sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Varo mille silmäsi avaat (jatkuu)

Waltari-pastissi tai mikälienytonkaan - tämä matkahurmakertomukseni jota pikakirjoitan ja jonka suunnasta minulla ei ole mitään tietoa - jatkuu. (Tsekkaa edellinen merkintä.)

3

En ollut tajunnut ottaa huomioon, että satamatorilla olisi lähtöni aikaan käynnissä jokalauantaiset markkinat kaikessa hulinassaan ja ihmispaljoudessaan. Mutta sopivammasta lähtösaattueesta en olisi voinut uneksiakaan!
            Risteillessäni läpi kymmenien punaisten myyntikojujen, satojen ihmisten ja tusinain katukissojen, lukemattomien lokkien kirkuessa ylläni, olin itkeä iloon sekoittuvasta sentimentaalisesta kaihosta, sillä tämä oli se osa kotikaupunkiani, joka oli minulle kaikkein rakkain, ja nyt olin jättämässä sen, jos en loppuiäksi, niin hyvin, hyvin pitkäksi aikaa.
            Kojujen viiksekkäät miehet sekä punakasvoiset, lihavat naiset, minulle niin tutut, kauppasivat hedelmiään, silakoitaan, makkaroitaan ja makeisiaan keskellä olostaan nauttivien eloisien, pälisevien ihmisten. Ihmiset kaulailivat toisiaan ja huutelivat toisilleen rivouksia ja nauroivat yhdessä, ja jostain, jonkun kojun edustalta, kuului yksittäisen äänekkään asiakkaan teeskennelty suuttumus, kun myyjä oli muka vaatinut ylihintaa jostakin pahaisesta makkarankannikasta.
            Ja tunkeuduttuani tuon kaiken läpi, raa'an kalan ja makkarankäryn ja ihmisten tuoksun läpi, se sitten yhtäkkiä avautui siihen, eteeni, kaikessa massiivisuudessaan.
            Laiva, raudan harmaa ja luja, käsittämätön.
            Kuinka lukuisat olivatkaan ne aamut, joina olin kuin magneetin vaikutuksesta ajautunut niiden muutamien laivojen vaikutuspiiriin, jotka kaupunkini satamaan viikoittain pysähtyivät. Olin hämmästellyt niiden valtavaa voimaa, niiden jättiläismäistä, käsittämätöntä, lähes jumalallista kokoa, jossa sata tai tuhatkaan ihmistä ei tuntunut missään.
            Olin toki vuosia takaperin kuullut, miten oli käynyt sen erään Atlanttia ylittäneen laivan, sen jota oli pidetty tuhoutumattomana - ja mikä tuon titaanin kohtalo olikaan lopulta ollut... ja sitä miettiessäni pelonsekainen kunnioitus oli täyttänyt mieleni, mutta samaan aikaan jokin salainen kiihottuneisuus, lapsellisen romanttinen kuoleman ihailu oli saanut minussa vallan. En pakotettunakaan olisi paljastanut kellekään, että salaa haaveilin tuollaisesta kohtalosta... kuolla itsensä titaanin uppoamisen myötä, jäädä historiaan, hukkua jäiseen, tummaan, pohjattoman äärettömään meren syleilyyn vielä nuorena ja voimakkaana... ikuistua siten ihmisten mieliin... siitä minä lapsekkaasti olin haaveillut.
            Näin ihmisten astuvan laivaan huterilta näyttävien köysien varaan rakennetun tilapäisen sillan kautta ja aina sisään asti yhdestä ainoasta, hyvin pienestä ovesta. Suunnatessani sitä kohti, lukemattomien kirkuvien lokkien kierrellessä laivan ja torin ihmispaljouden ympärillä, tapailin repustani piljettiä, jossa luki minun kotikaupunkini ja matkani määränpään nimi, vaikka olin lippua ostaessani ja sitä kädessä pidellessäni huolellisesti välttänyt näkemästä tuota määränpäätä.
            Saatuani otteen piljetistä ohitseni käveli kaksi nuorukaista, tuskin muutamaa vuotta itseäni nuorempaa. He puhelivat toisilleen innokkaasti mutta aivan kuin hieman jotain salaillen, mistä päättelin heidän olevan matkalla kohti ties mitä kolttosia, joiden suloinen kiellettyys kihelmöi silminnähden heidän yksinkertaisissa mielissään.
