keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Miten kirjoitan (spontaani tapausesimerkki)

Seuraavassa on kuvaus siitä, millainen on tyypillinen tarinankirjoitusprosessini, tai millainen se on noin viimeisen vuoden ajan ollut (tekstejä on siis toki paljon enemmän kuin mitä olen blogiin laittanut). Sain idean eräälle tarinalle tänä aamuna, mutta sen kirjoittamisen sijaan päätin kirjoittaa heti auki sen prosessin, joka todennäköisesti olisi johtanut tekstin syntymiseen. Tarina siis ikään kuin kirjoitti itsensä samalla kun yritin kirjoittaa auki sitä prosessia, joka olisi sen syntymiseen joka tapauksessa johtanut. Kaikki mitä seuraavassa kuvaan on tapahtunut siis muutaman viime tunnin aikana.

Tänään odottaessani bussia Etelä-Haagassa mietin uusia kenkiäni, jotka tuntuivat aavistuksen puristavilta. 
       Ja kävi kuten usein käy täysin arkisen asian yhteydessä - mielessäni välähti tarina-asetelma: Mies menee kenkäkauppaan ja saa palvelua naismyyjältä. Heidän elkeissään on flirttaileva sävy. Nainen asettaa kengän miehen jalkaan ja kysyy: Sopiiko? Mies vastaa, että eihän mikään elämässä koskaan täydellisesti sovi. Nainen hymyilee haastavasti ja sanoo: Oletko varma?
       Asetelman piirtyessä mieleeni aistin heti, että kyseessä on ihan kelpo tarinan itu. Mutta päästyäni kohtaan, jossa kengän sopivuudesta tulee liian itsestään selvä vertaus miehen ja naisen romanttiselle yhteensopivuudelle, tunsin heti, että tarinaan, ainakin sellaiseen tarinaan joka minua lukijana (eli kirjoittajana) kiinnostaa, asetelma olisi aivan liian yksitasoinen, ennalta arvattava ja tylsä.
       Niinpä mielessäni käynnistyi prosessi, joka on noin viimeisen vuoden ollut kirjoittamiselleni olennainen: miten saada turhan tutulta tuntuvasta asetelmasta kiinnostava, yllättävä muttei teennäinen, surrealistinen muttei "liian random", jännitteinen muttei kaavamainen jne.
       Mietin siis: miten nainen voisi reagoida, että lukija (eli tässä vaiheessa vielä minä, kirjoittajahan on ideointivaiheessa oman tekstinsä lukija) yllättyisi, alkaisi ehkä nauraa, viehättyisi, siis tuntisi jotain sen sijaan, että mielenkiinto latistuisi ennalta-arvattavuuteen?
       No, mitä jos nainen alkaisi itkeä hysteerisesti? No niin, ok, ihan yllättävää! Onhan se suht hauska mielikuva, että kaupan myyjä, siis kaikkien tuntemaan rooliin sitoutunut ihminen, ei tarvitsisi kuin pienen vihjeen siitä, että kiinnostava miespuolinen asiakas ei uskoisikaan "siihen oikeaan" tai "puhtaan rakkauden" löytymiseen, kun hän alkaisi jo täysin myyjänroolinsa unohtaen pillittämään.
       Entä mitä sitten tapahtuisi? Mennään samalla liioittelevalla linjalla: nainen alkaisi sättiä ja haukkua miestä, ehkä hieman hakatakin. Miten mies sitten reagoisi, jotta tarina pysyisi käynnissä, tilanne jännitteisenä ja lukija yllättyneenä, ehkä huvittuneenakin?
       Mies alkaa tietenkin pahoitella ja pyörtää sanojaan! Normaalissa tilanteessahan tavallinen asiakas epäilemättä tuijottaisi flippaavaa naista hämmentyneenä ja poistuisi liikkeestä pahastuneena. Mutta tämä mies onkin epävarma: ehkä hän näkee naisessa kaikki aikaisemmat naissuhteensa, joiden suhteen hän on tuottanut naisille pettymyksen olemalla itse nihkeä. Ja hän alkaa pahoitella tuota nihkeyttään naiselle, jonka vaistomaisesti näkee luontevana jatkumona exilleen jne.
       No niin. Nyt olemme päässeet tietynlaiseen koomiseen, suht yllättävään asetelmaan. Ihan kelpoa, ihan kelpoa!
       Mutta jokin alkaa heti tökkiä. Asetelma on sittenkin liian ennalta arvattava, jotenkin ärsyttävän alleviivaavan hassun nurinkurisen koominen.
       Hyi helvetti! Pitää pystyä parempaan!
