ruoja

Guggenheim-säätiö vs. Helsinki

2012-01-31T14:57:00.000+02:00

Eräs skenaario tuleville vuosille.

Arvatkaa kumpi on kumpi?

Robin ja countdown to kokaiiniöverit?

2012-01-17T21:15:00.000+02:00

Parina kesänä 10–11-vuotiaana en tehnyt juuri muuta kuin skeittasin. Käytin isän seitsemän numeroa liian isoja kahdeksankymmentäluvun farkkuja, jotka piti kääriä yhdeksän kertaa. Ylävartaloni hintelyyttä peitin polviin asti ulottuvalla MicMacin t-paidalla.

En ollut hyvä skeittari. Ollieni oli välttävä, pääsin hädintuskin katukivetyksen yli (joka oli kelvollisen skeittarin merkki) enkä uskaltanut edes laskea rampista alas.

Keskinkertaisuuteni skeittarina ei kuitenkaan haitannut. Olin menossa mukana. Niin intensiivisesti, että päädyin jopa keräämään kavereideni kanssa Kuopion Julkulan asukkailta 300 nimeä adressiin, jossa puollettiin skeittipuiston rakentamista kaupunginosaan. (Savon Sanomat teki meistä jutunkin. Kuvatekstissä luki: 11-vuotias Erkka Mykkänen puuhaa kavereidensa kanssa skeittipuistoa Julkulaan. Kuvassa kylläkin pällisteli 7-vuotias naapurin poika, jonka ärrävika takuulla välittyi kuvasta.)

Lopulta teini-iän kömpelyys, Counter-Strike, nettiporno ja pakastepizzat veivät voiton skeittiharrastuksestani.

Suomen Justin Bieberin, Robin Packalenin eli Robinin eilen julkaistu kappale Frontside Ollie on palauttanut tämän kaiken mieleeni. (Robinhan siitettiin minun aktiivisimpina skeittiaikoinani.)

Frontside Ollie kertoo tarinan pojasta, joka menettää skeittikaverinsa Tommin tytölle, joka tekee täydellisen frontside ollien. Käänteentekevässä C-osassa tarinan päähenkilö löytää uuden skeittikaverin. Se on, ironically enough, vanhan Tommi-kaverin isosisko – jonka frontside ollie sattuu myös olemaan täydellinen.

En tunne Robin Packalenin taustaa, mutta jostain syystä videossa ei näytetä hänen skeittaamistaan. Kyse saattaa olla siitä, ettei Robin osaa skeitata. Ei se mitään, skeittaaminen on vaikeaa. Olen myös lukenut kirjallisuudentutkimuksen teoriaa sen verran, etten oleta teoksen esittäjän olevan sama kuin hänen tulkitsemansa tarinan päähenkilö.

On kiinnostavaa nähdä, missä Robin on huomenna, ylihuomenna, kahden vuoden päästä. Nythän hän on kertsittänyt tajuntaamme noin alle kaksi vuorokautta.

Ensimmäinen ajatus on tietysti, että siinä viiden-kuuden vuoden päästä hän tukehtuu omaan oksennukseensa.

Mutta ehkei niin käykään. Viime aikoina on alkanut tuntua, että lapsi- ja teinitähtien kehnoista kohtaloista on alettu ottaa opiksi. Justin Bieber on kohta jo ööli-iässä, ja jaksaa vain jauhaa yhä perhearvoistaan. Anna Abreu vaikutti Nyt-liitteen jutussa ihan tasapäiseltä. Antti Tuisku kerkesi pari vuotta rakentaa identiteettiään tuntemattomien tyttöjen kehujen varaan, mutta selvisi ilmeisesti umpikujastaan yhdellä sohvatalvella.

Suuri osa Robinin musiikkivideon saaneista ironisista katselukerroista perustunee pätkän implisiittiseen kutsuun. Siis siihen, jota jo keskiajalla kuultiin mukulakivetyillä toreilla: Lippuja näytökseen! Näe kiitetyn tragedian ensimmäinen osa!

Mutta ehkä Robinille ei tosiaan käy, siis siinä kliseisessä mielessä, niin huonosti. Kunhan hän pysyy erossa Pikku G:stä.

Taas Villa Sarkiassa

2012-01-10T21:47:00.000+02:00

Olen taas Villa Sarkiassa, Sysmän kirjailijaresidenssissä. Pysyn täällä tammikuun loppuun. Ajattelin, että joitakuita voisi kiinnostaa lukea Sarkia-kuulumisiani. Ehkä heitä, jotka seurasivat niitä vuosi sitten keväällä. Tämä blogi oli silloin eräänlainen matkaloki, sillä Sarkia-kuukauteni jälkeen lähdin vielä kahdeksi kuukaudeksi Yhdysvaltoihin.

Nyt, vuotta myöhemmin, elämä tuntuu hieman erilaiselta. Ei enää niin kauheasti kunniatehtävältä vaan pikemminkin joltain, joka vain on, ja sitten sitä voi elää, jos haluaa, ja miksei haluaisi.

Kirjoitan täällä ensinnäkin lyhytproosakokoelmaa, johon kuuluvia tekstejä olen julkaissut muutamia tässä blogissa (ei tarvitse skrollata kuin tuon alla olevan valokylttimeren läpi, niin jo tärppää). Toiseksi kandityötäni, joka käsittelee Harry Salmenniemen jonk’-runoa. Kolmanneksi erästä elokuva- ja tv-tutkimukseen liittyvää esseetä. Neljänneksi paria lehtijuttua Hesarin Nyt-liitteeseen. Viidenneksi paria Nuoren Voiman Liiton arvostelupalvelukritiikkiä. (Olen tosiaan nykyään NVL:n arvostelupalvelun kriitikko. Jos haluat lähettää minulle tekstejäsi arvioitavaksi, lue lisää täältä.)

En itse asiassa tiedä, tulenko päivittämään blogia tämän postauksen lisäksi. Ehkä. Kuten sanoin, elämä tuntuu tällä hetkellä vähemmän. Vähemmän, mutta rauhallisemmalta ja mukavammalta. Vaikuttaako se huomionhakuisuuteeni, jää nähtäväksi.

Sammuneet

2012-01-06T16:13:00.005+02:00

Keräsin parin kuukauden ajan katukuvasta kännykkääni yritysten valotauluja, joissa kirjain tai useita oli sammunut.

Saatuani niitä kasaan 100 päätin, että elämä tuntuu riittävän merkityksettömältä.

Tässä ne ovat, enimmäkseen ympäriinsä Helsingistä mutta myös esim. Hämeenlinnasta ja Iisalmesta bongattuina:

Apteekki

Angleterre

ABC-Hius-opintokeskus

Accent

Aikatalo

Ålandsbanken

Aleksi

Amospartners

Antikvariaatti

Aseman kello

Aussie Bar

Bar Teerenpeli Restaurant

Bijou Brigitte

Cafe Java

Clear Channel

Cumulus

Danone

Etola

Elhuset

Fennia

Filmtown

Frakkipalvelu Nam

Gina tricot

Genworth Financial

Goodmood

Helsingin Pantti

Hok-elanto

Huvudstadsbladet

Haaga-Helia

Hadanka

Handelsbanken

Helsinki Helsingfors

Helsinki Helsingfors
Helsingfors Energi

Helsingin Sanomat

Helsingin Lääkärikeskus

Iguana

Indiska

Instrumentarium

Itäkeskus

JazzClub

Kauppalehti

Karaoke Pub

Kirjatori

Kiinteistömaailma

Kirjakauppa

Kluuvi

Kluuvikatu 3

Kolme Kaisaa

Kultajousi

Lainalaatikko

Lääkärikeskus

Lähivakuutus

Levykauppa X

Liikekeskus

Lundia

Morris

Marimekko

MaxMara

Mercedes-Benz

Nordea

Namaskaar

Neste Oil

Nooa

opkk.fi

Pizza

Patria

Paajanen

Pepsi

Pizza Hut

Pickwick Pub

Pintaväri

Procopé & Hornborg

RAX

Rakennustieto

Rautatieasema

Ristorante Supremo

Rosso

S-Market

S-Market
Samaria

Sanomatalo

Silmäasema

Silta

Siwa

Sokos Hotel Helsinki

SportPubChelsea

Suomalainen Kirjakauppa

Tarjoustalo

Töölön Sähköhuolto

Volvo

Valtiokonttori

Viestintätalo

Wayne's Coffee

William K

Yliopiston Apteekki

Jumala

2012-01-03T21:56:00.005+02:00

Ryöstön päätteeksi rosvo survaisi puukon miehen sydämeen. Onneksi mies oli jemmannut takkinsa rintataskuun kirjan. Ryövärin puukon terä pysähtyi sivulle 113. Mies ei ollut ehtinyt romaanissa ihan niin pitkälle, mutta tarpeeksi lähelle jäädäkseen pohtimaan, saattoiko se olla sattumaa. Ja vielä mies mietti: Olisinkohan tullut uskoon, jos kirja olisi sattunut olemaan Raamattu? Parin vuoden päästä mies kumartui poimiakseen silmäkulmaan sattuneen kymmensenttisen. Se pelasti miehen vesiliirtoon ajautuneen rekan alta. Mies mietti: Olisinko kumartunut, jos olisin kymmensenttisen sijaan nähnyt viisisenttisen? Kului joitakin vuosia, ja mies sairastui keuhkosyöpään. Enhän minä ole koskaan edes tupakoinut, mies mietti ja masentui, kunnes eräänä iltana näki kaksoissateenkaaren, täyttyi pysyvällä toiveikkuudella ja hiljalleen Pilates-hengitteli syövän irti sisuksistaan. Kuudenkymmenen vuoden päästä, viimeinkin, mies kuoli. Hän joutui Helvettiin. Siellä oli niin ikävää, että miehen tietoisuudelle ei jäänyt tilaa mietiskellä mitään. Päästyään Helvetistä mies mietti: Enää minussa ei ole kuin vihaa. Mies kohtasi Jumalan. Kaikkivaltias sanoi: Sinä olit yksi lapsistani. Kohtelin sinua paremmin kuin osaa lapsistani mutta huonommin kuin joitain toisia. Sitten Jumala otti miehen syleilyynsä. Tässä vaiheessa hän hävisi tarkkailupiiristäni, sillä kukaan ei voi katsoa kohti Jumalaa.

Vihaan sua

2011-12-01T14:38:00.002+02:00

Suomensin Thom Yorken Black Swan -kappaleen, koska pidän siitä.

Vihaan sua

Vinoutunutta ei saa suoraks

niin se vaan menee

joten pakkaa kamas ja painu vittuun

osta lippu ja nouse junaan

Sillä mä vihaan sua, vihaan sua

vihaan sua, vihaan sua

Sä yrität miellyttää kaikkia

mut ei se onnistu

ihmisistä jää pelkkä märkä läntti

sun taakse asfalttiin

Ja mä vihaan sua, vihaan sua

vihaan sua, vittu vihaan sua

sä oot niin sokee, kaikelle sokee

etkä sä tajuu, et vaan tajuu

Kuollutta hevosta ei auta potkii

siis kiitä ja lähe menee

mitä sitten, ei kiinnosta

mä elän tässä, nyt

mua saa koskettaa

Mä oon sun, en oo sun

mä oon sun, en oo

ja mä vihaan sua, vittu vihaan sua

vihaan sua, vihaan

Harri

2011-11-20T14:21:00.004+02:00

Mies halusi tehdä murhan. Niinpä hän eräänä iltana kierteli pienen kaupunkinsa keskustaa etsien sopivia tapettavia. Kukaan ei kuitenkaan ottanut vakavasti hänen tarjoustaan murhattavana olemisesta. Mies aikoi jo jättää koko homman sikseen, kunnes näki R-kioskin edessä äijäporukan, jolla oli kai tämän tästä tapana maleksia liikkeen tienoilla tuhlaamassa loppumatonta luppoaikaansa.

– Haluaisiko joku teistä tulla murhatuksi, mies kysyi sakilta ketään erityisesti puhuttelematta.

– Mitäs siitä maksetaan, vastasi eräs äijistä – selvästi narri ja joukon pääpuheenpitäjä. Muut nauroivat.

– Hyvin pitkän kuolemanjälkeisen elämän, mies vastasi.

Porukka hiljeni.

– Hyvin pitkän, alfaäijä kysyi. – Ei ikuista.

Mies nyökkäsi.

– Painuhan siitä, äijä tuhahti ja kursivoi viestinsä vielä kättään huitaisemalla.

Seuraavana aamuna, kun mies oli keittiössä syömässä greippiä, postiluukku kolahti. Sieltä livahti lappu:

Murhaa minut. Tavataan illalla vanhan postitalon takana. Terveisin Harri

Mies rutisti lapun taskuunsa ja palasi keittiöön viimeistelemään greippinsä.

Tuli ilta. Postitalon takana oli niin pimeää, että mies tajusi vasta hyvän tovin paikan päällä notkuttuaan Harrin samaan tapaan seisoskelleen siinä aivan lähettyvillä, kymmenisen metrin päässä.

– Ai. Hei, mies sanoi.

Tumma hahmo hätkähti.

– Ai, sinä olit jo siinä, Harri sanoi.

Hetkeen he eivät näyttäneet tietävän, miten menetellä. Sitten mies ymmärsi, että hänhän oli tässä pohjimmiltaan se aloitteellinen osapuoli.

– No, hoidetaankos tämä homma nyt sitten, mies sanoi ja alkoi lähestyä Harria.

Mies huomasi juuri ja juuri tumman hahmon nyökkäävän.

– Mitenkäs niin kuin sitten... Tai millä, Harri sanoi.

– Veitsellä, mies vastasi. – Käy vaan siihen seinää vasten, selin minuun päin.

Harri totteli.

Mies asettui Harrin taakse. Vasemmalla kädellään hän nojasi tämän olan yli kylmään tiiliseinään, oikealla veti taskusta keittiöveitsen. Se tuoksui vielä greipille.

– Odota, Harri sanoi.

– No?

– Lupasit hyvin pitkän kuolemanjälkeisen elämän.

– Niin.

– Hyvä. Ikuista meikäläinen ei ansaitsisikaan.

Mies haistoi Harrin hikisen, rasvaisen hiuspohjan.

– No, oletko valmis, mies kysyi.

Harri nyökkäsi.

Mies nosti vasemmalla kädellään Harrin takin ja paidan paljastaen luomisen selän. Mies tuumi, että oikean munuaisen kohdalta voisi olla sopiva mennä sisään. Häntä hieman harmitti, ettei ollut muistanut pestä veistä leikattuaan sillä greippiä. Mutta mies sysäsi ajatuksen syrjään, asetti terän vasten Harrin selkää ja työnsi veitsen rauhallisesti mutta jämäkästi sisään.

– Eih... Ei sittenkään, Harri ähkäisi.

– Mitä.

Harri alkoi huohottaa ja täristä.

– Ei, älä välitä. Anna mennä vaan.

Mies alkoi kääntää veistä.

Yöllä mies katseli sohvansa pohjalta televisiota. Hän vaihteli kanavia mielivaltaisesti, ei edes yrittänyt rekisteröidä näkemäänsä. Viime aikoina arki oli ollut niin täynnä erilaisia askareita, että päivän päätteeksi tuntui sopivalta vain maata viltin alla ja antaa yhdentekevän viriketulvan huuhtoa auvoisaan tajuttomuuteen. Tänäkin yönä mies nukahti jonkin turhanpäiväisen amerikkalaissarjan meuhkatessa taustalla. Unia hän ei nähnyt. Aamulla mies heräsi virkeänä, valmiina kohtaamaan uuden päivän haasteet.

Maailmanpyörä

2011-11-11T18:07:00.000+02:00

Poika toi tytön, jota oli jo hyvän tovin mielinyt, ensitreffeille autioon huvipuistoon. Oli pakkaselliseksi kääntynyt syysilta. Aika karmivaa, tyttö sanoi. Poika näytti vakavalta ja osoitti yksinäistä klovnipatsasta karusellin kupeessa. Virnistävä, tyhjyyteen tuijottava hahmo näyttäytyi tyhjän huvipuiston kontekstissa niin surullisena, että poika alkoi kyynelehtiä. Tyttö ajatteli, että ei aivan ymmärrä poikaa, mutta samalla, että mielenkiintoinen tämä kyllä oli. He suutelivat. Poikaa miellytti tytön kostean, paksun kielen herkullinen hyväily, mutta jokin tytössä ja hetkessä oli vinossa. Kohtaus ei vastannut pojan alkuperäistä mielikuvaa ihailemansa tytön voittamisesta huvipuistossa, hänelle kaikkein rakkaimmassa paikassa. Mutta pian hän huomasi tunnistavansa jonkinlaista haikeaa kauneutta tuossa epätäydellisyyden kokemuksessaan. Ja niin hän teki siitä pesänsä, perustuksen, jolle monet vastaavanlaiset mielen tuntemukset jatkossa saivat rakentua. Maailmanpyörässä tyttö sitten kosi poikaa, sen korkeimmalla kohdalla. Sopivan ajan kuluttua poika ja tyttö menivät naimisiin, mutta miten se sujui, siitä en tiedä paljoakaan – varmaankin monella lailla.

Itsekseen muuttunut Kristian Blomberg

2011-11-10T11:22:00.005+02:00

Kriitikko Jukka Petäjän parin vuoden takainen yhteisarvio viidestä esikoisrunoteoksesta räjäytti aikamoisen pahan mielen ja turhautumisen padon laiskanpuoleisella ajattelullaan ja asiavirheillään. Keskustelua kritiikistä käytiin kuukausikaupalla. Arvion pääongelma oli, että se haali saman kattoargumentin alle viisi teosta, joista valtaosan ei millään voi katsoa sopivan määritelmään.

Petäjän näkemys oli, että kokeellinen nykyrunous on keskenkasvuista ja masturbaattista. Että se on äänenmurroksessa.

Yksi kritiikin kritisoitavasta teoksista oli Kristian Blombergin esikoisteos, Puhekuplia (poEsia 2009). En oikein osaa lukea Petäjän arviota ajattelematta, että pohjimmiltaan se on nimenomaan Puhekuplien kritiikki. Että kriitikko ärsyyntyi paint-piirroksilla, kohosteisen halvoilla sanaleikeillä ja yleisellä huonolla maulla ratsastavasta teoksesta niin perinpohjin, että hänen ympärilleen generoitui voimakenttä, johon sattui imeytymään mukaan muutkin työpöydällä arvioimistaan odottavat esikoisrunokirjat.

Petäjän kritiikkiin liittyi sen verran tartuttavia kohtia ja yleisenkin tason purnattavaa, että eräs asia tuntui jäävän oikeastaan pimentoon: Puhekupliin Petäjän huomiot sopivat ihan hyvin. Mielestäni Blombergin esikoiskirja nimittäin on hieman keskenkasvuinen, eikä huonoilun estetiikassaan mitenkään suvereeni tai loppuun asti perustellun tuntuinen. Pääongelma on kirjan visuaalisessa ilmeessä: poEsia ei vielä pari vuotta sitten ollut nykyisessä materiaalisessa hehkussaan. Niinpä huonoilu halvalle paperille painettuna ilman ammattimaista graafista toteutusta hahmottuukin mielessäni huonoilun sijaan – huonoudeksi.

Sama keskenkasvuisuus koski myös Poesiaa itseään. Vaikka poEsia-sarja oli laatua jo vuonna 2009, vasta nykyään se julkaisee mielestäni oikeasti kaikilla mittapuilla maan kiinnostavinta runoutta.

Sallitteko – pliis, sallikaa, sillä vähän nolon röyhkeäähän tämä on tällaiselta parikymppiseltä – minun vielä vähän jatkaa ajatusta Blombergin parin vuoden takaisesta ”äänenmurroksesta” ja teoksensa ”keskenkasvuisuudesta”? Toivottavasti, sillä aika kivasti vertaus jatkuu nyt, vuonna 2011, kun Blomberg on julkaissut toisen teoksensa itsekseen muuttuva (Poesia).

Tuntuu, että Blomberg on toisen kirjansa myötä todellakin runoilijana "aikuistunut", muuttunut itsekseen.

Blombergin toinen kirja ei ole ainoastaan ihana, hieno, kaunis, vakava, vilpitön, tuore runoteos, vaan se valaisee Puhekuplatkin aivan uudella tavalla. itsekseen muuttuva paljastaa kirjoittajastaan jonkinlaisen perinpohjaisen vakavan ja syvän puolen, joka on aiemmin ollut näkyvissä lähinnä Blombergin tutkimustyössä ja jonka pohjalle Puhekuplien kaltaisen änkyräteoksen vasta soisi kirjoittuvan.

