jos sen välille tulisi jotain poikkitelaista, kuten että alkaisimme esimerkiksi kilvoitella molemmat saman naisen suosiosta, mitä ei kuitenkaan koskaan ollut syystä tai toisesta tapahtunut.
            Kuitenkin juuri Taivalkoski oli se, jonka halusin vielä kerran tavata ennen tuota hullua suuntaamistani kohti tuntematonta, suurta maailmaa. En tiedä miksi niin oli... Ehkä halusin nähdä Taivalkosken kateellisen ilmeen kerrottuani hänelle aikeistani, tai sitten minussa tosiaankin oli vilpitöntä ystävyydentuntoa häntä kohtaan, ja siksi halusin hänet hyvästellä, kuten ystävien kesken on tarpeen ja oikein.
            Matkalla kohti tuota satamanläheistä hotellia kaupunki heräili ympärilläni, hieman tavallista myöhemmin, olihan lauantai. Silloin tällöin huristi ohitseni automobiili mukulakivillä täristen, ja yhden sellaisen tummasta ikkunasta katsoi minua nuori neito, ujoin, kokemattomin silmin hienon hattunsa alta, ja tuossa katseessa olin näkevinäni hämmentynyttä ihailua sitä vapautta kohtaan, jota minä resuisessa ruskeassa pusakassani terveine punaisine poskineni varmastikin hehkuin.
            Ja minä hymyilin vasten kirpeää, hurjaa kevättuulta, sillä tiesin että se oli pelkkää luonnon kiusoittelua, koska aurinko hehkui kuulaalta, pilvettömältä taivaalta vahvana ja elinvoimaisena ja kuumana, ja luotin, että siellä minne minä olin matkalla, tulisi olemaan vieläkin lämpimämpää ja kesäisempää kuin mitä minun rakkaalla kotimaallani keskellä uhkeinta suveakaan olisi tarjota.

Yllätyksekseni sain huomata, että Taivalkoski ei suinkaan ollut ullakkohuoneessaan humalaansa poisnukkumassa, vaan hän nauttikin jo hotellin terassilla aamukahviaan. Seurassaan ystävälläni oli jokin resuinen nuori nainen, liian nuori, ja minun ensimmäinen, kamala ajatukseni, jonka pian torjuin, oli kuvitella mihin kierouksiin ystäväni olikaan tuon naisen spriipäissään edellisyönä houkutellut.
            - Katsos, kukas se siinä! Taivalkoski huusi minulle jo hyvän matkan päästä kättään iloisesti heilauttaen. Hän näytti olevan mielissään, kun joku keskeytti hänen selvästi vaivautuneen aamiaishetkensä tuon lasisin silmin kahvikuppinsa mustaan syöveriin tuijottavan heitukan kanssa.
            - Runoilija Taivalkoski! minä huikkasin takaisin. - Ja tähän aikaan hereillä, eikö ole ennenkuulumatonta, häh!
            Kävin istumaan heidän pöytäänsä. Ojensin käteni tuolle nuorelle naiselle, mutta hän ei irrottanut katsettaan kahvikupista.
            - Hän on Malviina... Älä välitä, tyttö paralla on kohmelo...
            Sen jälkeen jätimme tytön huomiotta. Se olisi tuntunut minusta kurjemmalta, jos en olisi ollut niin täynnä pakahduttavaa matkani odotusta.
            - No, mitä mies, Taivalkoski sanoi vähän teennäisen rehvakkaaseen sävyyn minua niskalle toverillisesti läpsäyttäen. Hän nosti kämmenensä auringonsuojaksi ja siristi silmiään koko olemustani tarkastellen.
            - Aikamoinen reppu, hän tokaisi sitten. - Maailmanympärysmatkalleko sitä ollaan lähdössä, hän nauroi.
            Minä hymyilin ja vilkutin ystävälleni silmää.
            - Ei huonosti arvattu, sanoin.
            Taivalkoski iski kätensä yhteen ja alkoi hohottaa.
            - Perskeles! Nytkö sinä sen sitten teet!
            Katsoin merkitsevästi kelloani ja sanoin:
            - Laiva lähtee kolmen vartin kuluttua.
            - Perskeles! Taivalkoski toisti ja vain tuijotti minua hymyillen.
            Miedoksi pettymyksekseni huomasin, ettei Taivalkosken ilmeessä ollut lainkaan kateutta. Koin jopa pientä loukkaantuneisuutta, kun huomasin hänen olevan tavalliseen tapaansa innostuneen kiinnostunut asiastani kuin se olisi ollut mitä tahansa tavanomaiseen arkipäiväiseen elämään kuulunutta.
            Et tiedä, vielä minne laiva suuntaa... No se on rohkeaa ja romantillista, totisesti... Entäpä rahapuoli sitten? Juu-u, juu-u, säästöillä ja lehtireportaaseilla... Enhän minä sillä, että sinun nälkään uskoisin kuolevan, sen verran neuvokkaana minä sinut olen oppinut tuntemaan... Mitenkäpä sitten siskosi pärjännee? Niin, onhan hänellä jo ikää, ja koulutuskin... Vaan minä kun olen oppinut hänet tuntemaan pikkusiskonasi, joten on niin kovin vaikea uskoa, että hän on jo naisen iässä... Hä hä, en minä häneen ala kajoamaan, jos sitä mietit... Vaikka lupaan kyllä perään katsoa... Entäpä milloin palaat? Ei tietoa vielä, jahas, jahas... No kyllä sinä olet aika seikkailija, kyllä minä sen sanon...
            Tällä tavoin puhelimme Taivalkosken kanssa sen pienen tovin, joka minulla oli käytettävissäni, kunnes läpi kaupungin kaikui ensimmäinen valtava törähdys, jonka olin oppinut sataman lähellä asuessani niin kaihoisin ajatuksin tuntemaan. Ja nyt tuo ääni oli minua - aivan kuin vain minua! - varten tarkoitettu.
            Ja minä hyvästelin Taivalkosken, läheisimmän ystäväni siskoni jälkeen, tuntien vain jotain hyvin ulkokohtaista ja mietoa häntä kohtaan. Me syleilimme, kuten toverukset nyt miehekkäästi saattavat toisiaan syleillä, ja minä jätin hänelle pari seteliä vinkaten kohti Malviinaa, joka selvästi oli jonkinlaisen mieltä ylentävän rohdon tarpeessa. Taivalkoski nyökkäsi minulle hieman pahoillaan, aivan kuin olisin tietänyt jotain enemmänkin hänen suhteestaan tuohon surkuteltavaan tyttöön, ja tuo laimean pahoitteleva mutta kiitollisen toverillinen ilme jäi viimeiseksi muistokseni Taivalkosken kasvoista ennen nousemistani tuohon suureen, harmaaseen rahtilaivaan, jonka määränpäästä minulla ei satamaa kohti kepein askelin suunnatessani ollut vielä minkäänlaista tietoa.