       Jatketaan siis: entä jos valtava sinivalas tippuisi kaupan päälle rusentaen miehen ja naisen. The End? Rikkoisin siis kivalta tuntuneen, ainakin puoliksi yllättävän asetelman heti, kun se olisi kerennyt kehkeytyä.
       Ok, ihan hauskaa, mahdollisesti viehättävällä tavalla lukijalle vittuilevaa - muttei oikeastaan mikään neronleimaus. Varmaankin jopa liian helppoa ja kouluainemaista: lopettaa tarina alkuunsa, kun ei jaksa enää kirjoittaa. Lisäksi juuri valas on myös turhan ilmeinen valinta (vain piano olisi kliseisempi).
       Lähdetäänpä siis jatkohiomaan asetelmaa.
       Mitä jos talo, siis kauppa, luhistuisi aivan itsestään? Mutta siten, että henkilöt jäisivät kuitenkin henkiin, ja heidän välisen asetelman dynamiikka muuttuisi? Ehkä mies kertoisi liioitellun koomisesti, raunioista noustessaan ja ehkä naisen sieltä pelastaneena, tajunneensa elämän ja rakkauden arvon ja rakastuisi naiseen ns. päätä pahkaa. (Ja ainakaan kirjoittajaa ei voisi yhtä perustellusti syyttää helpolla pääsemisestä, jos hän siis vielä jatkaisi tarinaa yllättävän "kaiken hajoamisen" jälkeen.)
       Mutta hei! Entä jos koko kenkäkauppa olisi rakennettu kengistä? Siis kaikkia rakenteitaan myöten? Ja entä jos mies kokeilisi todella pitkään erilaisia kenkiä, siis aivan tolkuttomasti, satapäin, ja siitä muodostuisi tarinan toiminnan keskiö: mies kokeilemassa loputonta määrää kenkiä kenkäkaupassa, joka on rakennettu kengistä?
       No niin!
       Otetaanpa siis koko homma alusta. 
       Mies tulee kenkäkauppaan, joka on rakennettu kokonaan kengistä seiniä ja kattoja myöten. Myyjänä on viehättävä nainen, jonka kanssa miehellä synkkaa heti. Flirttailevaan sävyyn mies ja nainen alkavat yhteistyössä etsiä miehelle juuri oikeaa kenkää, mutta mikään ei tunnu sopivan (ehkä jossain välissä voisi hienovaraisesti viitata Tuhkimoon, tai jos ei suoranaisesti viitata, niin ainakin varmistaa jollain sananvalinnalla, että Tuhkimo käy ainakin lukijan mielessä).
       Lopulta, kun nainen on kiskonut läkähdyksiin asti kenkäpareja miehelle tarjottavaksi, mies sanoo: Hei, tämä kenkä tuntuu muuten aika hyvältä. (Kenkää voisi kuvailla jollain yhdellä, vahvalla, mieleen jäävällä adjektiivilla tai värillä, esim. keltaisella [joka tietyssä katsannossa on seksuaalisen poikkeavuuden väri].)
       Nainen innostuu: ehkä mies sittenkin uskoo täydellisen, puhtaan rakkauden mahdollisuuteen! Ehkä hänelle sittenkin kelpaa jokin!
       Mies ja nainen katsovat toisiaan silmiin.
       Ja silloin talo alkaa sortua. Kenkiä on revitty liian paljon rakennuksen tukirakenteista.
       Seinät huojuvat, katto pettää.
       Mies ja nainen peittyvät sortuvan talon sisään. (Ehkä he kerkeävät viime hetkinään kurottaa toisiaan kohti.)
       Tjaa-a. Ehkä tuo lopetus riittää? Ehkä tarina on yksityiskohtien hiomista vaille valmis? Toisaalta ajatus raunioista nousemisesta ja koomisesta near death experiencen aiheuttamasta miehen mielenmuutoksesta kiehtoo edelleen. Joka tapauksessa kirjoittuessaan tarina tuntui saavan riittävästi tasoja ja syvyyttä, eikä miehen ja naisen herääminen raunioista ja tarinan jatkuminen tunnu enää yhtä perustellulta.
       Entä mikä olisi tekstin otsikko? "Tuhkimo" olisi liian ilmeinen ja tylsä. Todennäköisesti laittaisin otsikoksi "Kenkä" tai "Myyjä" tai "Kenkäkauppa", sillä bruukkaan ajatella otsikoita lähinnä niminä, joista tekstit käytännöllisistä syistä muistaa, enkä niinkään tulkintaan johtavina avaimina. (Nimetäänhän ihmisetkin yleensä satunnaisesti. En minä ole sen erkampi kuin Raunokaan.) 
       Mutta joo. Enää teksti pitäisi kirjoittaa.
       Ellen jo tehnyt sitä.