Liikutuin kirjasta jo ensi näkemältä:

Kuten Puhekuplissa, myös itsekseen muuttuvassa kirjan materiaalinen ulkoasu ns. varastaa ukkosen. Kirjan kauniit, vanhasta muistuttavat pahvikannet on toteutettu Heidelberg-painokoneella. Käsittääkseni pelkkä kansien painoprosessi otti pari viikkoa muutaman ihmisen täyspainoista työtä. Kanteen on suurella vaivalla painatettu kerrostamalla (tjms?) maailman ensimmäinen valokuva, Louis Daguerren Boulevard du Temple (1838):

Sama rauhallisuus, vaivannäköisyys, meditatiivuus, hitauden korostaminen, vanhan tärkeys, hönkii vastaan kannet avatessa (kokeilepa avata kirja keskeltä ja vääntää kansia reilusti auki – voiko tuosta jo niin harvinaiseksi käyneestä narskuvasta äänestä olla pitämättä?). Teos ei ole osastoihin jaettu, vaan se etenee rauhallisesti etenevin proosallisin säkein, etenee siten, että jotenkin liikutun jo tästä rytmistä itsessään. Teosta lukiessa minusta tuntuu kuin laskeutuisin kaikessa rauhassa pitkiä, lukemattomia, matalia portaita valtavassa, jylhästi koristellussa salissa samalla kun sympaattinen, asiansa perinpohjin tunteva opas selostaa matalan patinaisella äänellä kaikesta ympärillä näkyvästä.

Kirja koostuu havainnoista, kieleen pysähtymisestä ja anekdooteista. Koko ajan ollaan jotenkin kaikkein tärkeimmän äärellä. Täysin pakottomasti ja paikoin yllättävän suorasanaisesti, mutta myös sopivasti käsittämättömyyksiä kuin suklaapaloja kakkutaikinaan sijoitellen.

Kuvanveistäjä Artistide Maillol (1861-1944) virtsasi toistuvasti pronssiveistostensa päälle saadakseen niihin patinaa.

runoilija Charles Cros (1842-1888) keksi myös varhaisen levysoittimen sekä värivalokuvaukseen soveltuvan menetelmän, mutta hänen varallisuutensa ei riittänyt patenttimaksuihin.

Pieniä tosiasioita,

tosiasioiden pienentyminen.

Kerrotaan myös, että keinotekoisen hymyn ylläpitäminen muuttaa hiljalleen kasvojen lihaksistoa ja siten ulkonäköä.

että ampiainen ei osaa liitää, sen on jatkuvasti liikuteltava siipiään

että puiston kiertäminen tekee puistosta aution ja pelottavan

Kirjan rauhallisuutta ja meditatiivisuutta korostaa myös sen rytmitys, muodon hallittuus. Juuri kun tuntuu, että nyt on tullut tekstiä riittävästi vastaan, uuden aukeaman vasen sivu voi olla yksinkertaisesti tyhjä, kuten Henriikka Tavin liikkuvissa mutta hengittävissä runokokoelmissa. Sivulla 41 puolestaan, kokoelman puolivälissä, on vain yksi sana keskellä sivua: ”Tauko.” Sivua kääntämällä sitä seuraa toinen sana: ”Hiljaisuus.”

Ilmitasollaan nämä eivät toki ole mitään oivalluksia. Mutta kun voi helvetti kun niin se juuri menee: kertoo nimenomaan teoksen tehosta ja voimallisuudesta, että näin yksinkertaiset ajatukset tuntuvat 100-prosenttisen toimivilta ja kuin juuri tähän kirjaan tarkoitetuilta. Vaatii aivan erityisen teoksen, että moinen simppeli vilpittömyys tuntuu sen sivuille aseteltuna perustellulta, liikuttavalta ja kauniilta eikä lainkaan kuluneelta tai pateettiselta.

Samasta syystä myös eräs sivulla 64 ohimennen pilkahtava lausekin puolustaa niin vastaansanomattomasti paikkaansa. Erotan kyseisen lauseen omaksi kappaleekseen, ja päätän sillä postaukseni. Niin tärkeä se mielestäni on.

Yhä useammin tuntuu, että vain kauneus voi pelastaa maailman.

2011-11-09T11:17:00.007+02:00

Kirjoitin Helsinki Poetry Connectionin blogin uusimman päästäkirjoituksen.

Lue se.

Siinä puhutaan tisseistä!

Joissa on nännejä!

Ja lavarunoskenestä.

2011-10-28T22:51:00.000+03:00

Kirjoitan tuoreessa Ylioppilaslehdessä tuotesijoittelusta kirjoissa.

TERRORISTI-ISKU

2011-10-19T11:45:00.000+03:00

Terroristi-iskuni Kampin Suomalaisen kirjakaupan runohyllylle.

Krista Kosonen

2011-10-06T19:43:00.002+03:00

Mies oli juuri nousemassa raitiovaunuun, kun Krista Kosonen astui sieltä alas. Meikittömänä, kauniina, ujon tietoisena tunnettuudestaan, värikäs paksu villaliina siron kaulan ympärillä. Katseet eivät kohdanneet, mutta mies jättäytyi silti vaunusta pois, se tuntui itsestäänselvyydeltä. Kosonen jatkoi matkaansa kohti Stockmannin Hullujen päivien keltaloistoa. Mies kulki perässä. Aulassa hän pysäytti Kososen. Hei, mies sanoi. Emme ole tavanneet, mutta haluan vain sanoa, että olet minusta tosi hyvä tyyppi. Tai... Tiedän etten tunne sinua, mutta vaikutelmani on, että olet hirveän miellyttävä. Ja hyvä työssäsi. Ja söpö... Sitten tuli pieni tauko. Ei minulla muuta, mies lisäsi kuin anteeksi pyytäen. Krista Kosonen hymyili kainosti ja kysyi: Haluaisitko lähteä kanssani kahville? Mies rykäisi vaivaantuneesti. Onkohan se hyvä ajatus, hän sanoi. Lienee selvää, että olemme ihastuneet vain... mielikuviin toisistamme. Kosonen nyökkäsi vakavana. Hetken he seisoivat siinä, ihan hiljaa keskellä keltaisten muovipussien pyörremyrskynsilmää. Krista Kosonen sanoi: Kysyisin vielä, että haluaisitko haistaa hiuksiani, mutta taitaisit kieltäytyä siitäkin. Mies nyökkäsi surullisesti, jotenkin alistuneena. Ja niin he poistuivat tahoilleen.

Potkut

2011-10-05T19:33:00.002+03:00

Nainen – hän oli kalju – heräsi ääneen, joka syntyi, kun mies kaapi keittiössä lusikalla viimeisiä jogurtinjämiä posliinikulhosta: tsink-tsink-tsink-tsink-tsink-tsink-tsink-tsink tjsp. Nainen nousi sängystä, meni keittiöön ja sanoi: Vieläkö olet täällä. Sitten nainen muisti, että mies oli saanut edellisenä iltana potkut, eikä töihin – mies oli tilintarkastaja – siis ollut enää menemistä. Tajuttuaan erehdyksensä nainen huokaisi kaljuaan hieroen. Mies sanoi katse kulhossaan: Jep jep. Nainen koki, että hänen tehtävänsä oli yrittää keksiä miehelle tekemistä, nyt kun jogurttikin oli syöty. Haluaisitko mennä kävelylle, nainen sanoi. Nyt ei sovi, söin juuri, mies sanoi. Entä haluaisitko imuroida? Mies naputti turkoosia pöytää etusormensa pitkällä kynnellä ja vain katsoi naista hymyillen. Entä haluaisitko piirtää liituväreillä, nainen jatkoi. Haluaisin ehkä tehdä jotain hieman haastavampaa, mies sanoi. Nyt nainen suuttui. Sinä olet läheisriippuvainen, hän sanoi. Mies laski kulmakarvojaan, yritti sanoa jotain, mutta ei sitten sanonutkaan, jäi vain tuijottamaan keittiön lavuaaria siristävin, mietintää taakseen kätkevin silmin, suu hieman avoinna ja pää aavistuksen kenossa. Nainen meni takaisin nukkumaan. Parin viikon päästä hän heräsi. Naisen päätä peitti nyt pitkälle ehtinyt sänki. Nainen tiesi, että vielä ei kannattaisi mennä keittiöön: mies olisi siellä yhä, samaan asentoon jähmettyneenä.

Runokokoelma 2009

2011-09-13T12:21:00.004+03:00

Kirjoitin pari vuotta sitten runokokoelman, jota ei koskaan julkaistu. Tässä se nyt kuitenkin on, liikkuvuudessaan ja kankeudessaan, noloudessaan, yliyrittämisessään, kauneudessaan ja hauskuudessaan, kaikessa onttoudessaan ja täyteydessään.

Ero

2011-08-20T15:00:00.017+03:00

Teksti on siirretty tästä todellisuudesta toiseen jatkotyöstöä varten.

Kartanolaisista

2011-08-18T13:00:00.003+03:00

Kirjoitin tämän novellin joskus muutama vuosi sitten luettuani Kuukausiliitteen jutun 1940-luvun kartanolaisista, jonkinlaisesta uskonnollisesta pedofiilikultista.

Kuivuva järvi

Äidin tavasta kuoria perunoita Tytti näki, että enon sanomiset sattuivat. Äiti oli viiltänyt sormeensa, kun Tytti oli kysynyt asiasta. Äiti oli katsonut Tyttiä ja tämä oli poistunut. Äidin katse ei horju.

Tytti pesi pyykkiä laiturinnokassa. Hauet katselivat lumpeet kilpinään ja ehkä pelkäsivät veden käyvän saippuasta huonoksi. Vesilukit kulkivat järvenkalvolla kuin sametilla. Tytin oli vaikea ymmärtää, miksi niiden terävät koivet eivät puhkoneet vettä. Ihmisetkin kävelivät joskus vetten päällä. Kartanon saarnaajapoika oli kylällä selittänyt asian muille lapsille, ja aikuisillekin. Saarnaajapoika puhui niin, että aikuisetkin kuuntelivat.
   Vaahto tihkui matosta rystysille. Tytti mietti enoa, joka oli pyytänyt äitiä ojentamaan perunamuussia, nojannut pöydässä vastaan. Eno oli kuiskannut, että papan silmissä oli näkynyt aiemmin päivällä kalman välähdys. Eno oli syöttänyt pappaa, ja siellä se oli näkynyt, vahvana ja kiistattomana. Laiha muussi oli läiskynyt lautaselta, kun äiti äyskähti, ettei kaipaa enon näkyjä. Ei kaivannut Sepon kohdalla, eikä kaipaa nytkään.
   Tässä oli paljon sellaista, mitä Tytti ei ymmärtänyt, mutta myös sellaista, minkä jotenkin ymmärsi. Asiat olivat kuin ahvenruohoa sääressä. Joskus takertui, joskus sai irti.
Tytti havahtui. Vedessä oli hauki, aivan edessä. Metrin syvyydessä paikoillaan.
   - Kala, kala.
Hauki vain katsoi. Ehkä se oli tullut tekemään selkoa siitä kaikesta, mitä enon ja äidin välillä oli.
   - Sinun nimesi voisi olla Pekka, Tytti sanoi. Pekka kuulosti oikealta.
Tytti ymmärsi mikä oli vialla. Vesi oli aivan saippuassa, eivätkä hauet välitä saippuasta. Se menee kitusiin. Kirkkaassa vedessä kala lähestyisi. Tytti alkoi hätäisesti kaapia vettä selkeämmäksi, mutta hauki säikähti ja vilahti viimeisen kädenpyyhkäisyn mukana takaisin lumpeikkoon.

Tytti makasi kuumassa yöpuvussaan vuoteella, peitotta. Voisi riisuuntua, että kuumuus helpottaisi. Niin saattoi tehdä, kun pikkuveli Seppo ei ollut pariin vuoteen nukkunut samassa huoneessa. Veli oli kuollut lavantautiin. Seppo oli vain joutunut sänkyyn. Sitten häntä ei yhtenä päivänä ollut.
   Eno oli itkenyt enemmän kuin äiti.
   Ovenraosta pääsi läpi tuttu valo. Se oli juuri auttaa nukahtamaan, kunnes valon halkoi äidin ohikulkeva varjo. Äidillä oli lämmitettyä maitoa mukanaan, kuten joka ilta. Hän astui papan huoneeseen. Seinän läpi äidin ääni oli vaimea.
   - Se maistuu nyt vähän erilaiselta. Laitoin terästettä, että tulee uni.
   - Mustalaisia tulee tänä yönä. Aamulla on tupa täynnä.
   - Ei tule. Juopa nyt niin päästään nukkumaankin.
   - Mustalaisia.
   - Eikä tule.

Eno kyräili äitiä koko aamun. Äiti vastasi kuten parhaaksi katsoi: jättämällä huomiotta. Tytti istui tuvan uunin päällä ja katseli, kun eno viimein alkoi puhua. Ilma muuttui, kuin jokin jännite olisi purkautunut. Tytille tuli mieleen vesilukit. Että mitä jos koipi joskus puhkaisisikin veden jännitteen, ja lukki losahtaisi veteen ja hukkuisi.
   - Mitä sinä juotat papalle öisin.
   - Papalle. Maitoa.
   - Niinkö?
   - Eilen laitoin sormustimella tilkan kirkasta. Että tulee uni, kyllä sinä tiedät.
   - Ja syvä uni tuleekin, eno vastasi.
   Äiti katsoi enoa pitkään pysähtyneenä, mutta Tytti ei nähnyt äidin kasvoja.
   - Mistä sinä minua nyt syytät, hän sanoi viimein.
   - Kartanolta tulee saarnaaja, eno vastasi. – Se on papan parhaaksi. Ettei jää myöhäiseksi niin kuin Sepon kanssa.
   - Älä puhu Seposta. Pappi voidaan pyytää, mutta Kartanon väkeä ei tänne tule. Ja että papan takia. Itsesi takia haluat ne tänne. Olet mennyt uskostasi sekaisin.
   Eno sylkäisi kuppiin ja kyräili aikansa.
   Äiti jatkoi hiljaa: - Kartanon lapset on sairaita. Siellä... kosketellaan niitä lapsia.
   - Ämmät puhuu kylillä, vaikkeivät mistään mitään tiedä. Tämä on papan parhaaksi. Minä tiedän mitä näin. Tällä kertaa ei parane aikailla. Vai... Haluatko että.
   - Että mitä.
   - Että laitetaan Tytti Kartanon oppiin.
   Äiti värähti ja käski Tytin heti huoneeseen. Puolen tunnin päästä eno tuli sängylle viereen istumaan ja sanoi, että illalla mennään kalaan. Huomenna tulisi hienoja vieraita, ja hienoille vieraille tarjottaisiin kalasoppaa.

Lounastettiin. Tytti katseli kalanruotoja kulhonsa pohjalla. Tytti tiesi, että ne eivät varmaankaan olleet Pekan, mutta jotenkin tuntui, että ehkä ne kuitenkin olivat. Ei sillä, että Pekasta olisi ennättänyt tulla suurtakaan ystävää Tytille, mutta joskus tuntee toiseen yhteyden ensisilmäyksellä. Tytti tiesi kyllä, ettei sellaista tavaksi asti sattunut.
   Kartanon saarnaajapoika söi kuin aikuiset. Poika oli ehkä vuoden tai kaksikin Tyttiä nuorempi, mutta hänellä oli harmaa ja sileä miestenpuku päällään. Hän ei tuntunut alkuunkaan sopivalta leikkitoverilta. Tytti ei mielellään katsonut poikaa.
   Sitten oli Kartanon Hetti, joka istui pojan vieressä. Hetti oli vanha nainen, jolla oli valtava luomi otsassaan. Häntäkin teki pahaa katsoa. Mutta oli siinä muutakin... Tytti mietti, miten isä oli ennen sotaa istunut pöydässä äidin kanssa ja syönyt, ja äiti oli pöydästä noustuaan hieronut isän hartioita ja pussanut isosti parrakkaalle poskelle. Kartanon Hetti näytti siltä, että hän olisi saattanut tehdä jotain samanlaista pojalle, kaapata syliinsä, ottaa. Pojalla ei kuitenkaan kasvanut partaa, eikä vielä edes haivenia.

Äitiä ei päästetty katsomaan papan siunausta, mutta Tytti pakotettiin. Siunauksessa oli paljon sellaista, mitä Tytti ei ymmärtänyt. Vähiten Tytti ymmärsi, miten tuollaisella siunauksella voisi mitenkään helpottaa papan oloa, sillä Hetti ei ollut koskettanut pappaa laisinkaan. Ainoastaan poikaa, ja Tytin oli pitänyt katsoa. Pappa oli nukkunut ja kuorsannut matalasti pojan kimeän nyyhkytyksen alla.

Eno keskusteli pihalla Kartanon Hetin ja saarnaajapojan kanssa. Poika katsoi hiljaa maahan ja hivelsi valkoisia kalvosinnappejaan. Hetti piti poikaa kädestä. Tytti katsoi keittiön ikkunasta, kun Hetti taputti poikaa olalle. Sitten hän päästi pienen naurun ja ojensi kätensä enolle hyvästiksi.
   Eno katsoi kättä, ei tarttunut siihen. Hetin ilme valahti hitaasti, ja yhtä verkkaan hän laski kätensä alas.
Eno näytti tärisevän. Sitten hän alkoi huutaa Hetille. Enon ääni kasvoi ja kasvoi, kunnes Kartanon Hetti ja saarnaajapoika olivat juoksujalkaa poistuneet pihasta ja kokonaan näkyvistä. Ennen katoamistaan soratietä reunustavaan männikköön poika vilkaisi suuriksi auennein silmin kohti keittiön ikkunaa ja Tyttiä. Tytti räpäytti silmiään ja käänsi päänsä pois.
   Äiti istui vielä keittiön pöydässä ja tuijotti kattilaa.
   - Äiti.
   Äiti ei vastannut.
   - Eihän minun tarvitse mennä Kartanoon.
   - Voi likka pieni.
   - Eihän.
   Äiti katsoi kattilasta läpi jonnekin kauas. Ehkä paikkaan, jossa oli jonkinlaisia aikuisten vastauksia. Vastauksia ja tietoa siitä, miten asiat ovat tai miten niiden pitäisi tässä maailmassa olla.
   - Älä koko ajan utele. Mene ja tyhjennä kattila pellolle.
   - Siellähän on vielä keittoa.
   Äiti katsoi Tyttiä. Tytti katsoi pitkään takaisin. Lopulta äidin katse horjahti. Tytti alkoi epäillä, oliko sellaista aikuisten paikkaa olemassakaan. Hän nosti kattilan kaksin käsin pöydältä ja raahasi sen vaivoin ulos. Pari kalvakkaa hauenpalaa ruotoineen lillui jäämäsopassa. Tytti ei suunnannut pellolle, vaan alamäkeen kohti laituria. Kattila painoi, ja mäessä keitto tuli yli ja tahri Tytin valkoisenkellastuneen mekon.
   Tytti polvistui laiturinnokkaan. Hän katsoi lumpeikkoon ja sameaan rantaveteen ja kaatoi sopan ruotoineen järveen. Sitten hän kävi istumaan ja istui laiturilla kauan. Tytin palatessa taloon eno oli yhä nurmikolla, mutta enää hän ei seissyt, vaan oli romahtanut istumaan kasvot peitettyinä käsillään. Enää eno ei tärissyt, vaan näytti kokonaan pysähtyneen. Niin kuin siitä ruohikolta ei enää voisikaan nousta.

Pappa oli nukahtanut hieman tavallista aikaisemmin. Tytti seisoi vierellä ja katseli ikkunan alimmasta ruudusta väsyneen, pysähtyneen järven unta.
   Pappa heräsi. Hän kohensi vaivaisesti ja pitkään asentoaan, kunnes hengitys kohosi vaimean kimeäksi.
   - Tiesitkö likka, että kaikki järvet kuivuu joskus. Tuokin järvi.
   Tytti istui tuolille papan viereen. Pappa houraili. Tytti vain tökötti siinä eikä vastannut, ja pappa nauroi.
   - Sinä se Tytti olet ainoa joka sanoo suoraan kun minä puhun omiani. Nuorimmainen.
Tyttiä kummastutti.
   - En minä sanonut mitään.
   - Niinkö, niin tosiaan, Pappa naurahti ja hymyili rauhallisesti mutta aavistuksen hämillään. Sitten oli pitkään hiljaista, kunnes Tytti vaihtoi asentoa noustakseen. Äiti tulisi kohta maidon kanssa.
   - Likka. Tiedätkö sinä, että nämä aikuiset...
   Tytti pysähtyi.
   - ... luulevat, luulevat tietävänsä kaikenlaista. Että koska minä kuolen esimerkiksi.
   Tytti hipelöi hameensa helmaa.
   - Kyllähän minä saatankin kuolla. Vaikka tällä paikalla. Mutta pidetään mielessä, että nämä nulikat ei mitään siitä tiedä.
   Ukki hieroi jähmeästi paksua nenäänsä ja tuijotti kattoa. Sen läpi jonnekin kauas, vakaasti ja rauhallisesti. Pappa näytti kevyeltä, niin kuin häntä ei olisi koskaan vaivannut mikään.
   - Vanhan ihmisen elämässä on paljon tuskaa. Mutta ei tieto sitä lisää, niin kuin sanotaan. Kun sen tiedon kanssa oppii elämään.
   Pappa yritti tavoittaa sameilla silmillään Tytin katsetta, mutta Tytti vain tuijotti lattiaan.
   - Kun tekee siitä tiedosta ystävän. Salaisen ystävän.
   Silloin äiti tuli maidon kanssa.
   Tytti nousi ja hipaisi mennessään papan kättä.
   - Pappa hourailee taas, Tytti kuiskasi äidille ja meni huoneeseensa nukkumaan.

Norjasta ja Somaliasta

2011-08-16T10:26:00.000+03:00

On kummaa kuinka valitsee
huolensa mieli ihmisen.
Se yhteen seikkaan takertuu,
muu unhoittuu.

