maanantai 18. kesäkuuta 2012

Facebookittomuuspäiväkirja, päivät 5, 6 ja 7 − ja 8

Perjantai

Kavereiden näkeminen tuntuu oudolta. Kuin loman jälkeen.

Lauantai

Ei enää lisättävää.

Sunnuntai

Jee.

Maanantai

No niin, lakko loppui, mitä jäi kätöseen?
        Tärkein havainto on, että en usko olevani varsinaisesti riippuvainen Facebookista, sillä vieroitusoireita ei ilmennyt. Pikemminkin ensimmäisinä päivinä FB-lakko tuntui yksinkertaisesti kivalta - mutta ajan kanssa olosta tuli hieman muista eristäytynyt ja yksinäinen (mutta ei mitenkään epätoivoisen dramaattisesti). Toinen havainto on, että Facebook tarjoaa oivan valetodellisuuden, johon paeta omaa saamattomuuttaan ja passiivisuuttaan. Se on kurjaa ja vaarallista, ja siitä pitää olla jatkossa tietoisempi. Kolmas havainto on, että Facebook on aidosti hyödyllinen ja tärkeä osa elämääni, koska siellä keskustellaan ja hoidetaan jatkuvasti töihini ja ihmissuhteisiini liittyviä asioita. Toki minä nämä asiat jo ennestäänkin tiesin. Mutten välttämättä tiennyt.
        Jatkossa kokeilen pitää ainakin parempaa kuria Facebookin käytöstä työajalla. Mitä jos liittyisin heihin, jotka vain käyvät Facebookissa siis jatkuvan olemisen sijaan?

perjantai 15. kesäkuuta 2012

Facebookittomuuspäiväkirja, päivät 2, 3 ja 4

Tiistai

Viikon FB-tauon taustalla on myös edellisessä merkinnässä mainitsematon, konkreettinen tavoite. Tajusin, että jos haluan tulla kesällä jotenkin toimeen, minun on panostettava ainakin loppukesäkuu kunnolla sirpaleisiin duuneihini. Kyseessä on siis laajempikin ryhtiliike.
        Tähän tapaan aion elää päiviäni:

8.45 herätys, venyttely
8.55 suihku
9.10 Hesari, aamiainen
9.30 arvostelupalvelutekstiä
11 Foucault'ta esseetä varten
12 kävely keskustaan (spoken word -runon työstöä)
13 lounas
13.45 X:n käsikirjoituksen lukua
14.30 juttuideoiden työstämistä, tarjoamista
15.30 kandityön hiominen loppuun, tulostus
17 LOL

Tuntuu kieltämättä hyvältä kokea jonkinlaista elämänhallintaa, kurinalaisuutta. Yleensä teen töitä kerralla paljon vain purskauksissa. Olen nyt aika luottavaisin mielin, että saan tämän toimimaan kesäkuun loppuun asti. Ja jos onnistun siinä nyt, miksen onnistuisi jatkossakin.

Keskiviikko

Ei juurikaan ongelmia, enimmäkseen tuntuu oikein hyvältä, puhtaalta, energiseltä, vapautuneelta. Ymmärrän, ettei Facebook-suhdettani kai sittenkään voi mieltää riippuvuudeksi, sillä varsinaisia vieroitusoireita ei ole. Se on pikemminkin pinttynyt tapa, sijaistoiminto, johon olen paennut toimettomuuttani, ei niinkään mikään päihtymystä aiheuttava aine. Tärkeä havainto.
        Käytännön ongelmat toki jatkuvat. Ihmisiin pitää pitää yhteyttä tekstiviestitse, se on kallista ja paljon vaikeampaa kuin Facebookissa. Ja siis vaikeuttaa itseni lisäksi myös muiden asiainhoitoa, kun en ole sopimassa ja keskustelemassa asioista.
        Työt sujuvat mainiosti. Kurinalainen aikatauluttaminen yksinkertaisesti rokkaa. Työpäivän jälkeen ei tarvitse murehtia yhtään mistään, kun tietää miettineensä jokaista tärkeää osa-aluetta sille varattuna aikana. Epämääräisenä möykkynä hahmottuva tunne asioiden kasaantumisesta ja hallitsemattomuudesta on tiessään, sillä selkeä tietoisuus tehdystä työstä ja siihen käytetystä ajasta sulattaa sen kuin itsestään.