            Ohittaessani minut toinen nuorukaisista puhalsi tummia hiuksia otsaltaan ja sitten vielä sipaisi niitä reilulla kämmenen huitaisulla kiivaan mutta iloisen katseensa tieltä. Ja tuo huoleton ele sai minut tuntemaan sen siinä nimenomaisessa hetkessä vahvempana kuin koskaan: ihmisten erilaisten elämänpiirien käsittämättömyyden, kohtaamattomuuden - kuinka kahden laajassa katsannossa melko samanlaisen ihmisen elämät voivatkin olla toisistaan niin erillään, niin eri tunnelmin ympäröityinä, eri aikein ja tulevaisuuden odotuksin! Ja huomasin jollain oudolla tavalla sääliväni noita kahta nuorukaista, sillä he eivät tienneet mitään juuri siitä nimenomaisesta jännityksestä ja hurmasta, joka minut oli vallannut, vaikka samanaikaisesti tiesin heidän olevan varmasti vallan tyytyväiset omaan elämäänsä ja luottavan samoin kuin minäkin siihen, että se mitä elämä oli heidän varalleen laskenut, tulisi olemaan jotain aivan erityistä.
            Näin ajatellen saavuin sillalle, mutta ojentaessani lippua viiksekkäälle laivavahdille, joka silmäili ihmisten piljettejä välinpitämättömästi, kuulin jostain, alta kaiken ihmishulinan, lokkien polyfoonisen kaakkunan ja omien innosta kuohuvien, tykyttävien verisuonieni äänen lomasta jotain... jotain... mitä?
            Nuoren naisen hätääntynyttä parkunaa.
            Vetäisin piljettini takaisin juuri, kun laivavahti oli siihen tarttumassa.
            - No mitäs kummaa nyt? hän sanoi. Minä olin viimeisten laivaannousijoiden joukossa, ja hänen äänestään kuulsi kärsimättömyys. Mutta minulta ei liiennyt huolta hänen levottomuudelleen, sillä altani kuuluva pakokauhuinen nuoren naisen - ei, tytön, sen täytyi olla teini-ikäinen tyttö! - ääni vahvistui vahvistumistaan.
            Ja kun ääneen yhtyi jo aivan selvä vanhemman naisen kirkuna, laivavahtikin havahtui ja aloimme yksissä tuumin etsiä äänten lähdettä.
            Ja totta tosiaan, laiturin ja rahtilaivamme väliseen kuohuvaan veteen oli pudonnut tyttö, joka räpiköi mustan syöverin vaahtopäiden seassa henkeään haukkoen, silmät suurina valkoisina ympyröinä. Tajusin, että joko tyttö ei osannut uida tai sitten hänen täytyi olla niin sanotussa sokkitilassa.
            Jätin reppuni sillalle ja hyppäsin perään.
            Jos elävistäkuvista voikin saada sellaisen kuvan, ettei toisen ihmisen pelastaminen tumman veden varasta ole temppu eikä mikään, niin tosikoitokseen joutuminen kyllä luullakseni karistaa sen harhan kenen tahansa, rotevammankin äijän, luulokavalkadista. Eikä sitä hommaa myöskään helpota lainkaan se, että pelastettava tuntuu vielä kaikin voimin sätkivän vastaan ja käyttäytyvän tyystin vastahakoisesti elikkä täysin epäloogillisesti suhteessa henkensä pelastajaan.
            Mutta kumminkin saatuani tuosta hätäisestä tytöstä jonkunlaisen otteen, vaikken siitä kauheasti itse mitään muistakaan, ei minun ollut enää niin kamalan vaivalloista hivuttautua suuren kivilaiturin tikkaille, joka odotti meitä vain muutamien metrien päässä. Tuntiessaan rautaisen tikkaanpuolan kämmenellään tytön ajatuksenjuoksu tuntui hieman selkeytyvän, ja hän pääsi kiipeämään omin avuin ylös.
            Ylhäällä tytön pulska, huolella itsensä maalannut keski-ikäinen äiti rutisti lastaan huolimatta siitä, että hänen leninkinsä kastui hetkessä läpimäräksi. Minun ympärilleni alkoi nopeasti kerääntyä näkemästään vaikuttuneita selkääntaputtajia, joille selitin adrenaliinin yhä pauhatessa suonissani tapahtunutta niin hyvin kuin taisin, kunnes kuulin sillalta laivavahdin äkäisen kutsuhuudon ja jouduin juoksemaan pää kolmantena jalkana läpi sillan napaten vauhdissa mukaan pahaisen reppuni. Ja aivan viime hetkellä singahdin sisään tuon valtavan rahtilaivan koomillisen pienestä ovesta, jonka toisella puolella minua odotti huumaava metallin, bentsiinin ja vastamaalatun raudan tuoksu.