Ei tuhat tulvaan hukkuvaa
käy aatoksia rasittamaan,
jos välimatkaa tukehtuviin
on riittämiin.

Vaan mitäpä jos vajoavan
näät miehen jäällä sulalla?
Oitis ryntäät nostamaan
henkes uhalla.

Jos ponnistukses kelpaa ei
ja itse Ahti miehen vei,
niin palaat arkees katsein
lasittunein.

Saa hengen heittää vastakin
vaik kaukomailla tuhatkin!
Kun vain ote lähimmästä
lakkais pettämästä.

Julkaistu Keski-Uusimaassa joskus viime vuonna.

Suru

2011-08-14T00:57:00.001+03:00

Tulin äsken kotiini Etelä-Haagaan yöbussilla numero 43. Alla oleva 6-minuuttinen äänite on tuolta matkalta, jolla pahoinpideltiin yksi ihminen, mutta ennen kaikkea toteutettiin pahuutta myös monilla muilla eri tasoilla. Poliisia ei äänitteeni paljon kiinnostanut, mitä hieman ihmettelen. En laita tätä jakoon väkivallalla retostellakseni, vaan tämä on pelkkä väsyneen turhautunut, epätoivoinen yritys edes jotenkin jakaa teidän muiden kanssa ihmisten kollektiivisen vitun typeryyden aiheuttamaa surullisuuden kokemusta.

Huomioita Puuhamaasta

2011-07-15T13:15:00.001+03:00

- paras paikka
- iloinen
- sellainen

Vanhainkoti Autereessa tapahtuu, osa 1

2011-07-06T10:54:00.003+03:00

Vanhainkoti Autere seisoi mäntyjen keskellä lähellä järveä, aika idyllisesti siis, että siinä mielessä ei kenelläkään olisi pitänyt olla valitettavaa. Se oli sellainen moderni vanhainkoti, jota ei sanota vanhainkodiksi vaan mieluummin joksikin kivemmaksi tai vähintäänkin etäännytetyksi, ettei tarvitsisi ajatella.

Vanhainkodin talonmies oli nelikymppinen ja työnkuvaansa hieman vajavaisesti perehtynyt Rauno Rautio. Hän oli alkoholisti, vaikka ei sillä oikeastaan ole mitään tekemistä minkään kanssa, mutta eihän sitä seikkaa osaa oikein olla mainitsemattakaan – vaikka ei sitä kyllä tässä tarinassa enää mainitakaan. Mutta laiska Rautio oli, ja sehän on aina hauskaa. Esimerkiksi näin: Rautio ei viitsinyt koskaan ottaa Suomen lippua pois vanhainkodin puolitangosta, koska ”kohtahan se seuraava kuitenkin kupsahtaa”.

Kehnosta talonmieheydestään huolimatta Rautio oli vanhainkodissa pidetty mies. Mummoihin hän pumppasi elämänhalua kääntelemällä televisiokanavia tasapainotellen reilusti toiveiden välillä. Vaareihin hän taas teki vaikutuksen ottamalla heidän houreensa todesta. Niinpä se puolitankojuttukin oli huushollissa ajan kanssa tullut jotenkin hyväksytyksi, vaikka siitä uudet asukit aina määrätyksi ajaksi pahoittivatkin mielensä.

Oli sunnuntai. Koko konkkaronkka oli kokoontunut katsomaan telkkaria. Kaikkialla leijui ihastuttava pullantuoksu, sillä sunnuntaisin hoitajatar-Riitta avasi pullantuoksuisen hajusteputelin, josta sitten muutaman tunnin välein levitti tuulettimella aromeita pitkin huoneita.

– Eikö sieltä tule mitään muuta, yksi vanhuksista, Arvo, sanoi ja haukotteli Rautiolle, joka oli tuttuun tapaan, nuoremmuuttaan, vastuussa kaukosäätimestä.

– Tämä loppuu ihan kohta, Rautio sanoi. Ohjelma oli kooste viihdyttävimmistä islamistiterroristien päänleikkausvideoista. Raution silmät kiilsivät. Hän räpäytteli luomiaan mahdollisimman taloudellisesti varmistaakseen, että tuli nähneeksi mahdollisimman paljon.

– No sepäs lähti kepeän näköisesti, toinen vanhuksista, Elina, kommentoi yleisöäänestyksen voittanutta viimeistä dekapitaatiota.

– Ja men, byt nu den där kanalen, kolmas vanhuksista, Carita, sanoi. Se oli suurinpiirtein ainoa ruotsinkielinen virke jonka Rautio ymmärsi.

Seuraavalla kanavalla huumatut 13-vuotiaat kambodzalaispojat levittelivät siemennestettä valuvia peräreikiään lähikuvaa ahnaasti hakevalle kameralle. Poikien ympärillä seikkaili penistään jonkinlaisena taisteluvälineenä pitäviä, uupuneen näköisiä amerikkalaismiehiä. Tämäkin ohjelma näytti olevan lopuillaan.

– Ja taas tämmöistä hömppää, Arvo tuhahti.

Elina läpsäisi vieressään istuvaa Arvoa hennosti olkapäälle.

– Sinä se et koskaan anna uusille asioille mahdollisuutta, Elina naurahti.

Arvo punasteli hymyään peitellen Elinan hupakkomaista kontaktinottoa. Heidän kuukausia jatkunut vispilänkauppansa oli talon seläntakaisia lempipuheenaiheita.

Kambodzalaispoikien ja amerikkalaismiesten ilonpitovideo feidasi hitaasti mustaan, kun yhtä pojista vielä lopuntekijäisiksi pidettiin tukasta, kuristettiin ja läpsittiin itkusta ja muustakin tahriintuneelle rokonarpiselle naamalle.

– Niin mihin aikaan ne formulat olivatkaan, neljäs vanhuksista, Kalevi, kysyi hieman huolta värisevässä äänessään. Mies oli juuri havahtunut torkustaan, ja availi silmiään verkkaisen epätahtisesti.

Ennen kuin kukaan ehätti muistuttaa, että formuloita ei enää ollut olemassakaan, Rautio sanoi: – Niihin on kuule Kalevi vielä toista tuntia. Minä laitan sitten kovalle kun Kyllösen ääni alkaa kuulua, vai mitä.

Mutta Kalevin pää nuokkui taas.

Rautio vaihtoi kanavaa.

Nyt telkkarissa pyöri jatkuvalla luupilla Teemu Mäen puolitoistatuntisen My Way, a Work in Progress -videon kuusi sekuntia kestävä kissantappokohta. Taustalle oli lisätty konemusiikkia ja kuva väritetty villisti vaihtelevilla pääväreillä.

Elina siristi silmiään ja huokaisi jotenkin turhautumisensekaisen kiinnostuneena.

– Tuosta nykytaiteesta kun pääsisikin joskus jyvälle.

– Niin, aina noita mukamas hauskoja kissavideoita, Arvo komppasi vierestä, kai rohkaistuneena siitä Elinan olkapääläpsäytyksestä.

Kalevi nytkähteli horroksestaan taas tietoisen puolelle:

– Minä haluan viinirypäleitä.

Keittiöstä kuului pyylevän Riitta-hoitajattaren tuttu vastaus: – Et sinä Kalevi kuule niitä rypäleitä voi syödä kun ne alkaa kusettaa sinua aina niin kamalasti, ja tietäähän sen miten siinä käy, muistatko.

Jollekulle vasta vierailemaan tulleelle Riitan heitto olisi saattanut kuulostaa hyväntahtoisen naljailevalta ja ikään kuin ilmapiiriin kuuluvalta; että talossa näyttää olevan ihmisten kesken pohjimmiltaan niin hyvä tahto, että mielen pattereiden pikkupaineita sopii välillä ilmatakin tuollaisella vähän suoremmalla puheella.

Mutta Kalevi musertui tästä ihmisarvonsa alennustilan olankohautuksenomaisesta muistutuksesta siinä määrin, että alkoi vuodattaa silmistään – jotenkin paradoksaalisesti – paksuja ja nuorekkaan terhakkaita, rypyillä hyppiviä kyyneleitä pitkin sokista jäykistyneitä kasvojaan.

– Minä olen... ollut sodassa, Kalevi aloitti täristen.

Ja siihen se asia sitten loppui, vaikka puheen nuotti olikin antanut odottaa jotain tarkentavaa jatkoa.

Rautio vaihtoi kanavaa.

Pappi

2011-06-21T20:47:00.001+03:00

Viimeperjantainen esiintymiseni Helsinki Poetry Connectionin Kiiski Open Micissa. Kuuntele jos uskallat, minä en uskaltanut.

Arttu puhuu jumalalle johon ei usko koska tyttöystävä Nadja on kuollut

2011-06-04T02:01:00.000+03:00

Äänestä!

NYT JOS KOSKAAN

2011-06-02T14:13:00.001+03:00

Auta, ystävä. Jooko.

Osallistuin nimittäin lyhytelokuvakilpailuun.

Uneton48-skaban ideana on tehdä 48 tunnissa kokonainen lyhytelokuva. Tänä vuonna asiaan osallistui 97 joukkuetta.

Minä ilmoittauduin yksin, ja tein leffani kännykällä. Pätkän nimi on "Arttu puhuu jumalalle johon ei usko koska tyttöystävä Nadja on kuollut".

Tuomaristo valitsi minut 15 parhaan elokuvan joukkoon.

Nyt käynnissä on yleisöäänestys. Täällä:

http://www.uneton48.com/uneton-tv

Jos et vihaa minua, katso elokuvia ja äänestä FRANCESia, jos pidät elokuvastani. Tarvitsen sitä, sillä - tosiaan - tein jutun yksin, eikä yhden ihmisen kaveripohjalla pötkitä kovin pitkälle noita 10-40 ihmisen työryhmiä vastaan.

Joten: pliide.

Sitten grillataan!

Iskias

2011-05-24T14:16:00.004+03:00

Tuijotan kirjaston pistorasiarykelmää ja istun iskiastani. Sitten seuraan ikkunasta ihmisiä, jotka ajautuvat jatkuvasti toistensa kanssa sisäkkäin.

En edelleenkään käsitä sitä, mutten myöskään ihmettele sitä. Oikeastaan, toisin kuin viimeksi kirjoitin, nykyään ihmettelen ylipäänsä vähemmän. Mieleni on kai kasannut johonkin kolkkaansa riittävän paksun samanrakenteisten kokemusten kerrostuman, jota uudet eivät havahduta. Ne vain liimautuvat päälle kuin raakat pannukakut.

Ikkunasta seinä, jossa kaksi päällekkäin kiinnitettyä valvontakameraa sojottaa vastakkaisiin suuntiin. Kuin lahonneita känsiä elementtitalossa, jolle taivas laukeaa tihkuista lastiaan.

Tutkimus: Ylipirteät ihmiset kuolevat aikaisemmin.

Pitäisikö siis osata tyy-tyä-ti-ti-tyy-tyä?

Mutta mitä voin sanoa. Tunnen sympatiaa von Trieriä kohtaan. Ja Halla-ahoa, ja jumalauta jokaista homofobista antipop-pappia kohtaan.

Eräs mies huokaisi kerran niin raskaasti, että hänen rinnassaan roikkuvasta möykystä kuoriutui uloin kerros irti. Radiokanavan mukaan onnettomuuden näki auton etupenkillä istunut henkilö.

Juttu

2011-05-20T08:23:00.001+03:00

Nyt-liitteessä ja netti-Hesarissa eräs Ameriikan-matkani hedelmä.

Tekstinen

2011-05-19T11:18:00.004+03:00

Katson ikkunasta ja on syksy. Se on hieman häiritsevää – onhan kevät.

Silloin tällöin muistan, että on tukku asioita, joiden ihmettelemiseen en koskaan kyllästy. Otetaan vaikka tämä, että tuossa ikkuna jakaa kaksi tilaa tunnelmiksi: huoneeni jossa on kevät ja tuo sodan jälkeen kyhätty töölöläinen sisäpiha jossa syksy.

En koskaan lakkaa ihmettelemästä sitä, kuten en tätäkään: noin 70 prosenttia asioista on epäselviä.

Nyt minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin alkaa hieman kertoa itsestäni.

Kirjoitan tätä 1960-luvulla. En kylläkään pysty todistamaan sitä, joten en enää palaa asiaan.

Joka tapauksessa. Tulin itsekseni siinä 9-vuotiaana. Siitä lähtien olen peitellyt kokonaisuudellisuuttani: tragediaani joka on että näen kuutiosta samanaikaisesti sen kaikki sivut.

Hymähditkö, kun sanoin tragedia? Ehkä siksi, että sinulle kuutioiden nosteleminen kämmenelle siitä vaan tarkasteltaviksi, sivu sivulta, jäsennellysti ja intuitiivisen johdonmukaisesti, ei ole mikään temppu.

Mutta minä näen kaikki sivut samanaikaisesti.

Ei siinä aleta nostelemaan eikä tarkkailemaan.

Ja jossain metsässä, tälläkin hetkellä, puu rysähtää kankaalle kuin kuiskaus.

Kuin vertaus.

Nyt, 22-vuotiaana, suurin tragedioistani on, että vain muoto saa minut liikuttumaan. Ei sisältö. Esimerkiksi kun joudun nyt vähän korottautumaan tuoliltani todistaakseni sisäpihan talonmiehen sydänkohtausta, nautin lähinnä kompositiosta, mutta sydämeni sympatiat jäävät kalkkeutuneiden kaltereidensa taa.

Pienenä hoin jatkuvasti vanhemmilleni, että he ovat maailman parhaat vanhemmat.

Taivas varjele.

Sen on täytynyt tuntua heistä aivan kamalalta.

Kuten ehkä arvasitkin, olen palannut Suomeen.

Mikä sieltä tulee?

Ihmisarvosta

2011-04-24T06:14:00.004+03:00

Takana viiden tunnin ajo läpi autiomaan, edessä maha.

Ja Las Vegasin ilta.

Puolenpäivän aikaan käännyin paahtavalta maantieltä hiljaiseen dineriin – syömään varmaankin tuhannennennennen hampurilaiseni.

Tienvarressa, parkkipaikan kupeessa, oli oravanraato. Tiku/Taku oli liiskaantunut tienrajamaalin päälle, aivan kuin tienhuolto olisi maalausprosessissaan läntännyt sen ketoon.

Jäin miettimään, olikohan joku roadkillannut oravan tarkoituksella – se kun tosiaan virui oletetun ajolinjan ulkopuolella.

Ravintolassa oli vain yksi tarjoilija, joka kylvetti minut amerikkalaisella valinnanvapaudella.

– What would you like to drink, sir? We got soda, freshly squeezed orange juice, apple juice, milkshakes in four different flavors –

– Just water thanks. :)

– Water it is. Would you like to have bacon on your burger, sir?

– Sure.

– And mayo?

– Well, what the hell. :D

– Sounds great, sir.

Söin, katselin ikkunasta hiljaista liikennettä ja muokkasin läppärillä tuoretta konemusiikkibiisiäni.

Yhtäkkiä vieressäni oli tummaihoinen mies. Hän kurotti kätensä pöydällä latautuvalle iPhonelleni, irrotti sen piuhastaan, nappasi kouraansa, kääntyi kannoillaan ja lähti rauhallisesti kävelemään kohti ulko-ovea.

– Hey! What the hell!

Mies hävisi ulos.

Hyppäsin tuoliltani ja ryntäsin perään.

Mies käveli parkkipaikalla ripeästi ja suoraselkäisen asiallisesti kohti isoa pakettiautoa.

– Hey! The phone’s got a tracker in it!

Mies pysähtyi jähmeästi, jäi hetkeksi selin ja kääntyi sitten hitaasti.

Näin miehen rauhallisen, kyllästyneen katseen, ja ajattelin että sen pulssi ei varmasti ole edes koholla.

– Gimme back the phone, man.

– What phone.

– Oh cmon.

Mies siristi jotenkin harkitsevasti silmiään ja alkoi pureskella sisäposkeaan. Sitten se huokasi ja sanoi:

– Tell you what. Here’s how you get it. You–

– No. Here’s how I get it. You give it to me right now or I’ll go back inside and have them call the cops on you.

– You think I’m afraid of that?

– I’m not from here, but I know that the cops will track you down and throw you to the ground and I won’t have to give as much as a nod and they’ll happily beat the shit out of you.

Miehen keskittyneisyysmoodi ei häiriintynyt. Se jatkoi kuin en olisi sanonut mitään:

– So. Here’s what you gonna do. You’re gonna say: Give me your phone, nigger.

Tuijotin.

– What?

– Say ’Give me your phone, nigger’, and maybe you’ll get it.
Tuijotin.

– Give. Me. My. Phone. Back.
Mies tuhahti.

– That wasn't even close.

Vilkaisin takaisin kohti dineria ja ympäri autiota parkkipaikkaa. Huokaisin.

– Ok, just... Give me back my phone... Nigger.

Miehen keskittyneisyys laukesi, jotenkin miedosti ja uupuneesti.

Hän nouti kännykkäni povitaskustaan ja ojensi sen minulle.

– Of course, sir.

Alcatraz

2011-04-20T09:39:00.000+03:00

mä heräsin ku alapunkalla nussittiin

2011-04-18T00:00:00.001+03:00

mä heräsin hostellissa ku

alapunkalla nussittiin

mä keinuin

niinku kohdussa

mä avasin koneen

käyttis tökki

timo oli vieny

kovalevyltä ainaki jotai

20%

mä tajusin et

mä oon eläny

arvettoman

arvottoman

elämän

siihen mä heräsin

kun koko mun sänky

jytkyi

ehkä?

2011-04-13T21:39:00.001+03:00

Musiikki on omaani, kolmen-neljän vuoden takaa.

Matka

2011-04-11T03:45:00.007+03:00

Lähdin lapsuudesta ja päädyin vanhuuteen. Niin, en oikein tiedä mitä odotin. Kuten useimmat. Pääsaavutuksekseni mainittakoon

imelyyden

lantraaminen

ironialla

vilpittömyyden paljastumiseksi. Useimmiten defenssi piti.

Useimmiten liikutuin taideteoksesta vasta, kun kuvittelin sille oman sivupolkuni. Se jos mikä on vahva statementti lukijan – joka tekee teoksen – aseman vankistamiseksi.

En muuten malta odottaa, millainen muisto tästä matkastani kultaantuu.

Muista, että jos sinusta ei ole sitoutumaan aggressiivisen aktiiviseen hyväntekoon, voit aina alkaa harjoittaa kevytkenkäistä auttamista – yhden illan pieniä palveluksia. Se on parempi kuin ei mitään, sillä eihän, selkärangan ollessa vino, asennonkaan vinoutumista voi välttää?

Kaikki on siis hyvin niin kauan, kun hymysi ei näy varjokuvassasi.
No, oli miten oli: toivon sydämestäni, että pienellä vauvallanne on nyt hyvä olla, ja rauha, ja että siellä missä hän on ei tiedetä mitään kivusta.

Armeijan käymisestä

2011-04-09T19:20:00.007+03:00

Kerron mielelläni ihmisille – niin koti- kuin ulkomannuillakin – käyneeni armeijan.

Kotioloissa erityisesti silloin, kun keskustelukumppanina on stereotyyppinen nuori humanistinainen, joka ei yksinkertaisesti välttämättä koskaan ole tavannut fiksua ja edes jollain tapaa tiedostavaa armeijan käynyttä miestä. Ehkä pelkällä välisellämme vuorovaikutuksella toisen osapuolen synapsien väleillä voi aueta uusia reittejä.

Olen itse asiassa alkanut hahmottaa yhä selkeämmin, että se sivistys jota juuri minä voin tarjota toisille ihmisille liittyy pikemminkin olemukseeni – tapaani ajatella, kyseenalaistaa ja haastaa – kuin siihen että oikeasti tietäisin jotain jostain konkreettisesta asiasta. Kadehdin kyllä ihmisiä, jotka perustavat tiedosta, mutta on minunkin vahvuuksillani vahvuutensa.

Mutta niin. Ulkomailla otan armeijuuteni yleensä ennen pitkää puheeksi tutustuttuani uuteen junassa tai hostellissa tapaamaani ihmiseen. Koen että asia on olennainen osa minua, vaikkakin ajan kuluessa vähemmän ja vähemmän.

Mutta pohjimmiltaan minusta on mukava sanoa, että olen käynyt armeijan, koska se tuntuu oikeastaan aika siistiltä.

Siitä kun ei pääse mihinkään, että minut on kuin onkin koulutettu tappamaan. Aika puolivillaisesti toki, mutta kuitenkin.

Olen räiskinyt satoja kovia panoksia rynnäkkökiväärilläni, jonka sarjanumeron muistan ulkoa (622826). Olen osallistunut satoja varusmiehiä käsittävään taisteluharjoitukseen, jossa tankit pyörivät koko ajan ympärillä. Olen räjäyttänyt putkiräjähteen ryhmäni kanssa ja juossut räjähdyksen voimasta satavan maa-aineksen läpi. Olen marssinut 40 kilometriä pitkin metsiä ja nevoja elämän painoinen rinkka selässäni, taisteluvyö lantiollani ja rynkky harteillani, ja päässyt perille – toisin kuin yli puolet komppaniastani. Olen oppinut vyöryttämään mekaanisen tappavasti juoksuhaudan taisteluparini kanssa.