ps. Jos jotakuta häiritsee joidenkin tekstieni naiskuva (naiset näyttäytyvät usein jotenkin alisteisina miehille, vähemmän aktiivisina toimijoina), niin en voi sanoa muuta kuin että ymmärrän sen, ja kyseessä on asia, jota mietin jatkuvasti. Puolustukseni on se, että pyrin kirjoittamaan intuitiivisesti, tekemään ratkaisuja ja sisällyttämään teksteihini sävyjä, jotka ovat jollain tapaa, intuitiivisesti, ehkä primitiivisestikin, jossain sisimmässäni totta, vaikka niitä en pystyisikään varsinaisesti perustelemaan. Ja vaikka se olisikin väärin, koen silti, että on samalla oikein ja totuudellista päästää sellaisia tuntemuksia tekstien kautta esiin. Siitä saa minua kritisoida, mutta toistan vielä, että asia on joka tapauksessa jatkuvan mietintöni alla.

EDIT, klo 15.05: Alkoi sittemmin kiehtoa ajatus VALTAVASTA pianosta, joka tippuisi koko helvetin kaupan päälle... kliseet toiseen potenssiin jne.

5 kommenttia:

  1. Entä jos kenkäkaupan sortumisen jälkeen mies ja nainen nousevat raunioista, jolloin heidän viereensä tippuu piano - ja pianon penkille kävelee rauhallisin askelin sinivalas, joka alkaa soittaa kappaletta, joka etäisesti viittaa tuhkimoon. Kello lyö kaksitoista ja mies sekä nainen muuttuvat hiiriksi, valas kurpitsaksi, ja pianolle kasvaa siivet ja se lentää yhä pienenevänä pisteenä kohti kuuta - joka avaa suunsa ja hutkaisee sen kuin suuri keltainen pac-man.

    VastaaPoista
  2. Nainen asettaa kengän miehen jalkaan ja kysyy: Sopiiko? Mies vastaa, että eihän mikään elämässä koskaan täydellisesti sovi. Nainen hymyilee haastavasti ja sanoo: Oletko homo?

    Muistelen lämmöllä niitä sinun runohahmotelmiasi, tai myöhemmin runoksi kirjoitettavia suunnitelmia, jotka itsessään jo olivat runoja.

    Joskus tuntuu että kirjoittaessa luonnostelemisesta ja kirjoitusten synnystä päästään pidemmälle kuin on ollut tarkoitus. Ehkä valmiit novellit ja romaanit ovat vain luonnoksia, joista jossain vaiheessa ehkä valmistuu niitä erittelevä raportti tai tilitys - joka on astetta korkeampaa taidetta.

    VastaaPoista
  3. Ha! Sun jatkokehittely on tietenkin mainiota - vaikka menee jo jonkun toisen tekstiksi, ehdaksi surrealismiksi, joka pakenee tietynlaista tulkinnallisuuden (vaikkakin ehkä ratkeamattoman) vaatimusta, jonka olen jollain tajuntani tasolla itselleni asettanut. Jännä, miten sen huomaa, kun joku ehdottaa tuollaisia jatkokehittelyitä, jotka selvästi toimivat, mutta joiden en koe palvelevan (tämänhetkisiä) kirjoitusfiiliksiäni.

    VastaaPoista
  4. Täytyy muuten vielä erikseen mainita, miten mahtavan adjektiivin olet yhdistänyt hymyilemiseen:

    "nainen hymyilee haastavasti..."

    Miten huimia aikoja me elämmekään, kun hymyn aikaansaamisen täytyy olla - tai se voi parhaimmillaan olla - haastavaa. :D

    Tai ehkä hymy viestii haastetta, mutta joka tapauksessa koko sanapari on ainakin itselleni hyvin yllättävä ja tuoreesti ilmaistu.

    VastaaPoista
  5. Hehe, minun mielessäni haastavalla oli ainoastaan tuo yksi - tylsä - merkitys, eli nainen yritti tosiaan "viestiä haastetta".

    VastaaPoista