4

Mutta vieläkään en päässyt hengähtämään. Kannella minun hätäistä pelastusoperatsioniani oli nimittäin seurannut aimo joukko nuoria miehiä, jotka vaikuttivat olevan kovin haltioissaan tuosta tempauksestani, joka oli ilmeisesti ulkopuolisen silmiin näyttänyt kovinkin sankarilliselta, vaikka minun mielestäni siinä ei ollut ollut mitään sen kummempaa, vaan olin ainoastaan tehnyt sen, mitä jokainen tekee, kun tietää, ettei voi tekemättäkään jättää.
            Niinpä minun piti ihan pitää pahaisesta hatunreuhkastani kiinni, ettei se olisi lentänyt päästäni, kun kannelle päästyäni kerääntyi ympärilleni ihmisjoukko selkääni läimimään ja tekosiani kehumaan. Alkuun se tuntui minusta nolottavalta ja hieman hermostuttavaltakin, ja pidin lähinnä huolta, ettei kukaan heistä työntäisi ahnaita näppejään reppuuni valheellisen innostuksen turvin, mutta pian osasin jo hieman nauttiakin tuosta huomiosta, joka osoittautui kuitenkin aivan vilpittömäksi.
            Mutta kun laiva töräytti kumean lähtöilmoituksensa, sakki ympäriltäni hajaantui ja me matkustajat aloimme kilpailla paikoista kannen reunalla, jotta voisimme polleina poikina vilkuttaa torilla lähtöämme seuraaville ihmisille, joiden lukemattomilla kasvoilla vilkkui into, hämmästys, kateus, pelko ja ihailu. Kaikkia noita tunteita satamatorille jäävät ihmiset tunsivat meitä kohtaan, meitä, jotka olimme tehneet sen valinnan, joka jokaiselle oli mahdollinen, mutta johon harva tuli lopulta tarttuneeksi.
            Laivan irtaantuessa satamasta meidän vilkutuksemme hurjistui, ja useat naiset torilla nostivat valkeita nenäliinojaan huiskuttaakseen mielitietyilleen, vaikka luulenkin, ettei kovinkaan monen nuoren tytön mies todellisuudessa ollut laivassa, vaan naiset heiluttivat liinojaan vain muodon vuoksi, sillä olivat nähneet naisten elävissäkuvissa niin tehneen.
            Kuitenkin laivan eteneminen oli niin hidasta, että vilkuttaminen siinä kannella kävi nopeasti kovin raskaaksi ja vähän koomilliseksikin ottaen huomioon sen, kuinka verkkaista irtaantumisemme maasta oli. Niinpä jo muutaman kymmenen metrin päässä satamasta kanssamatkustajat ympärilläni alkoivat hiljalleen vetäytyä pois kannen reunalta. Mutta minä olin yksi niistä harvoista, jotka jäivät katsomaan maihin vielä pitkään. Minun oli niin vaikea uskoa, että tuo alati pienenevä kaupunki, lopulta kaukaisuuteen jäävä ja vain pikkurillin kynnen kokoinen, piti sisällään kaiken sen, mitä olin siihen asti koko elämässäni kokenut. Ja minun on pakko myöntää, että sitä ajatellessani kihosi hieman kosteutta silmiini, ja minä ajattelin siskoani ja myös minä ajattelin poismennyttä äitiäni ja Taivalkoskeakin minä ajattelin, mutta sitten räpäytin kyyneleet silmistäni ja nyökäytin aavistuksen päätäni jättäen hyvästit rakkaalle kotikaupungilleni.
            Sitten pakahduttava innostus syöksyi taas suoniini ja alkoi humista tajunnassani, kun muistin, että minulla oli koko valtava rahtilaiva ja sen jännittävät ihmiset tutkittavanani.