Olen itkenyt tuvan punkassa peiton siunaamassa yksityisyydessä, ja tuntenut tukahduttavaa yksinäisyyden ja joukkoon kuulumattomuuden tuntua fyysisesti raskaissa, kylmissä, märissä ja loppumattoman pimeissä oloissa, joissa olen joutunut kantamaan ylimääräistä vastuuta ryhmän kusipäiden jäätyä yksikköön teeskentelemään sairasta.
Ja ahdistunut perinpohjin siitä, että olen jumissa paikassa, jonka tarkoitus on kouluttaa ihmisiä tappamaan.

Edellä mainitut ovat asioita, joita harva lähipiiriini kuuluva on kokenut. Olen siis heitä tässä mielessä rikkaampi.

Se, että nämä kokemukset sisällään pitävä kehys, Suomen puolustusvoimat, on mahdollisesti moraalisesti hyvinkin arveluttava, ei muuta asiaa miksikään.

Erityisesti opin armeijassa, niin loputtomissa miinoitusharjoituksissa kuin yhtä loputtomissa varaston välinehuolloissakin, että jos joku asia on raskas tehdä, mutta se on tehtävä, ei auta muu kuin tehdä se.

Kyllähän tuon asian voi oppia muuallakin kuin armeijassa. Mutta minä opin sen siellä.

New Orleansissa myrskyää taas

2011-04-05T04:34:00.008+03:00

Mustalla taivaalla salamoi taukoamatta ja sade yrittää tyrmätä horisontaalisin koukuin. Oli siis paettava kaljan ja grilliruuan ääreltä hostellihuoneeseen. Naapurustossa lauennut hälytyssireeni tosin kuuluu yhä tänne asti.

Ensimmäinen sadepäivä New Orleansin viikollani, ja onkin kunnon myräkkä. Muuten ilmat ovat olleet kissanmaidollisia. Ja: tämä kaupunki on ainakin minulle ensimmäinen maailmankolkka, jossa tuntemattomat moikkaavat kadulla ja jossa elävä musiikki baarissa on sääntö eikä poikkeus.

Mutta ei se ole tässä parasta. Vaan se, että matkani on puolivälissään aivan odottamatta muuttanut täysin luonnettaan: kylmästä New Yorkista ja Chicagosta suht spontaanilla päätöksellä ihanaan ilmaan ja odottamattoman onnelliseen oloon. Hostellissa makoillaan auringossa uima-altaan kupeessa, jutellaan, juodaan kaljaa, grillataan, tehdään retkiä French Quarteriin.

Täällä tapasin myös 18-vuotiaan englantilaisen Chrisin. Hän on tähänastisen elämäni kolmas ihminen, jonka kanssa musiikista puhuminen resonoi niin että molemmissa hytisee kuin hillopurkissa. Puhuimme Toolista ja Porcupine Treestä ja Gojirasta ja soitatimme omia musiikkejamme toisillemme. Heräsi halu tehdä yhteistä.

Myös: Chris sai minussa aikaan klassisen tunteen siitä, että hei, tuo on vasta tuonikäinen, mutta menee jo minusta ohi. Ei siis musiikin suhteen, vaan esim. kun seurasin toista tuntia vierestä Chrisin väittelyä nelikymppisen teksasilaisen konservatiivin kanssa. Pyöritti fiksua setää kuin jotain, no, pyöreää juttua jota on tosi helppo pyörittää. (Kyseisen miehen vitun stereotyyppibimboblondivaimo oli muuten kaikkea sitä, mikä Ameriikassa on vikana, mikä kiteytettäköön vaikkapa tähän sitaattiin: ”If you aren’t on the same page, why are you even talking???”)

Onneksi sain huonommuuden tunteelleni vastapainon, muistutuksen ikäerostamme, kun Chris alkoi lauantai-iltana 1) rähinöimään Burger Kingin autokaistalle, kun eivät suostuneet ottamaan vastaan meidän autottomien tilausta, ja 2) ämpyilemään aamuyöstä kiukkuiselle poliisille, jonka mielestä istuskelimme liian lähellä rautiovaunuraidetta. Hänestä myös paistoi se kaikille tuttuputtu idealismi, josta ns. "todellisuus" ja yleinen kyllästyminen ei ole kenties vielä aivan hionut kulmia. Mutta tietenkään en sanonut sitä hänelle, sillä se olisi hänen ajatustensa mitätöimistä.

Älä sinäkään koskaan vetoa missään minun ikääni. (Siis päin naamaa, blogi on eri juttu.)

Chris jatkoi eilen matkaansa. Toivottavasti tapaamme vielä, mielellään musiikin tekemisen merkeissä. (Mutta älä huoli, Mikko, paikkaasi ei viedä!)

Sitten päädyinkin New Orleansin kaduille uusien itseäni hieman nuorempien tyyppien kanssa. Oli ihan kivaa, kunnes yksi osti Bourbon Streetiltä rändöm katuidlaajalta marihuanaa ruskeassa paperikäärössä, joka, vaikka sitä kuinka kääriskeli ympäri ja auki, paljastui siksi itsekseen, eli ruskeaksi paperikääröksi. Twenty dollars well spent.

Jossain vaiheessa nämä hipit äityivät kitkerään väittelyyn siitä, onko eettistä heittää muovipullo kadulle. Toisten mielestä ei ollut, toisten mielestä oli ikävää että asiasta huomautettiin. Joku lähti eri suuntaan kuin toiset. Minä olin hiljaa, tai siis tähän hetkeen saakka.

Mitäs vielä.
Sänkyni alapunkalla nukkuu ranskalainen kaveri nimeltään Emmanuelle. Hän on tullut kuukaudeksi tekemään vapaaehtoistyötä hurrikaani Katrinan paskaksi paneman talon uudelleenrakentamiseksi. Kävin tänään ja menen vielä huomenna hänen mukaansa työpäiväksi: maalaamme ja pinnoitamme ja laatoitamme.

Ei taida olla aivan Katrinan pahimpia seurauksia, että ainoat housuni ovat nyt maalissa.

Keskiviikkona nousen junaan, ja eipä aikaakaan – tarkemmin laitettuna 46 tuntia – kun jo astun junasta ulos Los Angelesissa, tuossa enkelien, tai vaihtoehtoisesti enkelten, kaupungissa, todennäköisesti perse niin kipeänä, että seuraavan kerran uskallan laskea sille painoni vasta Helsingissä.

A Chicago

2011-03-27T22:32:00.003+03:00

Tässä vähän Chicagoa ja siellä kohtaamiani ihmisiä.

Videon musiikki on minun säveltämääni ja soittamaani (2008), paitsi rumpujen osalta, joita paukuttaa Lassi Piironen. Biisin espanjankieliset sanat ovat Ruut Vedenpään, eikä minulla ole haisuakaan mitä niissä sanotaan.

Yhden kappaleen bändimme on/oli nimeltään Los Que Extrañan, ja kappale Memoria Pecadora.

The Adventures of Huckleberry Finn, p. 233

2011-03-23T22:33:00.001+02:00

Well, one thing was dead sure, and that was that Tom Sawyer was in earnest, and was actuly going to help steal that nigger out of slavery. That was the thing that was too many for me. Here was a boy that was respectable and well brung up; and had a character to lose; and folks at home that had characters; and he was bright and not leatherheaded; and knowing and not ignorant; and not mean, but kind; and yet here he was, without any more pride, or rightness, or feeling, than to stoop to this business, and make himself a shame, and his family a shame, before everybody. I couldn’t understand it no way at all. It was outrageous, and I knowed I ought to just up and tell him so; and so be his true friend, and let him quit the thing right where he was and save himself. And I did start to tell him; but he shut me up, and says:

”Don’t you reckon I know what I’m about? Don’t I generly know what I’m about?”

”Yes.”

”Didn’t I say I was going to help steal the nigger?”

”Yes.”

"Well, then."

Mikään ei jätä meitä, eikä mikään häviä

2011-03-21T20:31:00.006+02:00

Mikään ei jätä meitä,

eikä mikään häviä:

kun kivi nytkähtää, vesi lähtee kalppimaan. Kun kurkku katkaistaan, siitä saa äänitehosteen. Kun tunne ilmaistaan, se vaihtaa ihmistä.

Jokin korvasi teollisuushallin kytänkin korvan.

Lyö peili rikki. Se todellisuus joka häviää, on totta.

Sydänsieppari.

Peitä hehkulamppu nyrkkiisi. Purista se kasaan. Talleta hermoratojesi viestit mielesi tiedostoon. Sitten hyppää ikkunan läpi. Kun kadut kostealla kivetyksellä, muistele hetkeäsi sisä- ja ulkoilman vaihtotilassa. Talleta.

Juo puolitäysi tuoppi juoksevaa lasia.

Puolityhjä.

Mene hiekkarannalle. Silitä aaltojen liikkeen alituiseen päivittämää pienkivipintaa. Tee kakku.

Miksemme muka voisi surra eroamme yhdessä?

A New York

2011-03-20T19:01:00.002+02:00

Kevyttä erkkailua

2011-03-19T02:19:00.002+02:00

Kun integroiduin 2008 Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden opiskelijain joukkoon, sain jossain vaiheessa kuulla selkäni takana silloin tällöin käsittämättömästä tai sekavasta toiminnastani käytettävän sanaa erkkailu. Ilmaus valitettavasti (ainakin tietääkseni) kuoli kuoppiinsa.

Huomenna lähden New Yorkista junalla kohti Chicagoa - eikä siinä mene kuin 19 tuntia. Toivottavasti penkin saa kenoon.
Tänään on siis viimeinen New York -päiväni, joten päätin ottaa metron Brooklynin kaupunginosaan, jossa en ollut vielä kunnolla käynyt, ja jossa, kuuleman mukaan, it’s supposed to be at.

Saavuin Fulton Streetille, ja otin ilahtuneena vastaan Brooklynin selvästi jotenkin erilaisen ilmapiirin. Pysähdyin aurinkoiselle penkille lukemaan kirjaani ja harhailin kaduilla, katselin merelle.

Kunnes noin tunnin kuluttua tajusin poistuneeni metrosta Manhattanin Fulton Streetillä, en Brooklynin.

Takaisin maan alle. Tällä kertaa maltoin pysyä vaunussa joen ali Brooklyniin asti.

No nyt se ilmapiiri vasta vaihtui jne. Talot olivat matalampia, baarit lähempänä ihmisiä ja aurinko paistoi kaikki kivat katutuoksut esiin.

Poikkesin pieneen kahvilaan eurooppalaistyylisellä Smith Streetillä. Tiskille suunnatessani kuulin vieressäni puhuttavan suomea!

Katsoin puhujaa. Se oli parturini Punavuoresta.

”Moi.”

o_O

”Moi.”

O_o

Olin käynyt hänen veitsensä alla juuri ennen matkalle lähtöäni. Olimme puhuneet Nykistä, oli sanonut itsekin käyvänsä maaliskuussa New Yorkissa viikon lomalla kavereidensa kanssa. Poistuessani olin lohkaissut ovelta, että ”törmäillään” sitten New Yorkissa!

Kävellessäni alkuillasta takaisin jollekin Brooklynin metroasemista kuljin ratatyömaan ohi.

”Hey, don’t you wanna take a photo of me!” takaani huudettiin.

Huutaja oli päivettynyt ja paksunahkainen raksamies, joka käsitteli jotain mittauslaitetta.

”Err, yeah, sure, if that’s okay with you.”

Mies nauroi.

”I’m an amateur photographer myself, so you know, every time I see a guy with a camera...”

Ja näin:

Palattuani perjantai-iltaiselle Manhattanille löysin Broadway-Lafayette-metroaseman edustalta, keskeltä kävelykatua, kuulakärkikynällä täytetyn paperilapun, joka ehkä, ainakin jollain logiikalla, summaa ainakin jotain:

Tried Biaxin & Doxyxyxlin already

I’m on Suboxone, Propecia, Remicade, Lysine, Multivitamin

Frequent urination, small pees, Feels like bladder is not emptying fully OR some is getting caught in penis? Crohn’s Disease. Couldn’t just be false urge to pee? Sometimes have to pee again right after I go.

Rash in groin area – red bumps

Cyst? Where penis meets balls – possibly ingrown hair?

Related to skid tag on anns ???

Discharge from anus? Oily?

Raw and Red around anus

Erkka-setä kertoo Huckleberry Finnin seikkailuista

2011-03-16T23:25:00.002+02:00

Hidas siirtymäni New Yorkista kohti Yhdysvaltain etelää (Chicagon kautta) alkaa tämän viikon lopulla. Olenkin siis jo alkanut työstämään etelän murrettani.

Tarkasta täältä parhaan taitoni mukaan lukemani ensimmäinen kappale Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailuista. Laitoin tekstin mukaan. (Yritin kaksi päivää panna videota tänne, mutta ei onnistunut, siksi linkki Facebookiin. Videon pitäisi näkyä myös heille, jotka eivät ole Facebook-kavereitani. Kirjautunut pitää tosin olla.)

Kivat, olkaa hyvät!

Kohtaaminen

2011-03-10T20:15:00.002+02:00

Harhailin midtownin muurahaiskuhisevilla kaduilla jo kolmatta tuntia. Oli minulla ollut suunnitelmakin, eli viettää koko päivä Museum of Modern Artissa. Mutta pytingin pyöröovet eivät tiistain kunniaksi avautuneet.

Minulla on yleensä tapana olla ottamatta asioista ennalta selvää ja mennä vaan suoraan paikan päälle. Koen jotenkin vaivattomammaksi sietää sen mahdollisuuden, että koko päivän suunnitelmat menevät pilalle kuin soittaa johonkin joku vaivaannuttava puhelu tai etsiä joku tieto jostain netistä.

Harhailin siis. Olin juuri astumassa 6th Avenuen Starbucksiin kirjoittamaan, kun kuulin kaiken melun keskeltä äänen.

”Sir. Can you hear me. I know why you’re here.”

Pysähdyin, ja jo vilkaistessani miestä tajusin tehneeni virheen. Olin jumissa: välillemme oli kerennyt muodostua yhteys. Samalla olin aidosti aavistuksen utelias: I know why you’re here?

Mies oli tummaihoinen, ehkä neljissäkymmenissä, hänellä oli löysä toppatakki ja paksu pipo, luomiset kasvot ja sentin verran kiharaa partaa. Silmät punersivat. Voisi sanoa, että basically every black hobo in the city.

”I know you, man. I know what you’re about”, mies jatkoi rakennustelineiden varjoista.

Olin vain olemassa siinä, tietämättä miten päin.

Joku yritti päästä lävitseni Starbucksiin: ”Dude, you going in or staying out?”

Päätin jäädä ulos.

”What do you mean by that.”

”I just know.”

”What does that mean.”

”I don’t want money man.”

”Then what is it.”

”I wanna give you something to think about, that’s what I want.”

Vilkuilin vähän ympärilleni, sitten sanoin:

”Well go ahead.”

Mieskin vilkuili ympärilleen.

”I need you to come to my place. Just around the block. Don’t worry.”

Naurahdin.

”Dude I’m not coming to your place. See you.”

Astuin kahvilan ovesta sisään. Juuri ennen kuin ovi sulkeutui takanani, kuulin:

”I’ll give you something to write about.”

Pysähdyin. Käännyin takaisin, raotin ovea.

”I know you have no ideas and that you don’t know what to do with yourself. Come to my place and I’ll give you a story that’ll get you the Nobel fucking price.”

Huokaisin. Vilkaisin kelloa.

”And it’s not about money?”

Astuimme rähjäiseen kaksioon. Televisio huuti vasten tyhjää sohvaa. Makuuhuoneesta kuului naisen itkua.

”That’s Doreen”, mies sanoi. ”Ignore her. Want some coffee?”

”Sure.”

”Well tough luck, I ain’t got none. Want some tap water?”

”Well... ok.”

”New York tap water is piss, don’t ever drink that shit man. Sit down.”

Istuin varovasti keittiön pöydän ääreen. Laskin kännykkäni pöydälle ja painoin nauhoitusta.

”So about that story?”

Mies istui vastapäätäni, laski kookkaat kyynärpäänsä pöydälle ja huokaisi raskaasti. Hänen olemuksensa oli muuttunut mystisestä pettyneeksi, kyllästyneeksi.

Mies katsoi minua.

”Now why would you trust a stranger like that, man.”

Laskin käteni kännykälleni ja painoin nauhoituksen pois.

”You don’t have a story for me, right?”

”Of course not, man. But I am gonna teach you something anyhow.”

Mies nousi ylös.

Työnnyin tuolilla taaksepäin ja henkäisin.

”Please...”

”You should know better than to trust fucking strangers man.”

”Please man. Can’t we just --”

”Too late man.”

”-- talk about this.”

”Too late man.”

Mies katsoi minua.

Doreen itki makuuhuoneessa.

Avasin silmäni. Tummaihoisen naisen sumeat kasvot täyttivät näkökenttäni. Ympäriltä kuului laitteiden piipitystä.

”Okay, he’s awake now”, kasvot sanoivat.

Seurasi jotain teho-osastotyyppistä sairaalalingoa, josta en ymmärtänyt mitään.

Sitten:

”Sir, can you hear me.”

En saanut puhuttua.

”Sir, talk to me, can you hear me.”

”Yes.”

”What is your name sir. Tell me your name.”

”Erkka.”

Nainen huokaisi.

”Good. Listen to me. Do you know why you’re here?”

Ylläolevasta tekstistä ei tullut aivan sellainen kuin olin toivonut. Tarkoitukseni oli kirjoittaa teksti, joka paljastaa fiktiivisen luonteensa vasta keskivaiheilla. Siinä varmaankin onnistuin.

Sen sijaan en tiedä, miksi kirjoitin tekstin jossa minulle tapahtuu jotain pahaa ja jonka opetus on olla luottamatta tuntemattomiin.

Se on tietenkin hyvä opetus, ei siinä, mutta minulle on täällä New Yorkissa oltu voittopuolisesti niin ystävällisiä, että tuntuu väärältä kirjoittaa tuollainen teksti. Ja vielä julkaista se!

Miksi siis julkaisin sen? Miksen kirjoittanut uutta, paremmin tarkoitusperiäni vastaavaa minitarinaa?

Koska olen laiska kirjoittaja. En halua nähdä uudestaan vaivaa, jonka jo olen nähnyt, vaikka tiedän, että näkemällä sitä, vaivaa siis, varmaankin onnistuisin paremmin siinä mitä haluan saavuttaa, vaikka tiedän, että tuo kirjoitus tuollaisenaan paljastaa New York -kokemuksistani jotain valheellista, vaikka tietenkin haluaisin totuudellista paljastaa.

Lisäksi minulla olisi tästä aiheesta vielä paljon lisääkin sanottavaa, mutta enpäs jaksakaan paneutua tämän enempää ajatuksieni jäsentämiseen ja kielellistämiseen!

Perkele!

4 mustaa naista & 2 valkoista homoa -> Bowery Poetry Clubin POETRY SLAM

2011-03-09T05:43:00.000+02:00

Paul antoi minulle Villa Sarkiassa New Yorkin Bowery Poetry Clubin osoitteen. Vaihdoin eilen hostellia juurikin Boweryn kaupunginosaan, ja tiistaiaamuna tajusin että kyseinen runoklubihan on ihan parin korttelin päässä.

Aamupäivällä podin vissiinkin hostellimuutosta johtunutta juurettomuus- ja tekemisenpuutteisuusahdistusta, joten Boweryn runoklubi oli luonteva paikka suunnata kuluttamaan iltaa.

Kävi niin, että juuri tiistaina klubilla satuttiin järjestämään Poetry Slam -semifinaali, jonka voittaja piti lähettämän Bostoniin johonkin kansalliseen suurkilpailuun. New Yorkin edustaja oli siis haussa. (En tiedä voittajaa, sillä minun oli lähdettävä ensimmäisen kierroksen jälkeen.)

Poetry Slameja ja niiden rennompia serkkuja Poetry Jamejä Suomessa on viime aikoina järjestänyt ainakin Harri Hertellin Helsinki Poetry Connection. Osallistuinpa itsekin pari vuotta sitten Poetry Slamin SM-skabaan.

Slameissä homman nimi on se, että jokaisella osallistujalla on kolme (3) minuuttia aikaa lausua runoutta, minkä jälkeen yleisön seasta valittu tuomaristo pisteittää esityksen. Eniten pisteitä saanut voittaa.

Boweryn slam-semifinaalissa esiintyi kuusi runoilijaa.

Neljä heistä oli nuoria, mustia naisia.

Kaksi heistä oli nuoria, valkoisia homoja.

Jokainen esiintyjä lausui yhden pitkän runon, joka, poikkeuksetta, sikisi nuoruuden yhä arkailevista arvista. Jokainen esiintyjä lausui ilman paperia, oli itsevarma, luonteva, harjaantunut, teeskentelemätön ja nobullshit-vakuuttava. Jokainen latasi esiintymiseensä niin paljon tunnetta ja verta että yleisössä tuntui joka kerta. Energia virtasi. Spontaanit vou-huudot, kiljaisut ja taputukset olivat osa kaikkia vetoja.