Torstai

Alan kaivata hieman takaisin Facebookiin. Siihen ei kuitenkaan liity mitään kovin epätoivoista, ja tarve tuntuu jotenkin terveeltä ja luontevalta. Koko ajan vahvistuu tunne siitä, että ei minun ole tarpeen poistua Facebookista kokonaan, ainoastaan löytää tasapaino sen käytölle (ei FB:tä työaikaan, esim.).
        Yksinäisyys myös vaivaa hieman. Tunnen olevani etäällä muista, tosin tähän on muitakin syitä kuin facebookittomuus, kuten parin ystävän poissaolo kaupungista ja oma, intensiivinen keskittyminen töihini.
        Hyviä statuksia on kyllä pyörinyt mielessä.

tiistai 12. kesäkuuta 2012

Facebookittomuuspäiväkirja, päivä 1, maanantai

Ensimmäinen päivä ilman Facebookia, ja ensimmäinen ongelma: suurin osa blogitekstieni lukijoista tulee Facebookin kautta. Nyt - tai seuraavan viikon ajan - en voi kuin toivoa, että joku muu siellä Babylonin oravanpyörän pinnojen välissä linkittää näitä tekstejäni puolestani.
        Läksin lätkimään FB:stä, koska olin jo pitkään kokenut tyytymättömyyttä omaan Facebook-suhteeseeni. Ongelma on useimmille varmaankin tuttu, mutta luullakseni minulle keskimääräistä pahempi: Facebookista on muodostunut minulle turvapaikka, sijaistoiminto, valetodellisuus, johon pystyn pakenemaan, huijaamaan mieltäni siten, että se luulee tekevänsä jotain aktiivista, vaikka todellisuudessa se passivoituu kuin passi Tallinnan-risteilyllä.
        Sitä paitsi keskittymiskykyni on lähtötasoltaan jo ilman FB:tä tarpeeksi huono, mikä taas on erityisen ikävä asia siksi, että yritän ainakin tällä hetkellä työllistää itseni freelancerina ja ylipäätään kehittää kirjoittamistani. Ja kirjoittaminen ja lukeminen vaativat keskittymistä. Viime aikoina "työntekoni" onkin ollut senlaatuista, että heti kirjoitettuani/luettuani lauseenkin vilkaisen Facebookia. Ei niin voi elää, itsekunnioitushan siinä menee. Eikä niitä töitä tietenkään saa siihen tapaan tehtyä.
        Turhaa luulottelua myös, että voisin jotenkin mystisesti "vain olla menemättä Facebookiin niin usein". Facebookista on tullut osa minua, ei mikään paikka johon välillä "menen", vaan paikka jossa lähtökohtaisesti "olen". Perusolotilani on olla Facebookissa, istuinpa sitten MacBook Airillani yliopiston kahvilassa tai kävelinpä Pikku-Huopalahdessa iPhone taskussa. Elämäni on jo pitkään ollut jatkuvaa haaveilua pienestä punaisesta neliöstä, jonka keskellä on pieni valkoinen numero, mitä suurempi sen parempi.
        Suurin ongelma viikon FB-tauossani on, että Facebook on ihan oikeasti ja aidosti olennainen, perusteltavissa olevan tärkeä osa arkeani. Siellä solmin tapaamiseni, huollan ihmissuhteeni - eikä siinä lähtökohtaisesti edes ole minusta mitään vikaa. Olenhan 11-vuotiaasta asti tavalla tai toisella elänyt netissä (Artic, MyArtic, IRC, Messenger, Irc-Galleria). Kyse on siitä, kuinka mielekkääksi sen kokee ja kuinka pahasti sellainen asettuu muun elämän tielle.
        Miksen aiemmin lähtenyt FB:stä tai kokeillut vastaavaa taukoa? (Saamattomuuden ohella) siksi, että nyt ensimmäistä kertaa koin selvästi ja kirkkaasti, että haitat ovat sittenkin hyötyjä suurempia. Ei kai siinä sen kummempaa.
        Tähän asti, siis ensimmäisen päivän iltaan siis, lakko on tuntunut lähinnä helvetin hyvältä. Hyvin vapauttavalta. Tuntuu kuin aistit ulkomaailmalla avautuisivat. Voin kuvitella, että alkoholiriippuvuudesta selviävältä tuntuu jotenkuten tältä: että kun ongelmaan - tylsyyteen, apatiaan, melankoliaan - ei haekaan ratkaisua helpon kautta, tajuaa, kuinka jännittävältä paikalta maailma yhtäkkiä tuntuukin. 
        Jokaisena hetkenä pitää keksiä uudelleen, millä sen hetken täyttää.
        Toisaalta mieleen on tullut jo joitakin käytännöllisiä asioita, jotka olisi hyvä hoitaa Facebookissa: lähinnä ihan vaan keskustelua ystävien kanssa, joidenkin asioiden selvittämistä. Sellainen on yksinkertaisesti ylivertaisen kätevää Facebookissa. Ehkä tämän puhdistusprosessin avulla pystyn jonkin ajan kuluttua näkemään Facebookin arvon ilman, että renki käy isännäkseni. Katsotaan.
        Mutta nyt hus linkittämään tätä, siitä.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

