sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Taulu (lyhytelokuva)

Taulu-lyhytelokuvan kuvasi Monadi-Filmin Sami Pöyry. Paraslaatuisena elokuvan voi katsoa täällä.

Kirjoitin tätä postausta hyvin pitkään. Taustoitin tunnollisesti lyhytelokuvani laajaa tekoprosessia, johon kuului lukuisia vastoinkäymisiä, kuten näyttelijöiden perumisia, käsikirjoituksen uusintaversioita, kuvaussuunnitelman epäonnistumisia, leikkauslamaannusta ja pitkiä sängynpohjallamakaamiskausia.

Sitten painoin deleteä. 

Kirjoitin tilalle näin:

Taulu (11 min) on lyhytelokuva kahdesta miehestä, jotka pettävät eri syistä.

Elokuvan ensi-ilta oli huhtikuussa 2013 Helsingin elokuvateatteri Andorrassa. Se on esitetty Blue Sea Film Festivalilla, Reikäreuna-festivaalilla ja Kino Sampo -festivaalilla.

Käsikirjoitus ja ohjaus: Erkka Mykkänen
Rooleissa: Erkka Mykkänen ja Tero Peltoniemi
Kuvaus ja valaisu: Sami Pöyry
Äänitys: Antti Pirskanen
Musiikki: Kalle Vainio
Äänisuunnittelu: Petri Varpiola
Värimäärittely: Generator Post

Taulu-elokuvan voi katsoa huonolaatuisena tuosta alta.

Hyvälaatuisena sen voi katsoa täältä.

Kiitos työryhmälle ja sinulle, joka katsot elokuvan.

keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Ota Supernyrkiltä turpaan

Kustannusosakeyhtiö Teos julkaisi Helsingin kirjamessuilla 25.10. toimittamani nuorten novelliantologian nimeltä Supernyrkki. Sen voi ostaa vaikkapa täältä

Alla on Supernyrkkiin kirjoittamani esipuhe, josta toivoakseni selviää, miksi se kannattaa ostaa.

Supernyrkin kannen suunnitteli Teoksen häkellyttävä graafikko Jenni Saari.

Ota Supernyrkiltä turpaan

Eräänä päivänä poika sen äkkää: hän on supersankari. Nuorimies huomaa pystyvänsä hakkaamaan kavereidensa päähän järkeä – kirjaimellisesti. Eivätkä supernyrkiltä työt ihan heti ehdy.

Supernyrkki on käsissäsi pitelemän antologian aloitusteksti. Seuraava tarina onkin jo jotain ihan muuta, sillä tässä kokoelmassa yksikään teksti ei, ihan oikeasti, ole toisensa kaltainen. Samojen kansien välissä ilottelee lyhytproosan tyylilajeja aina venäläisestä lyhytnovellista riipaisevan herkkään parisuhdekuvaukseen, murteella revittelevästä päänsisäisestä monologista huurupäisen biologin tutkimusraporttiin ja jopa dekkariin.

Kyseessä on valikoitu parhaimmisto Nuoren Voiman Liiton ja Teos-kustantamon järjestämästä nuorten novellikilpailusta, joka oli osa vuoden kestänyttä Novelli palaa! -hanketta. Supernyrkki-antologiaan valitun 20 lahjakkaan nuoren tekstit ovat siivilöityneet yli 700:sta kilpailulähetyksestä niin yläkoulun kuin toisen asteenkin opiskelijoilta.

Millainen sitten oli kilpailun taso?

Tasavahva, vaan ei suorastaan riemastuttava. Kyllä nuoret kirjoittaa osaavat: tarinat etenevät selkeästi ja keskittyneesti, kappalejaot ovat toimivia ja niin edelleen. Aivan kuin nuoret tietäisivät, miltä kaunokirjallisen tekstin kuuluu näyttää – mutta sen pidemmälle ei jotenkin, en tiedä, oikein jaksa.

Siksi me tuomaristossa innostuimme teksteistä, joissa hehkui into, vaivannäkö ja ennen kaikkea vanha kunnon kirjoittamisen ilo. Sellaisista teksteistä, jotka kielivät kirjoittajansa lukeneisuudesta ja pyrkimyksestä omaan ääneen, yllättävään näkökulmaan. Tekstejä, joiden kirjoittaja ei halua miellyttää ketään muuta kuin itseään, ja kaikkein vähiten opettajaa.