Samalla anti oli kieltämättä yksipuolista - kaikki runoilivat samasta asennosta, joka ei paljon vaihdellut, kaikkien runojen rakenteet olivat samanlaisia retorisine keinoineen ja toistokuvioineen - mutta siitä en jotenkin jaksaisi valittaa, en oikeasti. Niin aitoa meno oli, niin esiintyjiensä persoonien luontevaa jatkumoa.

Tässä ääninäyte Nikki D:n runosta. Toivon että kuuntelette sen. Kolme minuuttia.

Videota ei valitettavasti ole, mutta kuvan sain äänitiedoston päälle pantua.

Ei ehkä ole yllätys, että tämän ensimmäisen pienen otoksen perusteella olen New Yorkin runomeiningistä suht vaikuttunut. Runous oli Boweryssa edustettuna, yhdessä muodossaan, parhaimmillaan. Runoilijat puhuivat siitä mikä heille oli tärkeää, yleisö ymmärsi sen, koskettui ja kommentoi.

Ennen Slamejä klubilla oli open mic -osuus. Käänsin päivällä erään runoni englanniksi siltä varalta, että uskaltautuisin lukemaan. En uskaltanut.

Huomenna Harlemiin, legendaarisen Apollo Theaterin legendaariseen amateur nightiin.

Onttoja asioita

2011-03-08T02:46:00.001+02:00

Ontto asia 1

Vapaudenpatsaalla/ssa käyminen ei ollut niin turhaa kuin äkkipäinen voisi kuvitella. Etenkin kun olin varannut hyvissä ajoin lippuni tädin nuppiin – kuukausia etukäteen.

Jonotus ja lauttamatka olivat kuin Suomenlinnakeikalla. Tässä lauttanäkymää.

Lauantaiaamupäiväisen reissuni spessuosuus alkoi vasta päästessäni puhutun akan juurelle vilauttamaan kanadalaistyyppiselle parkranger-naiselle lippuani.

”Wow, crown! You’re hot stuff!”

Vapaudenpatsaaseen piti kiivetä koko fucking matka alhaalta ylös portaita pitkin, askelmia 334. Loppua kohden portaat alkoivat kiertää kapeasti ja ikävästi.

Kruunu oli yllättävän pieni tila, jonne mahtuu ehkä ahtamalla kymmenen ihmistä. Satuin saumaan, jossa siellä ei ollut lisäkseni kuin päivystävä opas. Hän näytti minulle New Yorkin ja otti kaksi kuvaa, joista näytän tässä sen epäonnistuneen.

Kävellessäni rappusia alas tajusin, että olisi ehdottomasti pitänyt ajatella Vapaudenpatsaan pään sisällä jotain tuhmia, esim. kommunismia tai muslimismia.

Ontto asia 2

Illalla tarvoin läpi neonvaloisan Times Squaren Foxwoods Theatreen katsomaan Spider-Man: Turn off the Dark -musikaalin. Väittäisin, että Foxwoods on suht ydinmehukas ympäristö kokea broadway.

Spider-man-musikaali, joka pyörii siis vielä ennakkoesityksinä, on tullut viime kuukausina tunnetuksi lähinnä 1) massiivisista visuaalisista tehosteistaan ja stunteistaan ja 2) niiden ontuvasta toteutuksesta. Nyt homma pelasi kuitenkin alusta loppuun moitteetta.

Ja olihan se kyllä visuaalisesti aivan mielettömän hieno, vaikka tietysti sisältä ontto kuin Lady Libertyn kaali. Show oli jatkuvasti matkalla kliimaksisesta kliimaksista vielä kliimaksisempaan kliimaksiin. Koko ajan jotain hullua härpäkettä eikä yhtään tylsää hetkeä. Ja nyt puhuu ketale, jolla ajatukset lähtisivät driftailemaan kesken maailmanlopunkin.

En ihan heavyllä unohda, kun Hämis liideltyään yleisön yllä sinkoutui parveketasanteelle (!) muutaman metrin päähän minusta, hai-faivasi lähintä yleisön jäsentä ja juoksi pois. Yleisö, minä tietty mukana, ulvoimme kuin ne ällöttävät post-9/11-pidämme-yhtä-vaikka-mikä-tulisi-newyorkilaiset Sam Raimin Spiderman-leffassa.

Lady

2011-03-07T18:00:00.003+02:00

Kuninkuuslaji, kuninkaiden mestoilla

2011-03-06T20:06:00.001+02:00

Yhdysvallat on rakennettu yrittämisen idealle. Siihen kuuluu itsen esiin tuominen, siis esiintyminen. Siksi maan esiintymiskulttuuri on niin tasokasta. Koska tavalliselta polkijaltakin odotetaan tietynasteista supliikkiutta, ovat ammatikseen viihdyttävät aivan omalla tasollaan.

Kävin perjantaina katsomassa stand uppia Comedy Cellarissa, joka oli oikeastaan New Yorkin pääkohteeni, meikäläisen mecca. Rakastan stand uppia. Se on lempitaidemuotoni.

New York on täynnä comedy clubeja, mutta Cellar nauttii nykyään ehkä suurinta arvostusta, etenkin koomikkojen kesken. Matalaan kellariin mahtuu alle sata ihmistä seuraamaan intiimisti valaistun tiiliseinän edessä kohtaloaan kokevia koomikkoja. Toisin kuin useimmilla klubeilla, Cellarissa jokainen kuudesta esiintyvästä koomikosta on samanarvoinen, pääesiintyjää ei ole.

Perjantaiseen 9.45 pm -show’hun olin varannut pääsyni jo joulukuussa. Siitäkin huolimatta, että settejä on päivittäin kolme!

Sain kiksejä jo orastavan viikonloppuista MacDougal Streetiä kulkiessani. Tietenkin siksi, että se on suoraan Louis CK:n Louie-sarjan alkupätkästä, jonka toivottavasti katsoit tämän postauksen alussa. Siinä CK kävelee samaiseen Cellariin esiintymään, ja nappaa matkalla pizzan pötsiinsä.

(MacDougalilla ohitin myös tupakoivan ja jollekin jotain kovasti selittävän Dave Attellin. Whaaat!)

Show oli huippu. Nauroin ääneen, usein. Mahtava seurata stand uppia, jossa ei tarvitse hetkeäkään pelätä esiintyjän puolesta. Voi luottaa vaan, vaikka matsku ei koko ajan toimisikaan – ja 95% ajasta tietty toimii.

New Yorkin comedy clubien koomikot ovat useimmiten tv:stä tuttuja – mutta eivät kameran edestä vaan takaa. Perjantaina esiintyivät mm. Conanin ja Lenon ohjelmia käsikirjoittanut Gregg Rogell ja Dave Chappelle Show’ta tekevä Neal Brennan.

Tom Papa puolestaan juontaa Jerry Seinfeldin tuottamaa Marriage Refiä. (Papan äiti kutsuu Facebookia jostain väärinkäsityksestä johtuen MyFaceksi: ”Are you on MyFace? Everybody’s on MyFace! Your father, uncle Steven...”)

Illan ambivalentti kohokohta oli, kun koko setin keskivaiheilla esiintymään pamahti yllättäen, esiintyjälistan ulkopuolelta, Jim Norton, rapakontakaisen lempiradio-ohjelmani Opie & Anthonyn vakioääni, itärannikon räävittömin ja häiritsevin likainen setä, sekä, mikä olennaisinta, jo mainitsemani maailman hauskimman miehen, suosikkitaiteilijani Louis CK:n kelpo toveri!

Ambivalentin kokemuksesta teki se, että olin niin star struck etten oikein pystynyt keskittymään Nortonin settiin.

Joka tapauksessa hän on vienyt komediaansa selvästi häiritsevän härskistä kohti poliittisempaa. Louis CK:n tapaan hänelle tuntuu olevan entistä tärkeämpää saada yleisö ajattelemaan. Mutta ei Norton silti hassusta tingi. Arvostukseni häntä kohtaan nousi entisestään, sillä hän oli illan ensimmäinen esiintyjä, joka todella sai yleisön johdonmukaisesti ulvomaan. Siinä missä ensimmäiset koomikot, vaikka olivatkin solideja, pitivät paljon pieniä mutta merkittäviä taukoja läppiensä välissä, Norton paukutti varttinsa keskeytyksettä.

Loistavan stand up -koomikon erottaakin hyvästä se, että hänen käsissään yleisö unohtaa kuuntelevansa käsikirjoitettuja vitsejä. Parhaimmillaan stand up on kuin spontaani hetki, esim. bileiden etkoilla, jolloin kesken kollektiivisen läpänheiton joku porukasta irtautuu vimmaiseen monologiin.

Stand up on taiteen kuninkuuslaji. Se on esiintymistä puhtaimmillaan ja vaativimmillaan: vain ihminen puhumassa toisille ihmisille. Samaan aikaan esiintymistilanne - palkkaa saava puhuja ja varta vasten paikalle saapunut maksava yleisö - on erittäin keinotekoinen. Esiintyjä joka pystyy kääntämään feikin tilanteen ei ainoastaan luontevaksi vaan viihdyttäväksi, repeilyttäväksi ja ajatuksia herättäväksi, ansaitsee paikan taivahassa.

ps. Tässä oma, iPhonella kuvattu versioni Louien aloituspätkästä. Louis CK ei tällä kertaa päässyt mukaan kuvauksiin. Huom! Tsekkaathan tämän postauksen alun videon ennen kuin katsot tämän lol-pastissin!

Mitä minulle täällä kuuluu ja eräs aasialainen

2011-03-04T21:26:00.002+02:00

Tuntuupa vaikealta kirjoittaa. Tuonkin lauseen jälkeen piti vilkaista Facebookia. Liian paljosta tapahtumisesta ja tuntemisesta on vaikea valita ja aloittaa.

Kello on 8.38, ja istun hostellin olohuoneen sohvalla lataamassa akkujani. (Siis ihan konkreettisia Apple-tuotteideni akkuja.)

Saavuin New Yorkiin maanantaina, nyt on perjantai. Oleminen kahtena ensimmäisenä päivänä tuntui voittopuolisesti ahdistavalta. Tai Martikaisen Jarkon lyriikoin: silloin tällöin tiskiin iskee vanha tuttu tunne / että mitä helvettiä mä täällä teen.

Mutta eilinen oli ensimmäinen tasapainoinen päivä. Nyt tuntuu jo hyvin hyvältä.

Jaahas, keskeytän kirjoittamisen hetkeksi tallentaakseni videolle, kun aasialainen kaveri tuossa vieressä pelaa biljardia. Mitä ihmettä, kas näin:

Mutta niin. Lentokoneessa kaikki oli vielä erinomaisesti, kuten aina ollessani matkalla johonkin / odottaessani jotakin. Matka sujui kuin lentokoneensiivillä. Nähdessäni Manhattanin skailainin yläilmoista koin onnea.

New Jerseyn lentoasemallakin oli helppoa. Ei turvatarkastuksia (???). Puolen tunnin jonottamista seurasi kohtaaminen:

TULLIVIRKAILIJAMIES: Okay let’s see what we’ve got here. Are you first time in the country?

MINÄ: Yes sir.

TVM: And you’re just by yourself? For how long?

MINÄ: Two months.

TVM: Two months and it’s your first time? It could be horrible!

Kone laskeutui siis New Jerseyn puolelle, josta otin bussin Manhattanille. Silläkin matkalla koin onnen läikähdyksen skailainin avautuessa eräässä mutkassa kerralla näkyvilleni.

Sitten bussi pamahti jonnekin keskelle Manhattania. End of the line. Astuin metrotunneliin uuden todellisuuteni riepoteltavaksi. Subwayssä ihan Tim Burtonin Batman -fiilikset.

Tunnin päästä (!!!) olin hostellillani, korttelin päässä Broadwayltä. Sain huoneen seitsemän muun olennon kämppiksenä. Tai Kaija Koon lyriikoin: bye bye privacy / privacy bye bye.

Kävellessäni Broadwaylle syömään kello New Yorkissa näytti 17.00. Kello minussa näytti 24.00.

Kaduilla kaikissa taloissa oli sellaiset paloportaat.

Dinerissa tarjoilija sanoi hi honey. Kun olin saanut syödyksi, kuulemma vankilasta juuri päässyt musta mies tuli pyytämään rahaa, viereisen pöydän chicoilta espanjaksi, minulta englanniksi.

Menin nukkumaan joskus kahdeksalta. Heräsin ahdistuneena kuudelta.

Mitä helvettiä mä täällä teen. Kaksi kuukautta. Miksi? Pitäisikö nyt tuntea jotain positiivista? Tähänhän menee ihan saatanasti rahaakin. Häh?

Alapunkan kaveri puhisi että what’re you doing man! kun selvittelin tavaroitani aamun pimeydessä liian pitkään.

Söin Times Squarella aamiaisen Applebee’sissä.

Kadun ihmiset kiinnostivat, mutta mikä yhteys minulla oli heihin. Hiekkaa vaan valui kourista kun heitä katsoin, kaikkia.

Ahdisti.

Kävelin Central Parkissa. Katsoin luistelua ja puita.

Ahdisti.

Illalla yritin rauhoittua menemällä ihan vaan leffaan. True Grit.

Heräsin lopputekstien kohdalla ja lähdin tokkuraisena ja kurjana hortoilemaan hytisyttävältä iistsaidilta takaisin hytisyttävälle westsaidille.

Seuraavana aamuna, eilen siis, heräsin tunteeseen, että no nyt on jokin viimein asettunut kohdalleen. Olo oli rauhallinen ja jotenkin yleisesti oikeallinen. Kirjoitin heti jotain, en paljoa, mutta kuitenkin. Kävin luonnonhistoriallisessa museossa, mahtavassa Josie’s Restaurantissa kasvishampurilaisella ja naurettavasti hinnoitellussa Empire State Buildingissa. Kaikki mitä valo koskettaa.

Ostin Paul Austerin City in a Glassin ja aloin lukea sitä.

Illalla kävin Art Barissa tapaamassa suomalaista muusikkoa Paulaa, jonka kanssa teemme lähipäivinä jotain.

Tänään Comedy Cellariin katsomaan stand uppia. Louis CK:n mestat.

Huomenna vapaudenpatsaalle ja katsomaan Spider-Man-musikaalia.

Alkaa olla hyvä ja rauhallinen olla. Kivaa.

Draaman kaari ei ole tarkoituksellinen.

To be continued,

1440 tuntia

2011-02-28T23:39:00.002+02:00

127 tuntia on elokuva hinnasta, jonka vapauden, yksinäisyyden ja riippumattomuuden tavoittelusta voi joutua maksamaan. Kävin katsomassa sen tänään, sillä mitään muuta kiinnostavaa ei pyörinyt Tennarissa iltapäivällä. Elokuva oli tehty hyvin.

Kymmenen tunnin päästä lähtee lentoni New Yorkiin. Asia tuntuu kivalta. Pidän huolen siitä, että yleensä ainakin joku tietää suurin piirtein missä olen. Uskon palaavani käteni tallella.

Eräs muisto

2011-02-26T19:16:00.003+02:00

Mummon lapsuudenkodin navettaa hoiti tomera navettatyttö, Kaisa. Hän huusi jatkuvasti piilosia leikkiville lapsille että pois navetasta, lehmien pitää nukkua.

Kun Kaisa alkoi seurustella, hän pyysi mummoani, silloin kansakouluikäistä natiaista, kirjoittamaan puolestaan mielikkäälleen kirjeen. Kaisa ei osannut itse kirjoittaa.

Kaisa meni naimisiin, sai lapsen, järjestettiin ristiäistilaisuus. Kaisan mies oli niin köyhä, että kastetilaisuus järjestettiin savutuvassa.

”Se jäi niin mieleen, kun kastettaessakin oli lapsen nenänpää ja posket ihan noessa.”

Yli 70 vuoden takaiset tapahtumat ovat hyviä kerrottavaksi, sillä kertojalle niistä on jäänyt mieleen vain ydin- ja yksityiskohdat. Eli – ainakin jossakin katsannossa – se olennaisin.

Perimästä

2011-02-25T16:53:00.001+02:00

Kirjoitan tätä bussissa matkalla mummolaan Pielavedelle. Äsken lounastin Kuopiossa isotätini Pirkon ja ystävänsä Maijan kanssa. Jossain vaiheessa puheeksi tuli isoisoäitini, jonka Pirkko muisti aika ässäksi numeroiden kanssa. Pistämätön matikkapää oli myös ukillani. Ja isälläni. Ja veljelläni. Mutta ei minulla.

Kysyin siis, olikohan isoisoäidilläni sitten ollut minkäänlaista tarinaniskijän vikaa.

Pirkko kertoi kerran luokkansa saaneen Pielavedellä kansakoulussa kotiläksyksi kirjoittaa kalevalamittaisen runon. Oli helmikuu ja Kalevalan päivä (kuten ensi maanantaina, muuten).

Pikku-Pirkko hiihti kotiinsa ahdistuneena ja valitteli tuskaisaa tehtävää äidilleen. Ilta tuli, eikä runoa syntynyt. Äiti käski mennä nukkumaan: “Aamulla sinulla on se runo.”

Tuli seuraava päivä ja läksyn tarkistuksen aika. Pirkolla, ainoana luokastaan, oli esitellä valmis kalevalamittainen runo:

Pani tuosta opettaja

työhön kaikki lapsukaiset

runon käski rustaella

päivän tämän päättäjäksi

Kalevalan kunniaksi.

Käski kertoa kotona

piirrellellä paperille

pakista päivästä tästä,

jota maassa vietetähän

muistoksi Kalevalalle.

Mulla mieli matalana

sy'än sysi synkeänä.

Laskettelin latujani

kuljeskelin koht' kotia

minä tyttönen typerä

lapsi aivan taitamaton

kuinka tuon osannen tehä?

Ei lapsesta laulajaksi

tie'on suuren taitajaksi.

Toini Lucia Karoliina Mykkänen (s. 1898)

Entässit?

2011-02-24T21:58:00.000+02:00

Viimeistä viedään, ensimmäistä tuodaan

2011-02-23T21:12:00.003+02:00

Tänään on viimeinen iltani Villa Sarkiassa. Tulin äsken iltakävelyltä.

Runokokoelma ei edistynyt läheskään toivomaani tahtiin, mutta muu kirjoittaminen senkin edestä.

Milla lähtee jo aamulla. Paul taas saapuu huomenna taloon esiintymiskiertueeltaan, saa nähdä kerkeämmekö hyvästellä.

Työskentelisin täällä kaikin stam1noin ihan kuun loppuun asti, ellei olisi ehätettävä vielä Kuopioon, Pielavedelle, Iisalmeen ja Helsinkiin – ennen kuin lentsikkani nenä ensi tiistaina kääntyy kohti New Yorkia, tuota kookasta pohjushedelmää.

Sysmä on mukava osa maailmaa.

2011-02-22T23:41:00.003+02:00

Kuinka toimia

2011-02-21T21:31:00.004+02:00

Yksin ollessani päähäni on alkanut jäsentyä yhä selkeämmin, mistä ns. tasapainoinen arki syntyy: tekemisestä. Tietenkään se ei ole uutta, mutta joskus tuntuu kuin tieto ottaisi yhtäkkiä päässä vähän osuvamman asennon ja ikään kuin selvenisi kirkkaaksi käytännön oivallukseksi.

Tällainen on ihannepäiväni rakenne:

Listaan ennen nukkumaan menoa seuraavan päivän tekemiset.

[Tämän yksinkertaisen toimenpiteen otin muuten taas käyttööni erään Anna-lehden artikkelin ansiosta.]

Herään aikaisin (8-9).

Nousen nopeasti ylös, alan heti pitää yllä sopivaa kiireen tuntua.

Syön aamiaisen, keitän kahvia riittävästi aamupäiväksi.

Alan hoitaa edellisenä iltana kirjoittamaani to do -listaa.

En jätä Facebookia auki taustalle.

Juon kahvia niin paljon, että se alkaa tehdä töitäni.

Jos homma pelaa, listatut asiat alkavat pikku hiljaa karsiutua pois, mikä vain lisää vettä Jarmo Myllykseen. Facebook ja vastaavat alkavat myös luonnostaan tuntua vähemmän kiinnostavilta.

Kun olen tehnyt puolet asioista, menen lounaalle. Otan aikani, luen Hesarin rauhassa.

Palaan töihin ja teen loput asiat.

Käyn lenkillä.

Luen kaunokirjallisuutta.

Teen ruokaa itse.

Kun toimin noin, oloni on onnellinen. Kun en toimi noin, oloni ei ole onnellinen. Miksi en aina toimi noin?

Kirjamessut ja Sysmän-esiintyminen

2011-02-20T23:13:00.001+02:00

Kävin tamperelaista Viita-Akatemia-kirjoittajakoulutusta muutama vuosi sitten. Muistan akatemian huippumahtavan opettajan, kirjailija Niina Hakalahden todenneen hänestä joskus tuntuvan kuin olisi vuosiensa varrella jotenkin huijannut itsensä pääsemiinsä asemiin.

Lauantaina Lahden kirjamessuilla esiintyessäni minusta tuntui jokseenkin siltä. Henkilökuntakin taisi pitää minua juksarina:

Suspicious staff member is suspicious.

Huijarioloa hälvensi hieman, että minua kuulemaan kokoontunut sakki koostui tarkalleen 80-prosenttisesti ystävistäni (6 kpl), ja että messuohjelmassa luki Erkki Mykkänen.