6 kommenttia:

  1. Hauskaa että maistuu! Kirjoittaminen tosin uhkaa nyt tyssätä: ns. faktuaaliset ongelmakohdat ovat saartaneet minut. Tätä pitäisi ehkä viedä vielä enemmän hyperrealistiseen suuntaan, koska en jaksaisi noudattaa historiallisia tosiseikkoja jne., kaikkea sellaista tympeää.

    VastaaPoista
  2. Tai siis: kyllä minä niitä noudattaisin, jos niistä jotain tietäisin. Vaan ehkä pitäisi viedä tätä suuntaan, jossa olisi luontevampaa kekata juttuja ihan omasta päästä.

    VastaaPoista
  3. Ihan riittävästi löytyy sitä tarkistin-että-asemasotavaiheessa-elokuussa-43-oli-juuri-tällaisia-lusikoita-matskua, antaa mennä omasta päästä vain!

    VastaaPoista
  4. PS. Sitä paitsi mitä (kirjallisuus)historiaan tulee, tuohan menee just vähän semmoiseen herra ja ylhäisyys -suuntaan, olisiko tällaista tuotantoa syntynyt johonkin faktojen tarkistamiseen jumiutumalla: http://fi.wikipedia.org/wiki/Simo_Penttilä

    VastaaPoista
  5. Kiitos kannustuksesta!

    Ja juu, toki mielelläni jättäisin puuduttavat & tylsistyttävät "tosimaailman" vaatimukset täysin huomiotta, mutta joskus vain huomaa tekstiinsä muodostuneen tietynlaisen maailmankuvan. Ja teksti tuntuu nykyisellään vaativan edes jonkinlaista tosimaailman huomioimista, etenkin kun pitäisi alkaa kertoa laivan asukkaista... mistä he ovat? Heidät pitäisi jotenkin sitoa tähän maailmaan, ja jos lähden sille tielle, tästä maailmasta pitäisi jotain tietääkin. Ja ehkä ottaa selville jotain joistain rahtilaivojen reiteistä jne, sillä olen tuumaillut, että päätepiste laivalle voisi olla Amerikka. Ja jos päätepiste tosiaan on Amerikka, silloin teksti sijoittuu tähän maailmaan... No joo, onnistuneella hyperrealistisella sävyllä kaikenlaiset ratkaisut voi saada toimimaan, mutta hankalaksi se voi käydä.

    Nyt olen ikään kuin ajanut itseni nurkkaukseen, josta pitäisi kenties pakittaa hieman, jotta tekstin maailma ikään kuin vapautuisi, ja voisin taas kirjoittaa ihan kuten haluan.

    Kiitos kommentista! Mukavaa, että tietää edes jonkun lukevan!

    VastaaPoista