HATTU

Muovailuvahahahmoilla toteutettu stop motion -lyhytelokuva, jolla osallistuin Uneton48-lyhytelokuvakilpailuun. Musiikki Duo W:n.

keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Miten kirjoitan (spontaani tapausesimerkki)

Seuraavassa on kuvaus siitä, millainen on tyypillinen tarinankirjoitusprosessini, tai millainen se on noin viimeisen vuoden ajan ollut (tekstejä on siis toki paljon enemmän kuin mitä olen blogiin laittanut). Sain idean eräälle tarinalle tänä aamuna, mutta sen kirjoittamisen sijaan päätin kirjoittaa heti auki sen prosessin, joka todennäköisesti olisi johtanut tekstin syntymiseen. Tarina siis ikään kuin kirjoitti itsensä samalla kun yritin kirjoittaa auki sitä prosessia, joka olisi sen syntymiseen joka tapauksessa johtanut. Kaikki mitä seuraavassa kuvaan on tapahtunut siis muutaman viime tunnin aikana.

Tänään odottaessani bussia Etelä-Haagassa mietin uusia kenkiäni, jotka tuntuivat aavistuksen puristavilta. 
       Ja kävi kuten usein käy täysin arkisen asian yhteydessä - mielessäni välähti tarina-asetelma: Mies menee kenkäkauppaan ja saa palvelua naismyyjältä. Heidän elkeissään on flirttaileva sävy. Nainen asettaa kengän miehen jalkaan ja kysyy: Sopiiko? Mies vastaa, että eihän mikään elämässä koskaan täydellisesti sovi. Nainen hymyilee haastavasti ja sanoo: Oletko varma?
       Asetelman piirtyessä mieleeni aistin heti, että kyseessä on ihan kelpo tarinan itu. Mutta päästyäni kohtaan, jossa kengän sopivuudesta tulee liian itsestään selvä vertaus miehen ja naisen romanttiselle yhteensopivuudelle, tunsin heti, että tarinaan, ainakin sellaiseen tarinaan joka minua lukijana (eli kirjoittajana) kiinnostaa, asetelma olisi aivan liian yksitasoinen, ennalta arvattava ja tylsä.
       Niinpä mielessäni käynnistyi prosessi, joka on noin viimeisen vuoden ollut kirjoittamiselleni olennainen: miten saada turhan tutulta tuntuvasta asetelmasta kiinnostava, yllättävä muttei teennäinen, surrealistinen muttei "liian random", jännitteinen muttei kaavamainen jne.
       Mietin siis: miten nainen voisi reagoida, että lukija (eli tässä vaiheessa vielä minä, kirjoittajahan on ideointivaiheessa oman tekstinsä lukija) yllättyisi, alkaisi ehkä nauraa, viehättyisi, siis tuntisi jotain sen sijaan, että mielenkiinto latistuisi ennalta-arvattavuuteen?
       No, mitä jos nainen alkaisi itkeä hysteerisesti? No niin, ok, ihan yllättävää! Onhan se suht hauska mielikuva, että kaupan myyjä, siis kaikkien tuntemaan rooliin sitoutunut ihminen, ei tarvitsisi kuin pienen vihjeen siitä, että kiinnostava miespuolinen asiakas ei uskoisikaan "siihen oikeaan" tai "puhtaan rakkauden" löytymiseen, kun hän alkaisi jo täysin myyjänroolinsa unohtaen pillittämään.