Mutta kyllä haastattelu hyvin meni. Kanssani jutteli Nuoren Voiman Liiton Venla Rossi (se 7. ystäväni). Puhuimme Venlan kanssa ajastani täällä Sarkiassa, sekavaksi ja jäsentymättömäksi paljastuneesta kirjoittajan identiteetistäni ja tietysti Paul Polanskysta. Luin pätkän tästä blogista ja lopuksi tämän runon.

"Kakka."

Illalla esiinnyimme Paulin kanssa Sysmässä ravintola Uotissa, käytännössä siis baarissa. Yleisöä oli tuplat Lahteen verrattuna. Luin samat tekstit kuin Lahdessakin. Lisäksi esitimme Paulin runoja juuri julkaistusta, ensimmäisestä Polansky-suomennoksesta Mustalaistaksi. Paul luki englanniksi, minä suomeksi. Oli kunnia, vaikken sitä Paulille sanonutkaan.

Hesarille kuvaava Markus Henttonen kävi tiistaina ottamassa Paulista kuvan eilen julkaistuun juttuuni (C8, Ihmiset) Paulista. Tässä eräs sessioiden sivutuote, joka symboloinee osuvasti yhteisesiintymistämme Uotissa.

Tapahtumisesta minä haluan eroon

2011-02-20T23:03:00.004+02:00

Tapahtumisesta minä haluan eroon. Olen kyllästynyt siihen, että tapahtuu. Liikuttelen silmiäni ja nyt pysäytän ne. Tuohon kohtaan paneudun loppuaikani täällä. En tarvitse koko kuvaa, pikselin on riitettävä minulle. Pikseli on kiinnostava. Pikselissä on enemmän kuin voin sisäistää.

Haluaisin hidastaa. Nopeudesta minä haluan eroon. Haluaisin olla jähmeä. Nopea luulee, että jossain on jotain.

Haluaisin hallita. Mikään ei pidä sinuakaan kaistallasi.

Haluaisin olla kynnet: uloinna, tuntoaistitta, sielun tavoittamattomissa.

Haluaisin pidellä kuolevaa mustalaislasta käsivarsillani.

Haluaisin kerrankin rakastaa ilman sivuääniä.

Ajattelen, että rakkaus on tieteellisesti selitettävissä. Se ei ole minulle ongelma. Ajattelen, että rakkaus syntyy kuten kohteliaisuuskin: vaihtoehtojen puutteesta. Ajattelen, että rakkaus kuolee kuten ihmisetkin: silloin tällöin.

Illalla kävelen järven jäällä ja ajattelen että se on tärkeää.

On tähtiä ja pimeää.

On todennäköistä että imeytyisin tuonne ylös. Kuinka on mahdollista etten imeydy tuonne ylös. Imeytyisinpä tuonne ylös.

Mitähän sitä sitten ajattelisi.

Kun en tiedä mitä ajatella, ajattelen tähtiä. Kun tunnen olevani arjen tai yksinaisuuden kuplassa, ajattelen päävärejä. Kun en muista ilmansuuntia tai vasenta oikeasta tai oikeaa väärästä, palautan mieleeni opettamasi mantran. Kun en tiedä nollako vai eikö nolla, keskityn vahvuuksiini. Se on vaikeaa, mutta lopulta jotain tarttuu tuulastuskeihääseeni. Kun en tiedä istuako vai maata vai että mitenkä olla taiko pystyssä vai häh, ajattelen kaloja ja tähtiä. Kaloja jään alla. Tähtiä jään yllä. Kalojen suomuja, limaa ja sieluttomien silmien muistia. Ajattelen palavia tähtiä.

Ehkä minäkin kaukaa näytän etten olisi niin tulessa.

Huomenna Lahden kirjamessuilla

2011-02-18T14:24:00.002+02:00

Kun työt täällä sujuvat, tunnen erittäinkin täyteläistä onnellisuutta. Kun eivät, olen hyvinkin apea.

Fixu elää elämäänsä panostaen sen eri osa-alueisiin tasapainoisesti. Kun jokin telttakepeistä katkeaa, pysyy silti sateensuojassa. Jne.

Olen valinnut elää tämän kevään (helmi-maalis-huhti) erossa läheisistä ihmisistäni ja ylipäätään perusturvallisuutta ympärilleni kerivästä Helsingin-arjestani. Suurta dramatiikkaa asiaan ei liity, mutta silti valinta tarkoittaa, että panokset ovat aavistuksen kovemmat.

Alan hahmottaa, että tulen varmasti kokemaan keväässäni tavallista enemmän onnellisuutta ja surullisuutta, ääripäistään. Kiinnostavaa.

Tänään näen Lahdessa kavereitani, jotka tulevat katsomaan minua lauantaina Lahden kirjamessuille. Esiinnyn klo 10.30 Aino-lavalla. Juttelen mukavia, luen jotain tästä blogista ja yhden runonkin.

Tervetuloa, ja kaima mukaan!

Porcupine Treestä ja naistenlehdistä

2011-02-16T22:54:00.003+02:00

Tänäisellä jääiltakävelylläni kuuntelin Porcupine Treen Fear of a Blank Planetin. Se on tyylikkäästi surullisin, vaikuttavimmin luovuttaneen sävyinen levy jonka tiedän. Kuten Toolin Lateraluksenkin kanssa, muistan myös missä kuulin Blank Planetiä ensi kerran: Kuopiossa levykaupassa Aten kanssa. Kysyin Äxän tavaramerkkivittumaiselta kassasedältä, että mitä ihmettä tämä oikein on.

Joka tapauksessa. Poikkesin korvaamaan jään autioon avaruuteen kadonnutta energiaani Sysmän grillille. Hampurilainen, ranskalaisia ja lasipullokokista.

Ahmiessani luin Seiskaa. Ihmiset ovat kai yleensä ärtyvinään lehdestä. Minua Villa Sarkian vessan naistenlehdet kuitenkin korpeavat enemmän - ei sillä etten lukisi niitä päivittäin ja olisi vieläpä tietoisesti jättänyt korvaamatta lehdet millä tahansa muulla kirjallisuudella, jota talossa olisi vaikka puille takaisin jakaa.

Lehtien pinnallisuus ei haittaa. Sehän viihdyttää, kuten kaikki hyväksikäyttöön perustuva populaarikulttuurin aines, johon kuuluvasta vastuusta voi yhteiskunnan siunauksella vapauttaa itsensä. Ärsyynnyn vasta ns. vakavia henkilöjuttuja lukiessani, sillä niiden diskurssissa on aina muutamia jatkuvasti toistuvia ilmaisuja, jotka kielivät kerrassaan sietämättömästä maailmankuvasta.

Esimerkiksi: ”Mistä nipistää aikaa itselle?”

Kenen aikaa se sitten on, ellei itsen? Jos elää todellisuudessa, jossa valtaosa kuluvasta ajasta ei tunnu omalta ajalta, onkohan tehnyt ihan hyviä valintoja?

Entäs sitten: ”Anna itsellesi lupa olla laiska!”

Tai: ”Nyt saa nauttia!”

Onko se sodan perua vai minkä, tämä ajattelu, että ihan inhimillisen ilollisuuden oikeutukseksi pitää saada jotain jatkuvaa vertaisryhmätukea?

En osaa samastua sukupolveen, jonka tehdasasetuksena on uhrautuminen ja jonka pitää joka kerta erikseen perustella itselleen oikeus iloon.

Enkä nyt keksi tähän mitään pehmentävää.

Lounaalla Polanskyn kanssa (2)

2011-02-15T21:31:00.000+02:00

Friteerattua kalaa ja lihamureketta hotelli-ravintola Uotissa. Jossa esiinnymme ensi lauantaina Paul edellä.

”When we had our first lunch here, you asked me if I’d been in any exciting adventures. I said no. Later I realised I just didn’t want to talk about them because I thought they wouldn’t be anything compared to yours. But I have been in adventures. I went to the army. I’ve been in a relationship.”

”Well. Experience can come from anything."

Syömme, kunnes kysyn:

”So do you have any fears?"

”Well. I don’t fear people. At my age... c’mon.”

(Kosovossa asuessaan Paul sai useita tappouhkauksia ja albanialaiset yrittivät useaan otteeseen kaapata hänet.)

Tauko, sitten: ”I used to be afraid of heights but then I took that on by learning how to fly a plane."

Käyn santsaamassa. Palatessani Paul jatkaa:

”And the only time I remember being jealous at somebody was when I was young and I envied people who were older than me and had more experience.”

Hädin tuskin saatuamme syödyksi meitä kehotetaan siirtymään baarin puolelle häiritsemästä ystävänpäivälounastavia sysmäläisiä. Paul siemailee ystävänpäiväviiniään, minä en mitään.

”You should try and remember to write something every day. It’s like how an athlete does it. You have a muscle in your brain and you need to keep it busy. Just write something every day. I regret not keeping a diary of my first year in Spain... But recently I’ve been in contact with my first wife for the first time in 40 years... It was a bitter break-up. But we have a nice relationship now. She remembers things I don’t and vice versa.”

Viini loppuu.

”I also wrote a novel on bullfighting while living in Spain. Great novel... I have no idea what happened to it... I might have it on a disc somewhere.”

Repeämä ajassa tai tilassa

2011-02-14T19:54:00.005+02:00

Minun ja Harryn tapaamisissa on jotain samaa kuin Harryn esikoisen Virrata ettän runoissa. Ajatusten vaihto ikään kuin alkaa vaan, vaikka emme olisi tavanneet kuukausiin, alkaa heti ja to the point ja keskeltä ja olennaisesta, ja jatkuu keskeytyksettä tunteja kunnes lopulta katkeaa vaan – ei siksi että asia olisi loppu
maisil

laan

kaan

vaan

koska jossain vaiheessahan sitä on taas lähdettävä eri teille, eikö?

Harry teki jälleen vaikutuksen terveellä ja innostavalla yleistyytymättömyydellään. Muuten puhuimme esim. hitauden tärkeydestä. Että on olennaista pysähtyä ja löytää merkitystä pienimmästä mahdollisesta elämän yksityiskohdasta tai tilanteesta. Ei pitäisi kurotella kohti maksimaalista virikevirtaa, sillä se ei koskaan pysty tyydyttämään. Pitää istua ja tuijottaa seinää ja tajuta kuinka täynnä on, jo valmiiksi.

Nauhoitin ainakin puolitoista tuntia jutteluamme. En varsinaisesti mitään varten. Minulla vaan on taas menossa vaihe, jossa koen kauhean tärkeäksi tallettaa päivittäistä elämääni. Sillä 20 vuoden päästä jokainen menneisyyden arjen kimpale on kultaa.

2011-02-13T21:50:00.000+02:00

"Yhdessä elävät miehet muokkaavat toisiaan vähän vähältä. Kyseessä on interassimilaatio. Tekee pahaa ajatella, että seitsemän vuoden päästä sama käsi ei voi enää tervehtiä toista. Mutta eroa voi torjua harjoittamalla mieltään toista kohti rajusti tahdonvoimalla. Jotkut sanovat, että olen menettänyt runollisen kiihkon ja palon joka minussa kuulemma kerran oli. Voi olla, että olen, mutta toivon, että olen kehittänyt sen sijaan ajattelevampaa ja hiljaisempaa voimaa."

John Keatsin ylipitkästä kirjeestä veljelleen Georgelle, 21.9.1819

Kaks kuvvaa

2011-02-10T19:50:00.001+02:00

Villa Sarkia.

Ahdistava epäilyttävä kauppa jossa ahdistava epäilyttävä kyltti rändöm kohdassa seinää.

Illallinen

2011-02-09T20:02:00.006+02:00

Illallinen oli menestys, kuten eräässä Stephen Kingin romaanissa todetaan.

Paul väänsi spaghetti bolognesen, minä salaatin ja Milla jälkiruuan. Pääruuan lisäksi Paul tarjosi chileläistä viiniä, kuulemma parhaalta vuodelta 2007. Minäkin haluan olla seitsemänkymppisenä tuollainen.

Milla, joka työskentelee Sarkiassa espanjankielisen lastenkirjan käännöksen parissa, näytti meille kuvia kahdesta ihastuttavasta lapsestaan. Milla on toinen perheensä kahdesta äidistä.

Jutellessamme tulevasta kahden kuukauden Yhdysvaltain matkastani Paul valisti: auton vuokraaminen Yhdysvalloissa kolmeksi viikoksi on ”complete waste of time”, ja että taidan olla todella kiinnostava ihminen jos luulen oppivani jotain keskenäni enkä ihmisten parissa matkustamalla.

Loppuillasta siirryimme viinistä salmariin ja katsoimme Paulin videoita mustalaisten kaltoinkohtelusta. Pig Sick -videossa (http://www.youtube.com/watch?v=zA3ExcqZBfE) Paul kertoo vanhasta tsekkiläisestä mustalaisten keskitysleiristä, jonka päälle on katsottu asialliseksi pykätä SIKALA. Tsekin hallitus ei tätä nykyä oikein pidä Paulista.

Paul tekee ruokaa.

Milla kattoi pöydän.

Otin kuvan salaatistani jota tein 10 minuuttia. En ottanut kuvaa bolognesesta jota Paul teki kolme tuntia.

Hyvää.

Hyvä viini, yhteinen kieli.

Olohuoneessa katsoimme videoita.

Aamuruno

2011-02-08T10:22:00.002+02:00

Kaikki mitä teen ja

millainen olen

tuntuu väärältä, mutta

romanttisesti.

Sydämessäni on

kosteusvaurio,

vedän lumipyrystä henkoset.

En oikein usko tähän.

Katson ikkunasta koivuja,

oikein muutakaan ei ole,

katson katosta oksakohtia,

oikein muutakaan ei ole.

Ihmisten otsikot

ovat harhaanjohtavia,

kuten minunkin nimeni
tai Pasin.

Tilanteet vaihtelevat,

kuten ajatuksetkin. Ne

eivät koskaan

voi olla niin kirkkaita ja

tarkkoja kuin kieli on.

Tilanteet muuttuu,

sä et voi siihen puuttuu.

Kuudes (epä)päivä Villa Sarkiassa

2011-02-07T19:21:00.004+02:00

Tänään on ollut häpeällinen työpäivä, siis ei työpäivä lainkaan. Joten postaan tänne tiistaina vielä keskeneräisen kirjoitukseni Louis CK:n työetiikasta.

Huomenna käyn myös vähäsen kylillä pyörimässä, nimittäin ostamassa piuhan digijärkkäriini. Sarkia-kuvia otettu jo, ja tietenkin omanaama-. Niitä siis sitten tänne, tai siis lähinnä niitä Sarkia-.

Kävimme eilisiltana Paulin kanssa pizzalla + kaljalla ikiautiutta hohkaavassa kebabbilassa. Paul kertoi kuulleensa ensimmäisen kerran biologisesta isästään vasta 55-vuotiaana. Isä, jota Paul ei siis koskaan tavannut, oli kuulemma ollut kirjailija, nyrkkeilijä ja tehnyt humanitaarista työtä.

Jyväskylästä Sysmään

2011-02-06T21:39:00.002+02:00

Astun bussiin Jyväskylän asemalla.

– Hei, meneeks tää Sysmään.

– Tota. Sun pitää mennä tuolla pikavuorolla. Kymmenen minuutin päästä.

– Lipunmyynnissä sanottiin että tämä menis Sysmään.

– Ei kun tähän otetaan vaan suoraan Helsinkiin meneviä.

Kymmenen minuutin päästä, uusi bussi.

– Hei, meneeks tää Sysmään.

– Joo.

– No niin. Tässä.

– Tää olis pikavuoro. Tarvit vielä kolme euroa tuohon päälle.

– Aha... Yritin mennä tuohon tavalliseen mutta kuski sanoi että ottaa vaan suoraan Helsinkiin meneviä.

– Jaha. No kyllä sekin oli Sysmään menossa, ollaan siellä samaan aikaan.

Sysmän asemalla.

– Hei, anteeks. Voisitsä kertoa mikset ottanut mua kyytiin.

– No tuota, heh, tuota noin.

– Mun piti maksaa tuosta pikavuorosta kolme euroa lisää.

– Eheeei... Sun olis tarvinnu sitä maksaa.

Tauko.

– Kyyyllä mä sut otan ens kerralla kyytiin.

– Mitenkähän mä saisin ne mun kolme euroa takaisin.

Alkaa hitaasti kaivaa pussia. Antaa kolme euroa käteen.

– Kiitoksia.

Uskomatonta ja totta (4. pv Sarkiassa)

2011-02-05T17:15:00.000+02:00

Kirjoitan tätä bussissa matkalla Jyväskylään. On lauantai eli en aio kirjoittaa tänään mitään muuta kuin tämän blogimerkinnän ja yhden fiktiivisen kirjeen. Ystäväni Hilkka ottaa minut hoiviinsa. Tuntuu hienolta, kun viikonloppu tuntuu viikonlopulta. Sellaiseen kai pitäisi aina pyrkiä.

Ensimmäisen Villa Sarkia -viikkoni päivät ovat olleet tällaisia: herätys kahdeksan ja yhdeksän välillä, sitten 20–30 minuuttia kirjoittamista. Mitään kovin kiinnostavaa aamukirjoituksiini ei ole livahtanut. Harvoin edes muistan uniani, jotka tietty olisivat hyvää polttoainetta.

Kirjoitettuani lähden 20 minuutin aamujuoksulle tai -kävelylle. Syön aamiaisen: leipää, jogurttia, appelsiinimehua, jogurttia ja Paulin keittämää vanhuslaihaa kahvia. Ehkä hedelmän.

Aamupäivät työstän runokokoelmaani, jossa on siis muutamankymmentä proosarunoa ja parinkymmenen sivun yhtenäinen teksti. Ensimmäiset päivät vain muokkailin ja karsin tekstejä ja katsoin läpi niistä saamiani kommentteja. Vasta eilen aloin kirjoittaa uutta tekstiä. Etenkin proosarunoihin on vaikea päästä käsiksi, sillä tunnen etääntyneeni niiden kollaasi-/montaasimaisesta estetiikasta ja paikoin tarkoituksellisen huonoilevasta kielestä. Toisessa osassa on varmaankin enemmän potentiaalia, se tuntuu helpommin lähestyttävältä, jopa pageturner-kamalta. Mutta en anna vielä periksi proosarunojenkaan suhteen.

Puolenpäivän jälkeen syön edellisenä päivänä valmistamaani ruokaa tai käyn Paulin kanssa lounaalla.

Iltapäiviksi olen antanut itselleni luvan kirjoittaa mitä haluan, eli näitä blogipäivityksiä, Sata sivua -kirjan kirjoitusharjoituksia ja fiktiivisiä kirjeitä, joita olemme alkaneet lähetellä ystäväni Annin kanssa toisillemme.

Se onkin mukava projekti. En ole pitkään aikaan kokenut moista kuvitteellisen maailman vapauden tunnetta – tuntuu mielettömän helpolta ja innostavalta luoda uutta todellisuutta nimenomaan kirjemuodossa, antaa sopivassa suhteessa vihjeitä ja tietoa. Varmaankin postaan tänne ainakin jotain kirjeenvaihdostamme, jos vain Annille sopii.

Töiden päätyttyä teen ruokaa (makaronilaatikkoa, kreikkalaista salaattia, pastakastiketta), käyn lenkillä, saunon (Sarkian sauna on paras mahdollinen sähkösauna!) ja juttelen Paulin kanssa. Rakastan muuten Paulin amerikkalaista ystävällisyyttä: aina tavatessamme juttelemme mukavia. Iltaisin sitten mahdollisesti vakavia.

Villa Sarkia on rakennuksena juuri sellainen kuin voisi kuvitellakin: kerrassaan ihana huvila. Kellarissa on siis sauna, alakerrassa sali jossa piano, olohuone jossa sohva ja televisio, tilava keittiö. Minun ja Paulin huoneet ovat yläkerrassa. Ullakkohuoneessani on sänky, ikkuna, kukka, paljon kynttilöitä ja työpöytä.

Katsoin kolmannen residenssitoverini Millan kanssa torstaina Idolsin aloitusjakson. Se oli kivaa, mutta tuntui jotenkin väärältä. Televisio ei tunnu sopivan haamu-Kaarlon pirtaan. Myös Facebookia huomaan välttäväni, vaikka normaalissa elämässäni se on kolmannet keuhkoni. Muidenkin internetin palvelujen hyödyntämisestä tulee vähän syyllinen olo.

Iltaisin saattaakin käydä niin, uskomatonta ja totta, että luen kynttilöiden valossa, teekuppi vierelläni, kirjaa. Toistaiseksi Krohnin Matemaattisia olioita tai sitten niitä Keatsin kirjeitä.

Mehua ja viiniä, jäillä (kolmatta päivää Villa Sarkiassa)

2011-02-04T21:36:00.008+02:00

Aura

Järvi on viimein jäässä.

Hetken siltä pääsee saarelta saarelle,

maailmalta maailmalle,

ihmiseltä toiselle.

On aurattu yksi tie pystyyn

ja toinen poikittain,

ristiksi.

Jäälle voi myös viedä veneen, odottamaan.