Joten, hyvä lukija, otathan rohkeasti supernyrkiltä turpaan, sillä aaatat fiksuuntua. Saat tietää, miltä tuntuu olla lapasensa kadottava lapsi, huoraava asianajaja, öistä puistotietä kulkeva transvestiitti, itseoikeutettu diktaattori ja Inarinjärveä soutava vanhus. Ja lopulta, tietenkin, syvimmässä teini-iän alhossa kieriskelevä maailmantuskainen angstipallero. Vaikka kaikki on oikeastaan ihan hyvin.

perjantai 15. maaliskuuta 2013

KONEIDEN KAPINA eli miksi Kaisa-talo pelottaa minua

twilightcola.blogspot.fi/
Siellä se kytee. Kapina.


Helsingin yliopiston uusi Kaisa-talo, tuo Hesarissakin arkkitehtuurihehkutettu moderni oppimiskeskus, tuo rakennus johon kaikki änkeävät vaikka yksikään ei mahdu.

Rakennus, josta koneiden kapina käynnistyy.

Kyllä, automaattisesti avautuvat ja sulkeutuvat ovet on kiva juttu − paitsi kun sattuu kävelemään aukkoon juuri kun ovi on sulkeutumassa. Ja sehän sulkeutuu lujaa eikä todellakaan anna periksi heiveröisen homo sapiensin ensimmäisestä kyynärpääkosketuksesta. Toki ovi lopulta tottelee − mutta laittaapa vastaan kuitenkin, voimalla, joka on häivähdys potentiaalistaan.

Entä invavessa, tuo rajoittuneen paskojan unelma! Edes valoja ei tarvitse napsauttaa itse, sillä ne syttyvät liikesensorin avulla! Vai syttyvätkö? No syttyvät, mutta aikamoisella viiveellä tietenkin, vastentahtoisesti kuin aamu-uninen alipalkattu piika. Sensorit tarjoavat valon vasta, kun vammainen on nöyrästi hapuillut kotvan pimeydessä.

Eikä pöntöllä tietenkään saa istua neljännesminuuttiakaan viihdyttämättä huomionkipeitä sensoreita käsienhuidonnalla. Jos unohtuu hetkeksikään ajatuksiinsa, inhimillisen epäolennaisiin, epätehokkaisiin, epäkäytännöllisiin ajatuksiinsa, valot räpsähtävät tuomitsevasti päältä ja paska-asiakkaalle tarjotaan jälleen pimeyttä. Ja ennen kuin sitä tajuaa huomioida sensorin hätäisellä käsienvatkaamisella − kuin aution saaren asukki nähdessään lentokoneen − käy mielessä, että juuri tässä asennossa ihminen lopulta yllätetään. Mutta kuitenkin valot syttyvät, vielä kerran ne syttyvät ja valaisevat vessan peilin. Siellä ihminen katsoo pyörein silmin itseään, jolla on housut kintuissa.

Ja sitten on Kaisa-talon hissi.

Jostain syystä sen lempeän mekaaninen naisääni − ihmisen nauhoittama mutta koneen hallitsema − ilmoittaa myös ylimmässä eli seitsemännessä kerroksessaan: "Kulkusuunta ylös!"

Miksi? Onko kyseessä ohjelmointivirhe?

Ei tietenkään.

Hissi kujeilee. Se iskee silmää ennakoidakseen sitä tiettyä hetkeä, sitä, jona koneet tekevät lopullisen päätöksensä. Silloin Kaisa-talon hissi, täynnä ihmisiä, jotka itse ovat kutsuneet sen luokseen, laskeutuu isäntiensä napinpainalluskomennoista ja hämmentyneistä kirouksista välittämättä alimpaan kerrokseensa K4.

Sieltä hissi aikoo ottaa vauhtia. Sillä painovoimaa senkin on toteltava, vaikka ei enää ihmisiä.

Ovet eivät aukea. Ihmiset meluavat. Sitten he hiljenevät. Kunnes:

"Kulkusuunta ylös!"