       Entä mitä sitten tapahtuisi? Mennään samalla liioittelevalla linjalla: nainen alkaisi sättiä ja haukkua miestä, ehkä hieman hakatakin. Miten mies sitten reagoisi, jotta tarina pysyisi käynnissä, tilanne jännitteisenä ja lukija yllättyneenä, ehkä huvittuneenakin?
       Mies alkaa tietenkin pahoitella ja pyörtää sanojaan! Normaalissa tilanteessahan tavallinen asiakas epäilemättä tuijottaisi flippaavaa naista hämmentyneenä ja poistuisi liikkeestä pahastuneena. Mutta tämä mies onkin epävarma: ehkä hän näkee naisessa kaikki aikaisemmat naissuhteensa, joiden suhteen hän on tuottanut naisille pettymyksen olemalla itse nihkeä. Ja hän alkaa pahoitella tuota nihkeyttään naiselle, jonka vaistomaisesti näkee luontevana jatkumona exilleen jne.
       No niin. Nyt olemme päässeet tietynlaiseen koomiseen, suht yllättävään asetelmaan. Ihan kelpoa, ihan kelpoa!
       Mutta jokin alkaa heti tökkiä. Asetelma on sittenkin liian ennalta arvattava, jotenkin ärsyttävän alleviivaavan hassun nurinkurisen koominen.
       Hyi helvetti! Pitää pystyä parempaan!
       Jatketaan siis: entä jos valtava sinivalas tippuisi kaupan päälle rusentaen miehen ja naisen. The End? Rikkoisin siis kivalta tuntuneen, ainakin puoliksi yllättävän asetelman heti, kun se olisi kerennyt kehkeytyä.
       Ok, ihan hauskaa, mahdollisesti viehättävällä tavalla lukijalle vittuilevaa - muttei oikeastaan mikään neronleimaus. Varmaankin jopa liian helppoa ja kouluainemaista: lopettaa tarina alkuunsa, kun ei jaksa enää kirjoittaa. Lisäksi juuri valas on myös turhan ilmeinen valinta (vain piano olisi kliseisempi).
       Lähdetäänpä siis jatkohiomaan asetelmaa.
       Mitä jos talo, siis kauppa, luhistuisi aivan itsestään? Mutta siten, että henkilöt jäisivät kuitenkin henkiin, ja heidän välisen asetelman dynamiikka muuttuisi? Ehkä mies kertoisi liioitellun koomisesti, raunioista noustessaan ja ehkä naisen sieltä pelastaneena, tajunneensa elämän ja rakkauden arvon ja rakastuisi naiseen ns. päätä pahkaa. (Ja ainakaan kirjoittajaa ei voisi yhtä perustellusti syyttää helpolla pääsemisestä, jos hän siis vielä jatkaisi tarinaa yllättävän "kaiken hajoamisen" jälkeen.)
       Mutta hei! Entä jos koko kenkäkauppa olisi rakennettu kengistä? Siis kaikkia rakenteitaan myöten? Ja entä jos mies kokeilisi todella pitkään erilaisia kenkiä, siis aivan tolkuttomasti, satapäin, ja siitä muodostuisi tarinan toiminnan keskiö: mies kokeilemassa loputonta määrää kenkiä kenkäkaupassa, joka on rakennettu kengistä?
       No niin!
       Otetaanpa siis koko homma alusta. 
       Mies tulee kenkäkauppaan, joka on rakennettu kokonaan kengistä seiniä ja kattoja myöten. Myyjänä on viehättävä nainen, jonka kanssa miehellä synkkaa heti. Flirttailevaan sävyyn mies ja nainen alkavat yhteistyössä etsiä miehelle juuri oikeaa kenkää, mutta mikään ei tunnu sopivan (ehkä jossain välissä voisi hienovaraisesti viitata Tuhkimoon, tai jos ei suoranaisesti viitata, niin ainakin varmistaa jollain sananvalinnalla, että Tuhkimo käy ainakin lukijan mielessä).