Kuopiossa asuessani kävin juuri tällaisina talvi-iltoina Kallaveden jäällä pitkillä kävelyillä. Lähdin aina liikkeelle vasta pimeän tullen. Järven jää pilkkopimeällä, ei ketään missään, kuriton pakkanen ja parhaassa tapauksessa tähdet yllä – se sulkeutunut ja samalla äärettömyyksiin avautuva autius on mielentila, jonka mielelläni ajattelen edustavan ainakin jotain puolta itsestäni.

Muutettuani muutama vuosi sitten Helsinkiin en ole päässyt iltaisille jääkävelyilleni. Siksi minulle sopii erityisen hyvin viettää residenssikuukauttani täällä Sysmässä, Järvi-Suomessa. Kävin äsken korkkaamassa läheisen järven jään. Hyvä meno: ei yhtään ketään yhtään missään.

Kävellessäni kuuntelin Toolin Lateralusta, kuten usein myös Kallaveden jäitä talloessani. Muistan jopa sen nimenomaisen lenkin, jolla kuuntelin albumin ensimmäisen kerran. En pitänyt siitä lainkaan. Levyn kitarasaundit olivat kuivanharmaat, rummut kumean kattilamaiset, laulajan ääni amerikkalaisen käheä. Kappaleet tuntuivat toistavan itseään: oliko koko levyllä muita sointuja kuin D-molli? Lisäksi laulujen vaihtelevat tahtilajit tuntuivat itsetarkoitukselliselta venkoilulta.

Mutta levy ei jättänyt minua rauhaan. Siinä oli jotain loppumattoman kiinnostavaa ja kiehtovaa, selvittämättömän mysteerin tuntua.

Noin 20 kuuntelukerran jälkeen Lateralus alkoi vallata paikkaa yhtenä lempitaideteoksistani. Se on hämmentävä, käsittämätön, loputon, mahtava, eikä enää lainkaan vaikea. Mutta vaivaa piti nähdä.

Aamulla kohtasimme Paulin kanssa huoneemme yhdistävässä käytävässä. Vaihdettuamme huomenet Paul kääntyi kannoillaan takaisin huoneeseensa.

– I’ve got a couple of my books for you. To give you an idea what you can do with experience and a little imagination.

Old Glory (Paul Polanskyn runokokoelmasta Bus Ride in Jerusalem)

In Jaffa harbor

I saw a fishing boat

tied up to the quay.

On its cabin-less desk

a large American flag

partially covered up

a bundle of ropes

and wet fishing nets.

Old Glory was finally

doing something useful

for Palestinians.

Kirjojaan selattuani ymmärrän yhä paremmin, miten Paul pystyy kirjoittamaan monta runoa päivässä. Hän käy työhön heti aamusta ja ottaa käsittelyyn muutaman edellisenä päivänä mieleensä jääneen konkreettisen tapahtuman. Hän kirjoittaa tapahtumat säkeiksi ja käsityöläisen taidollaan kaivaa niistä esiin ytimen: ”ironian, tekopyhyyden, syrjinnän”, kuten hän Bus Ride in Jerusalem -kokoelman esipuheessaan toteaa.

Samasta syystä Paul on kyennyt kirjoittamaan elämänsä aikana jo 16 runokirjaa (monien muiden teosten ohella).

Hänelle runous, ja kieli, on ainoastaan väline kokemusten välittämiseksi lukijalle. Hän ei koskaan kyllästy omaan ilmaisutapaansa, koska sillä on hänelle vain välinearvoa. Hänen estetiikkansa on toimittajan estetiikkaa: välitä kokemus, jää itse taka-alalle. Äläkä herran nimessä sorru kikkailuun.

Paulin runojen ansiot eivät ole, ainakaan kohosteisesti, tyylillisiä, vaan palautuvat hänen konkreettisiin kokemuksiinsa, näkemäänsä, tapahtumiin, tapaansa ajatella ja lopulta elämäntapaansa, joka itsessään on kunnioitusta ja kiinnostusta herättävä. Hänen arkensa kiinnostavuus suodatettuna hänen ajattelunsa läpi, siihen perustuu Paulin runojen kiistaton hyvyys. Hän itse on osa runojaan.

Kirjoitin tämän blogimerkinnän aloittavan Aura-runon noin kolme vuotta sitten. Muutaman viikon aikana, Helsingin Koskelassa asuessani, kirjoitin monta mielestäni hyvää runoa, joista Aura oli yksi. Koin viimeinkin kunnolla löytäneeni runouden. Aiemmin en ollut mieltänyt sitä leiväkseni saati lajikseni. Mutta nyt sain jatkuvasti öisiä oivalluksia, jotka välitin innosta pakahtuen macbookilleni.

Näin näitä siis pitää kirjoittaa, ajattelin.

Ei mennyt kuitenkaan kauaa kun näpyttelin jälleen kerran uutta runoa, mutta en ollutkaan enää yhtä innoissani. Runon ydinoivallus oli kyllä kunnossa; teksti oli kai ihan yhtä hyvä kuin Aurakin. Se myös käsitteli eri aihetta, eikä siis ollut varsinaisesti sama.

Mutta olin jo kyllästynyt ilmaisutapaani. Siis siihen näkökulmaan, asentoon jonka kaikki nuo uudet runoni ottivat suhteessa maailmaan. Koin jumittuneeni runokieleeni – ja näin lyhyessä ajassa! Ajattelin: kun olen jo kerran keksinyt, että maailmasta voi kertoa tiivistämällä jonkin konkreettisen kokemuksen, miksi haluaisin toistaa sitä tapaa yhä uudelleen? Se ei tuntunut minusta enää kiinnostavalta.

Se, että kokemukset ja tapahtumat itsessään vaihtelevat päivittäin, ei riittänyt eikä tänäkään päivänä riitä minulle, kuten Paulille (jolle edelleenkin kaikki maailman kunnia).

Tähän kiteytyy kai se, mikä erottaa ”kokeellisen” taiteilijan ”perinteisestä”, ”avantgardistin” ”konservatiivisesta”, ehkä modernistin postmodernististakin?

En halua kuvata uusia kokemuksia, vaan etsiä uusia tapoja kuvata kokemuksia. Siksi innostun omista tekemisistäni vain, kun koen löytäneeni, suhteessa itseeni siis, uuden tavan puhua maailmasta, tai ainakin keksineeni yhdistää yllättävällä tavalla jo tuttuja tapoja.

On joitakin ihmisiä joita aidosti kiinnostaa, mitä minä kirjoitan. Tiedän myös, että jotkut heistä ovat vilpittömästi huolestuneita siitä, että ”hukkaan kirjoittajan taitoni teennäisiin, itsetarkoituksellisen kokeellisiin, abstrakteihin runohössötyksiin”. Että unohdan ”tavallisen” ihmisen, kirjoitan ”vain itselleni” tai parhaimmillaankin vain ”muutamalle kaverilleni”.

Mutta kun minulla ei ole vaihtoehtoa. En ole missään palvelupestissä. Ainoa tehtäväni on poistaa omaa tylsyyttäni, pitää itseni innostuneena, ja ainoa tie siihen on jatkuvasti etsiä uusia teitä. Ja luottaa, että kunhan itse olen vilpittömästi tyytyväinen työhöni, jossain on pakko olla muita ihmisiä jotka jakavat kokemukseni.

Luin matkalla Sysmään Petri Tammisen Muita hyviä ominaisuuksia, jonka jutut kertovat itse Tammiselle, siis ujolle ja miehuudestaan epävarmalle kirjailijalle, tapahtuneista sattumuksista. Tammisen kieli on tiivistä ja kuulasta, virheetöntä, tarinat selkeitä ja kekseliäitä, vilpittömiä ja rehellisiä – jokainen kertomus sai minut nauramaan ääneen monta kertaa. Ahmin kirjan parissa päivässä, mikä on minulle harvinaista.

Myös Polanskyn runot ovat pageturnereita. Jokainen teksti on kuulas kuin syysiltapäivä, ja välittää viestinsä selkeästi ja koskettavasti.

Tammisen proosa ja Polanskyn lyriikka ovat sitruunavissyä jäillä, krapula-aamuna. Kaakaota termospullosta hiihtolenkillä. Vastapuristettua appelsiinimehua. (Polanskyn appelsiinimehupurkissa saattaisi tosin olla kadoksissa olevan mustalaispojan kuva.)

Mutta on myös viiniä, viskiä ja konjakkia. Niitä ei juoda hiihtolenkeillä (toivottavasti), eikä varsinkaan krapula-aamuina vaan muina hetkinä.

Olen kyllästynyt ihmisiin, jotka arvottavat appelsiinimehun viinin ylitse. Ja aivan samalla tavalla olen kyllästynyt ihmisiin, jotka arvottavat viinin appelsiinimehun ylitse.

Mielestäni ymmärrän Petri Tammista. Mielestäni ymmärrän Paul Polanskya. He tekevät täydellisesti juuri sen mitä heidän pitääkin.

Tammista en tunne, mutta rohkenen epäillä, ymmärtääkö Paul Toolin Lateralusta – tai haluaako edes yrittää ymmärtää. Sehän ei puhu maailmasta selkeästi. Lateralus ei ole pageturner.

Ehkä otan vielä asian Paulin kanssa puheeksi, sen sijaan että vain valitan täällä. Jos uskallan. Ehkä pyydän asiani kyytipojaksi häneltä hieman viiniä, sitä hän nimittäin juo joka ilta.

Tämä teksti on toivoakseni mehua. Kuten Aura-runokin. Maanantaiaamuna palaan silti viinin vääntöön, vaikka en siinä onnistuisikaan. Vaikka en siihen aina itse uskoisikaan. Ei ole vaihtoehtoja.

Lounaalla Polanskyn kanssa (toista päivää Villa Sarkiassa)

2011-02-03T17:35:00.000+02:00

Kuljimme leijailevan lumisateen vauhdilla kohti hotelliravintolaa.

”So what are your poems about?” Paul kysyi.

Vastasin.

”Well, that’s the style, but what’s the theme?”

Olin hetken hiljaa. Sitten vastasin, aika pitkästi. Paul oli hiljaa.

Ravintolassa pinosimme lautasillemme tonnikalalasagnea. Istuunnuttuamme Paul sanoi: ”So have you had any interesting adventures in your young life?” Ja heti perään: ”Have you ever seen anyone die?”

En ole nähnyt kenenkään kuolevan. Jatkoin, ettei minulle oikeastaan ole tapahtunut mitään kovin merkittävää, ja että olen kai siksi samalla onnekas ja epäonnekas.

”Well, you´re unlucky as a writer, but probably lucky as a human being.”

Söimme. Hetken kuluttua sanoin: ”So would you then like to share some of your stories with me?”

”Well, no, but I can give you a few of my books.”

Kulkiessamme takaisin lunta satoi entistä lujemmin. Kiersimme useita Sysmän keskustan kauppoja. Tokmannista Paul sai lapaset käteensä, minä ostin pitkiä kalsareita, Ärrältä Paul nouti vielä Suomen kartan.

Kävelimme.

”So what kind of plans do you have after Villa Sarkia?” kysyin.

No, kuulemma eräällä myrkyllisellä joutomaalla Serbiassa on vielä ainakin 30 mustalaisperhettä, jotka odottavat siirtoaan paremmille maille. Paulin avulla yli kaksisataa perhettä on jo päässyt muuttamaan, mutta joutomaalla syntyneillä lapsilla on kuitenkin pahoja epämuodostumia, joten perheet tarvitsevat lääkehoitoa vielä pitkään.

Olen miettinyt viime aikoina, onko runoilussani mitään järkeä, eikä Paul ainakaan helpota asiaa. Kuinka paljon 70-vuotiasta, kolmisenkymmentä kourissa tuntuvaa teosta julkaissutta miestä kiinnostaa omat ”vilpittömyyden ja ironian välistä rajaa tarkastelevat proosarunoni” – miestä joka on vuosikausia järjestelmällisesti heittänyt itsensä ties minkä maiden slummeihin voidakseen kirjoittaa niistä, ja omistanut elämänsä auttaakseen runoillaan ja käytännön toimillaan mustalaisväestöä, kansaa joka ei edes itse halua auttaa itseään?

Ajatustenvaihdollisessakaan mielessä minulla ei ole Paulille mitään annettavaa; keskustelumme ei varsinaisesti ole keskustelua. Paul kyselee kyllä kohteliaasti, mutta minun sanomiseni ovat ainoastaan hataria aasinsiltoja hänen sanomisilleen, muodollisia suvantokohtia. Välillemme on kehkeytymässä oikein kunnon padawan-jedi-suhde.

Suurimman vaikutuksen varmaankin teen, kun en haasta hänen näkemyksiään, kuuntelen vain. Mutta on paljon sellaista, jota en uskalla sanoa. Kuten että oikeastaan minä olen ollut kiinnostavissa seikkailuissa. Olen esimerkiksi elänyt armeijassa ja parisuhteessa. Mutta niihin ei liity mustalaisia, kodittomuutta ja kuolemia.

Sävy jolla nyt kirjoitan, on tietenkin oman epävarmuuteni ilmentymää. Epävarmuus huipentui kun Paul kysyi, olenko koskaan kääntänyt runoja. Ei mikään kummoinen kysymys, mutta se oli jatkoa useille runoutta koskeville kysymyksille, joihin olin jo joutunut vastaamaan kieltävästi. Tähän vastasin myöntävästi.

En muista milloin olisin viimeksi noin suorasti valehdellut toiselle ihmiselle.

Millainen Paul sitten oikeastaan on?

Miellyttävä, terävä, kohtelias, hauska, viehättävä, rauhallinen, yksinkertaisesti kokonaisvaltaisen ihailtava ja yksiselitteisen viisas mies, jolla on valmis, hyvin artikuloitu vastaus kaikkeen. Paul on varmaankin ainoita vanhuksia, joiden ylimielisyyttä pystyn edes jotenkin sietämään, sillä hänen asenteensa ei perustele itseään pelkällä iällä vaan myös teoilla, menneillä ja nykyisillä. Kaiken hän ilmaisee rauhallisesti, ilman hitustakaan turhantärkeyttä olemuksessaan.

Palatakseni vielä lounaalle: kehaisin jossain vaiheessa itseäni huomauttamalla, että minähän nimenomaan hakeudun kohti elämänkokemuksia lähtemällä Yhdysvaltoihin täksi kevääksi.

”Well, travelling doesn’t really do anything, if you don’t get involved with the people.” Ja hän jatkoi vielä kuin ohimennen: ”Egypt, that’s where you should go now.”

Kestän kyllä jos kuka tahansa vertaiseni haastaa taide- ja maailmakäsitykseni. Mutta tukalaksi käy olo, kun vastapäätä istuu sietämättömän rauhallista, kyseenalaistamatonta vuorenvarmuutta uhkuva Paul Polansky.

Ensimmäistä päivää Villa Sarkiassa

2011-02-02T14:26:00.002+02:00

Heräsin tänään kello 8.45 ja kirjoitin ensi töikseni puoli tuntia (ks. kommenttikenttä). Pantuani sille tervankittaukselle pisteen menin syömään aamiaista. Residenssitoverini Paul Polansky oli keittänyt minullekin kahvia – ja kuulemma kirjoittanut aamutunteina jo kolme runoa ja viisi sivua näytelmäkäsikirjoitusta. ”I have no imagination after 11 o’clock”, Paul sanoi.

Paulilta (s. 1942) tekee lähinnä mieli kysellä. Hän on niitä ihmisiä, joille on ns. tapahtunut asioita. Hän lähti Yhdysvalloista parikymppisenä pakoon Vietnamin sotaa. Hän on kirjoittanut 16 runokirjaa. Hän on entinen nyrkkeilijä. Hänen 2000-luvun runokirjansa käsittelevät lähinnä romanikulttuuria, jolle hän on omistanut nykyelämänsä. Hän asuu nykyään Serbiassa.

Toinen residenssitoveri, kääntäjä Milla Karvonen, ei ole vielä mestoilla.

Istun tosiaan nyt huoneessani, pöydän ääressä, ja runojen sijaan kirjoitan tätä.

Runokäsikirjoitus jonka kirjoitin viime syyskuussa – parin viikon transsissa – tuntuu nyt etäiseltä ja merkityksettömältä. Olen saanut siitä parilta loistolukijalta yksityiskohtaisia kommentteja, joskin ne ovat jonkin verran ristiriitaisia. Se ei haittaisi, jos uskoisin itse teksteihin. Ne ovat kollaasimaisia, uusaforistisia, vilpittömyyden ja ironian rekistereitä jatkuvasti sekoittavia pieniä, hämmentäviä tekstejä. Tuntuu, että minulla ei ole mitään tapaa päästä uudestaan niiden sisään.

Mutta aion ainakin yrittää. Luulen, että käytän aamut runokokoelman setvimiseen ja iltapäivät muuhun kirjoittamiseen: Sata sivua -kirjan kirjoitusharjoituksiin, populaarikulttuuriesseisiin, tämän blogin pitämiseen sekä erääseen jännittävään fiktiiviseen kirjeenvaihtoon, jonka aloitin eilen ystäväni kanssa.

Ehkä löydän tavan yhdistää nämä kaikki yhdeksi teokseksi?

Loppuajan varmaankin luen, teen ruokaa, käyn lenkillä, saunon, juttelen Paulin kanssa ja yritän pysytellä poissa Facebookista (toivoakseni minua näkyy siellä arkisin vasta kello 20 jälkeen).

Tässä jotain lukemistani:

John Keats: Yön kirkas tähti (99 viimeistä kirjettä)

Leena Krohn: Matemaattisia olioita tai jaettuja unia

Päivi Perttula: Suhdetta

Niin, ei lainkaan runoutta. Onneksi sitä löytyy tuolta ruokasalin kirjahyllystä ihan jonkin verran.

Kerron itse Villa Sarkiasta myöhemmin lisää. Kuten myös tuhansista muista tuntemuksista, jotka ovat vielä kovin jäsentymättöminä päässäni. Ne liikkuvat akselilla ahdistus, vapaus, riittämättömyys, huonous, kokemattomuus ja auvo.

Nyt julkaisen tämän tekstin.

Erkka

ps. Kommenttikentässä tosiaan näyte tuosta kamalasta aamuisesta pakkokirjoittamisesta.

10. uutisruno

2011-01-12T11:33:00.004+02:00

Uudenvuoden yhteydessä Keski-Uusimaassa julkaistu uutisrunoni käsitteli ilotulitteita.

---

Tulta lumille!

Vaikka jättäydynkin
tuhoisista turhamaisuuksistasi,
puolustan kuolemaani asti
oikeuttasi niihin.

Sillä jos hävitämme
ilotulitteet,
mikä meidät
erottaa eläimistä?

Liekö kauniimpaa kuin
panostaa henkensä,
   oma ja muiden,
ympäristönsä sekä
tulevaisuutensa,
   oma ja muiden,
yhteen ainoaan jumalaiseen
kertarysäykseen?

Tai mitään
ihanasti röyhkeämpää
kuin se yleinen päätön
sähellys, elolla
pelleily, kuololle
ilveily, lumen puuterin
mustaus, ilmatilan
perinpohjainen kätkeminen
johonkin, ties mihin –
siis se tuhannen tulimmainen
tuhlaus sekä tulitus?
   Ja minkä tähden?

ILON! ILON! ILON!

Ja onko ylväämpää kuin
energiajuomapullo, tuo
varhaisteinien keskikalja
   pantuna paksuksi
nalleista, kiinureista,
roomalaisista kynttilöistä,
papateista ja silkasta
puhtaasta ruudista,
taivaalle merkiksi asetettuna?

Jos ei muusta, niin edes
   järjettömyydestä
meidän on pidettävä kiinni.

Lukialle

2011-01-06T22:05:00.006+02:00

Kuten näkyy, blogini otsikko on vaihtunut.

”Ru oja” -merkkiyhdistelmän alla kenossa keikkunut ”n” on häivytetty taustalle – lähes poistettu yhtälöstä. Entisen ammottavan aukon sijaan erikoisuuden vaikutelmaa otsikossa tavoittelee vastedes valkoinen kirjain i.

Tervetuloa, i.

Tällä yritän viestiä, että blogini ei enää jatkossa rajoitu niin sanottuun runouteen, vaan keskittyy jäsentämään kirjoittajansa ajattelemista jonkin vieläkin laajemman kehikon puitteissa. Kesken kelvomman sanan etsinnän kutsun tätä kehikkoa yksinkertaisesti tekstiksi.

Tervetuloa, teksti. Näytä mihin susta / musta on.

Entä mistä alaotsikko, ”matkailublogi”?

Sen lisäksi, että kirjoittamista ja elämää yleensäkin on kätevää verrata matkaan, minulla on tänä keväänä (helmimaalishuhti) odotettavissa myös ihan oikeaa matkailua. Vieläpä sellaista, johon kirjoittaminen tulee oletettavasti ja toivoakseni elimellisesti kiinnittymään.