       Lopulta, kun nainen on kiskonut läkähdyksiin asti kenkäpareja miehelle tarjottavaksi, mies sanoo: Hei, tämä kenkä tuntuu muuten aika hyvältä. (Kenkää voisi kuvailla jollain yhdellä, vahvalla, mieleen jäävällä adjektiivilla tai värillä, esim. keltaisella [joka tietyssä katsannossa on seksuaalisen poikkeavuuden väri].)
       Nainen innostuu: ehkä mies sittenkin uskoo täydellisen, puhtaan rakkauden mahdollisuuteen! Ehkä hänelle sittenkin kelpaa jokin!
       Mies ja nainen katsovat toisiaan silmiin.
       Ja silloin talo alkaa sortua. Kenkiä on revitty liian paljon rakennuksen tukirakenteista.
       Seinät huojuvat, katto pettää.
       Mies ja nainen peittyvät sortuvan talon sisään. (Ehkä he kerkeävät viime hetkinään kurottaa toisiaan kohti.)
       Tjaa-a. Ehkä tuo lopetus riittää? Ehkä tarina on yksityiskohtien hiomista vaille valmis? Toisaalta ajatus raunioista nousemisesta ja koomisesta near death experiencen aiheuttamasta miehen mielenmuutoksesta kiehtoo edelleen. Joka tapauksessa kirjoittuessaan tarina tuntui saavan riittävästi tasoja ja syvyyttä, eikä miehen ja naisen herääminen raunioista ja tarinan jatkuminen tunnu enää yhtä perustellulta.
       Entä mikä olisi tekstin otsikko? "Tuhkimo" olisi liian ilmeinen ja tylsä. Todennäköisesti laittaisin otsikoksi "Kenkä" tai "Myyjä" tai "Kenkäkauppa", sillä bruukkaan ajatella otsikoita lähinnä niminä, joista tekstit käytännöllisistä syistä muistaa, enkä niinkään tulkintaan johtavina avaimina. (Nimetäänhän ihmisetkin yleensä satunnaisesti. En minä ole sen erkampi kuin Raunokaan.) 
       Mutta joo. Enää teksti pitäisi kirjoittaa.
       Ellen jo tehnyt sitä.

ps. Jos jotakuta häiritsee joidenkin tekstieni naiskuva (naiset näyttäytyvät usein jotenkin alisteisina miehille, vähemmän aktiivisina toimijoina), niin en voi sanoa muuta kuin että ymmärrän sen, ja kyseessä on asia, jota mietin jatkuvasti. Puolustukseni on se, että pyrin kirjoittamaan intuitiivisesti, tekemään ratkaisuja ja sisällyttämään teksteihini sävyjä, jotka ovat jollain tapaa, intuitiivisesti, ehkä primitiivisestikin, jossain sisimmässäni totta, vaikka niitä en pystyisikään varsinaisesti perustelemaan. Ja vaikka se olisikin väärin, koen silti, että on samalla oikein ja totuudellista päästää sellaisia tuntemuksia tekstien kautta esiin. Siitä saa minua kritisoida, mutta toistan vielä, että asia on joka tapauksessa jatkuvan mietintöni alla.

EDIT, klo 15.05: Alkoi sittemmin kiehtoa ajatus VALTAVASTA pianosta, joka tippuisi koko helvetin kaupan päälle... kliseet toiseen potenssiin jne.