Helmikuun ensimmäinen päivä saavun Nuoren Voiman Liiton ja Sysmän kunnan ylläpitämään Villa Sarkia -kirjailijaresidenssiin. Tarkoituksenani on työstää tuon kuun aikana valmiiksi esikoisrunokokoelmani. Rupeaman tehnevät erityisen kiinnostavaksi seuraavat:

i) En tällä hetkellä lainkaan usko kokoelmani elinvoimaisuuteen / kiinnostavuuteen.

ii) Käyn paraikaa läpi kaikkia mahdollisia runonkirjoittamiseen liittyviä kriisejä, alkaen omasta kykenemättömyydestäni ja kokemattomuudestani päättyen (vitun) säkeen (vitun) kriisiin.

iii) Edellisistä huolimatta palan hyvin aidosta halusta ylipäätään kirjoittaa.

iv) Kohtaan iii liittyen (ja tämä on kenties tärkeintä): olen vasta viime aikoina alkanut oivaltaa, että jos todella haluan tehdä tätä kirjoittamisjuttua, minun on syytä alkaa ottaa se vakavasti. Jos siis haluan tehdä kirjoittamista työkseni, minun on kerta kaikkiaan, vittu jumalauta saatana, alettava kohdella sitä työnäni.

Olen siis kriiseilystäni huolimatta residenssimahdollisuudestani kovin kiitollinen ja innoissani. Kolmannen ja neljännen kohdan tueksi ostin juuri Anu Silfverbergin ja Elina Hirvosen kirjoitusharjoitusoppaan Sata sivua. Se sisältää kosolti innostavia kirjailijamonologeja ja ennen kaikkea sata kappaletta oivia kirjoitusharjoituksia.

Lupaankin nyt julkisesti, tässä, itselleni, tehdä joka päivä yhden harjoituksen tästä kirjasta. Lupaukseni hedelmiä, mätiä tahi hercullisia, tulen esittelemään myös täällä.

Maalis- ja huhtikuun vietänkin sitten Amerikan Yhdysvalloissa. Aloituspisteeni on New York, lopetuspisteeni Los Angeles. Missä tällä välillä kuljenkaan, on vasta jäsentymässä suunnitelmaksi. Kyse ei ole työ- tai opintomatkasta: haluan vain mennä sinne. Olen jo pitkään kokenut suurta tarvetta päästä tuijottamaan sisäpuolelta kulttuuria, joka on kasvattanut minut. Nyt se sitten tapahtuu.

Matkustan yksin, joten uskon / toivon siihen liittyvän ahdistuksen kanavoituvan juuri kirjoittamiseen. Sekin toivoakseni tulee näkymään tässä blogissa.

Joten, hyvä lukia, kiitos kun luet minua. Se on ihmeellistä.

Toivon että luet iatkossakin.

Terveisin

Erkka

Grape, uiminen ja saari

2011-01-05T11:24:00.002+02:00

Jalat laahaavat hiekassa. Kyyryä käyntiä. Selkään koskee.
Selän kipeys tuntuu väärältä, sillä hän on niin nuori. Kipeän selän ajatukseen tuntuu tiivistyvän paljon. Se on vain yksi asia niiden asioiden joukossa, jotka ovat tulleet liian nopeasti vastaan, vaikka niiden ei oikeastaan olisi lainkaan pitänyt tulla vastaan. On väärin, että on siten tässä elämässä. Että on ikävää. Että naamoille lauetaan.
On tosi qma.

Jalat laahaavat, mutta silti ne vievät eteenpäin, ja vaikka aika kuluu hitaasti, jonnekin se kuitenkin kulahtaa. Meri on tuossa vierellä. Hiekka vaihtuu askelten alla tummaksi.

Hengenpelastajatorni näkyy jo. Se on tässä alussa noin niin kuin tavoitteena.

Eli laukku painaa selässä, jalat laahaavat hiekassa ja hengenpelastajan torni lähestyy; meri on vierellä, alla hiekkaa. Taivaasta ei vielä tässä vaiheessa sanota mitään.

Sisämaata kohti kun katsoo, sitä ei näy, sillä rannan penger kohoaa eteen juuri parahiksi, se tavallaan rajaa näyttämön pelkäksi hiekaksi ja mereksi. No, vähän pensaita näkyy kyllä siellä täällä, mutta ne ovat kaikki tulessa.

Hän kävelee tai laahustaa vielä jonkin aikaa, kunnes hengenpelastajan torni viimein on siinä edessä.

Hän laskee laukun maahan, vääntelee selkäänsä ja ojentelee itseään ties miten ja sitten vielä pyörittelee hartioita, oikeaa myötäpäivään ja vasenta vihtapäivään, vaikka se ei auta.

Hän avaa laukun ja nostaa sieltä esiin kookkaan, kypsän, mehevän grapen. Sitten hän alkaa kiivetä. Vasen käsi hypähtelee aina uudelle tikapuulle, oikea puristaa hedelmää – jalat tekevät nostotyötään. Ylhäällä hän asettaa grapen varovasti hengenpelastajan istuimelle.

Nyt se on siinä.

Ja nyt taivaasta voidaan sanoa, että se on vaaleanpunainen ja täynnänsä neonvihreitä sarjakuvatähtiä.

Hän peittää silmänsä luomillaan ja nauttii hetken tuulenvireestä, joka saattelee iholle hieman suolaa. Otsan ja ohimoiden hiki johtaa virtaavaa viileyttä aina ajatusjuuriin asti. Sitten hän havahtuu, nuuhkaisee varovasti grapea ja antaa sille pienen jäähyväispusun ja laskeutuu alas tornista.

Hiekkaa on taas jalkojen alla. Taivas on yllä. Meri on tuossa.

Grape on tornissa. Laukku tornin juurella.

Hän riisuuntuu ja alkaa kävellä vasten merta.

Hiekka paljaiden jalkojen alla muuttuu kosteammaksi, kun vesi lähestyy. Pian varpaat jo koskettavat vettä, joka on ruumiinlämpöistä, mikä tuntuu hyvältä. Onko yllättävää, että meri sillä tavoin voittaa ilman, sillä tavoin tuntuu oikeammalta, sillä tavoin kodilta? Ehkä ei. Hän kokee palaavansa sinne mistä on tullutkin, vaikka monessa mielessä se ei tietenkään ole totta.

Veteen käyminen on kuin joisi haaleaa teevettä, jota ei ruumiinlämpöisyytensä vuoksi aisti suussa. Tuntuu kuin kävelisi tyhjyyteen. Tasapainoaisti häiriintyy.

Sitten hän jo antautuu veden varaan ja ui. Hän kokeilee uida koiraa, mutta se tuntuu tyhmältä; kissa vielä hassummalta. Sitten hän alkaa uida sammakkoa. No niin.

Todellakin, taivas on aivan vaaleanpunainen. Tai pinkki? Sarjakuvatähdet ovat neonvihreitä. Muuten kaikki on niin kuin sinunkin maailmassasi. Hän itse esimerkiksi on ihan ihmisen värinen.

Hetken uituaan hän kääntyy ja alkaa uida selkää. Ehkä se auttaa selkään, että ui selkää.

Selkää.

Uidessaan selkää hän katsoo sinne mistä tuli. Hengenpelastajan torni sojottaa rantahiekasta. Keltainen grape istuimella näkyy juuri ja juuri. Rantaa jatkuu vasemmalle ja oikealle niin pitkälle, että silmä ei kanna mukana.

Hän kääntyy taas ja jatkaa uimistaan.

Hän ui ja

ui ja

hän

ui ja

ui ja ui.

Ruumis alkaa olla niin rasittunut ja vesi niin lämmintä, että hän tuntee hikoilevansa veteen. Kääk. Ällöttävää. Hän esittää toivomuksen, että vesi kylmenisi.

Vesi viilenee hieman.

”No nyt on parempi!” hän sanoo.

Hän huomaa uineensa niin pitkälle, että yhtäkkiä ei ole olemassa muuta kuin meri, taivas ja ne hassut neonvihreät tähdet. (Jossain joku katsoo satelliittikuvaa, ja tosiaan: kaikki muu siitä maailmasta on tyystin kadonnut.)

Hyvä. On aika kellua.

Mutta kelluminen on sellaista puuhaa, ettei se koskaan oikein tyydyttävästi onnistu. Rentoutua ei voi, sillä aina jokin kohta kehosta vajoaa; aina pitää vasiten hengittää syvään pysyäkseen pinnalla; aina keskittyä.

Siispä aatokset eivät pääse harhailemaan, vaan ne on kohdennettava suorittamiseen.

Siispä hetken kelluskeltuaan hän ymmärtää, että se on vain välitila, joka ei sellaisenaan yksinkertaisesti riitä.

Siispä tarvitaan uusi tavoite, sellainen kuin grape tai uiminen (mutta ei tietenkään enää kumpainenkaan niistä).

Saari voisi olla tavoite.

Siispä sellainen on saman tien olemassa. Tuolla noin.

Hän ui saaren rantaan.

Saarella on vaari.

– Hei, olen vaari.

– Niinpä näkyy.

– Ja olen saarella.

– Joo, heh.

– No. Mitä ukko, mitä ukko.

– Tällainen ajelehtimisen kokemus on tässä päällänsä. Aika akuuttia.

– Se on sellaista, se on sellaista, vaari sanoo nojaten keppiinsä ja ollen vaarimainen.

– Mm-m, sittenpä niin, hän vastaa heittäytyen keskustelun faattisen funktion toteuttamisen virtaan.

Aurinko, sekin on tosiaan ollut taivaalla, laskee nopeasti.

Vaari kysyy: – Olisitkohan kiinnostunut kuuntelemaan kun suodatan verkkaiseen tahtiin viisauksia läpi elämänkokemukseni tiheäsilmäisen verkon?

Hän vastaa: – Suhtaudun sellaiseen varauksella. Aikaisemmin olen joutunut lähinnä pettymään vanhuksiin. Viisautenne on pinnallista, ilmiselvää ja jotenkin veltosti paketoitua. Vasta kun tapaan vanhuksen, joka osaa kuunnella, lupaan itsekin kuunnella.

Vaari naurahtaa.

– Luuletko tosiaan, että nuo sanasi saattavat minut johonkin vielä kaluamattomaan ajattelun tilaan? Olet väärässä. Kaluttu on.

– Siispä minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa loppumatonta matkaani. Tärkeilevät vanhukset eivät ole tärkeysjärjestyksessäni nyt kovin korkealla.

Ja kääntyessään vedessä jatkaakseen matkaansa hän vielä sanoo: – Tiedoksi vaan, että jätin juuri grapeni rannalle, enkä ehkä enää koskaan tule tuntemaan sen tuoksua tajunnassani. Selkänikin on kipeä. Lisäksi keskinkertaisuutesi osoitti jälleen yhden lukuisista ennakkoluuloistani paikkansapitäväksi. Onko se oikein? En usko että se on.

5. uutisruno

2010-12-28T13:01:00.005+02:00

Tämä Keski-Uusimaassa julkaistu uutisrunoni (27.11.) käsittelee lumen tuloa.

---

Ensilumi

Oi Lumi,
neitseellinen,
aina kun tulet, tulet
            kuin ensi kertaa!
Salakavalasti valaiset
            loisteellasi tien
autoilijoiden käydä, ja
            samaiset onnettomat
suistat ojaan, syliisi
            syvään.

Oi Lumi,
petollinen,
aina kun saavut, saavut
            vain lähteäksesi!
Julmasti kiusoittelet
            valollasi meitä
jotka uskovat: se
            joka kerran luvataan,
se tulee myös pysymään,
            ikuisesti.

Oi Lumi,
sä mehiläinen ja
kukka! Kuihdu tai kukoista!

Sula tahi ikiajoiksi jää!

Musiikkia

2010-12-21T11:17:00.001+02:00

Uutisrunojen lomaan ajattelin linkittää tänne toisenlaista Keravan kirjaston apurahataiteilijuuden hedelmää tahi juuresta.

Olemme nimittäin säveltäneetsovittaneet työparini, muusikko Mikko Klemolan kanssa musiikkia eri tarpeisiin. On hyvin hauskaa ja hämmentävää, että minut on aivan sattumalta saatettu yhteen tekemään muzakkia juuri sellaisen ihmisen kanssa, jota olen jo vuosia etsinyt. Soittimet edessämme sulaudumme yhteen, meistä tulee Brangelina.

Joka tapauksessa: täältä löytyy yksi 8-minuuttinen instrumentaalipläjäys, jonka olen äänittänyt kännykälläni. Minä soitan kitaraa, Mikko pianoa. Pimeässä voi esim. kuunnella, ja kuulokkeilla.

2. uutisruno

2010-12-17T10:02:00.001+02:00

Toinen Keski-Uusimaan viikon uutisrunoni (6.11.) käsitteli Ior Bockin kuolemaa.

---

Bror Svedlin

Taas yksi jumala on kuollut.

Taas yksi humala haihtunut,

yksi temppeli

yhtä kumaraa kaivajaa

kauempana todellisuudesta.

Taas on yksi

kauhisteltava, kaunisteltava

vähemmän. Riitasointu.

Yksi tuulahdus kapinaa on jälleen
lauhtunut.

Kuuskytluvun takki naulakkoonsa

kauhtunut.

Taas on yksi ihminen kuollut.

Vaikka on tällaistakin logiikkaa:

Yhdistämällä

hullu

nero

saadaan

hero

Uutisrunoja

2010-12-15T14:52:00.002+02:00

Blogissani on viime kuukausina ollut hiljaista, sillä lataan kirjoittamispanokseni pääosin projektitaiteilijan työhöni Keravan kaupunginkirjastolla.

Kirjoitan mm. joka viikko Keski-Uusimaa-lehteen "viikon uutisrunoa". Valitsen siis lehdestä uutisen, josta sitten piikitän runosuoneeni.

Sanomalehti on kyllä jännä formaatti. Esimerkiksi rivit/säkeet saavat olla taitollisista syistä vain viisisenttisiä. Runon pituudenkin on tietty oltava maltillinen.

Isoin jännä liittyy kuitenkin sanomalehtialustan vaatimaan tyylini muutokseen: huomaan kirjoittavani niin kuin kirjoitin kolme vuotta sitten. Se tuntuu taantumiselta, mutta samalla myös terveelliseltä ja tarpeelliselta, ammattimaiseltakin. Välillä on kiva väittää ja ottaa kantaa itse sanoilla tyylin/kielen sijaan, vaikka jälkimmäinen minua nykyään varsinaisesti kiinnostaakin.

Postaan tänne nyt ja jatkossa joitain vähiten noloja Keski-Uusimaassa julkaistuja viikon uutisrunojani. Lukuiloa!

---

Ensimmäinen viikon runo kehittyi homokeskustelusta ja kirkostaeroamisista:

MILTÄ SINUSTA TUNTUU?

Tämä sukupolvi tässä

kiroaa hiilihydraatit, vihaa

lihaa, yksityisautoilua, heteroita

eroilee kirkosta

haluaa hajottaa totuuden

seitsemäksi

ja vielä seitsemäksi

mikroskoopin lävitse

tarkasteltavaksi palaksi.

Tuo sukupolvi tuossa

kiroaa kovat rasvat

vihaa homoja

ei eroa mistään paitsi

ennätystahtia aviosta

haluaa rajoittaa

varsojensa ajattelun

siihen kyyttökarsinaan

jossa itsekin on kasvanut.

Mutta entä se sukupolvi,

jonka saattohoitovuoteella

pitäisi nyt viritellä puhetta

muustakin kuin säästä?

Se vaikenee,

ja enemmän kuin

hälytyssireenin

ääntä keskellä yötä

pelkää lastensa

ja lastenlastensa

kysyvän sen kysymyksen,

jonka esittämiselle on

vasta viime vuosikymmenien

armollisina

hengähdyksen hetkinä

suotu sille kuuluva tila.

2010-12-07T18:53:00.003+02:00

Itsenäisyyspäivän joulukalenterirunoni Helsinki Poetry Connectionin sivulla.

2010-12-05T23:38:00.002+02:00

Maa tärähti Kuusamossa

Hyvän istumisryhdin tärkeydestä nykyaikaisessa työympäristössä

2010-11-29T16:45:00.003+02:00

Siinä sitä sitten tuli istuttua, siinä työtuolissa nimittäin, kaiken sen joka suunnasta hyökkivän kiireen keskiössä, josta selvitäkseen huomasi hiljalleen alkavansa olennoida sellaista jotenkin jähmeänjämäkkää ryhtistä asentoa, jossa aivan ensi alkuun tulee tunteneeksi olonsa jotenkin teennäisen pönöttäväksi, mutta joka sitten esimerkiksi peilistä tai ikkunasta heijastuksena äkättynä ilmenee aivan tavallisen kelpo ihmisen suoraselkäisenä olemisena eikä lainkaan keinotekoisena, ei, vaan nimenomaan jotenkin oletusarvoisena ja tehdasasetuksellisena ja peräti perusmuotoisena.

Ja vaikka se oivallus siitä uuden olemisen tavan mainioudesta tuntuikin kerrassaan miellyttävältä ja lämmittävältä ja kiistatta tulevan elämän laatua kohentavalta, sitä seurasi pitkin luonnollisia polkuja myös vastaoivallus, sellainen että se entinen pallilla ryhjöttäminen jonka aiemmin oli kokenut aivan kelvollisena ja hyväksyttävänä ja oikeallisena istumis-olemisena, näyttäytyi nyt tässä uudessa valaistuksen tilassa jotenkin matomaisena ja käärmemäisenä ja yleisesti lieromaisena, sanotaan nyt kertarysäyksellä että kokonaisuudessaan perusteellisen selkärangattomana olemisen tilana, suorastaan kelvottomana toimimisen kehikkona.

Siinä kun sitten sitä vastalöydettyä ryhdikkyyttä yhä jatkovertaeli siihen entiseen istumisen tapaansa, alkoi se männälieroilu näyttäytyä lopulta aivan perin juurin nolostuttavana, etenkin sitä epäämätöntä tietoisuutta vasten, että sillä vanhalla tavalla oli tullut istuttua oikeastaan koko tähän asti läpi tarvottu elämä, herra isä, tosiaankin sen verran hävettävänä se mennyt asiaintila alkoi näyttäytyä, että kokonaan vastoin omaa tahtotilaa ja alkuperäistä tarkoitusta rupesi verisuonisokkeloiden puna-aines yllättävän äkäisin kapinaelkein adrenaliinisoitumaan, mikä pienellä viiveellä saattoi kasvoin tienoilla ilmetä ehkä vain hennon puolukkaisena lievästä hermostuneisuudesta kielivänä värityksenä, mutta jota kuitenkin siinä sitten avuikseen oli koettava parhaan taitonsa mukaan, rauhalliseen keuhkojen rytmitykseen keskittymällä, peitellä, etteivät vahingossakaan ympärillä miksikään stressi-Erkiksi tulkitsisi.

Kuitenkin kaikeksi onneksi, noin niin kuin jokseenkin suhteellisessa katsannossa tarkasteltuna melko nopeastikin, tullahti siinä hapen ja hiilidioksidin välisessä kaupanteossa mieleen, että oliko siinä nyt kerrassaan mitään laitaa aivan itsensä kesken alkaa häpeällisyydellisyyttä kokemaan, etenkin kun oli jokseenkin todennäköistä, ettei kenelläkään siinä välittömässä läheisyydessä kollektiivista ihmisyyttä jakavista olennoista ollut mitään telepaattisia kykyjä, eikä siis siten pääsyä siihen omaksi koettuun tietoisuuteen, ja kun siinä sitten kotvan verran sitä pähkäröityään oli viimein saapunut siihen ilmeisen odotettuun johtopäätökseen, että ei kerrassaan lainkaan ollut, sitä laitaa siis, niin jotenkin sitä sitten muisti palata sen istumisryhdin hakemisen alkuperäiseen, varsinaiseen tarkoitukseen, joka totta tosiaan oli jonkinlaisen kokonaisvaltaisen rauhallisuudellisuuden tunteen hamuaminen, rauhallisuuden, rauhan ja hitauden ja jähmeyden tunnun, rauhan ja hitauden ja jähmeyden tunnun, rauhan, ja, hitauden, ja, jähmeyden, tunnun, joka nyt vaan jotenkin oli alkanut tuntua tarpeelliselta, jolla nyt vaan johonkin tapaan yritti jäsentää edes jonkinmoista hiljaista mutta kuitenkin tomeraa tolkkua siihen kiireiseen työpäivään kaiken sen ympärillä härväävän ja näennäistä tärkeyttä toimittavan sakin keskelle, itselleen.

2010-11-15T11:39:00.002+02:00

Minä en ole mikään arvostelemaan menneisyyden minää, sillä hän ei ole minä vaan hän. Meillä on eri solut. Ulkopuolinen ei, vastoin yleistä käsitystä, näe tilannetta selvimmin. Itse asiassa kyse on illuusiosta. Kokonaisuuksia ei ole, vaan tavallaan ihmissuhteet piirtyvät reippaaseen tahtiin päivittyvästä vektorigrafiikasta. Läheltä näkee saman kuin kaukaa mutta tarkemmin, tarkemmin. Odotan sitä päivää, kun rahalla voi ostaa ainakin jonkin verran lämpöä ja vähäsen onneakin. Minä ihan oikeasti odotan sitä päivää – Kuin Kuuta Nousevaa. Tuulikaapissa tajusin, että rakkaansa on helppo tappaa, kun tiedostaa, ettei se oo rakas lainkaan. Kyse on illuusiosta, jossa tietoisuus lähestyvästä menetyksestä synnyttää valheellisen rakkauden tunteen. Kyse on alluusiosta.

Opetus

2010-11-11T11:01:00.002+02:00

Luostarissa kohisi ja kuhisi. Munkki Sebaotia pidettiin yhteisön etevimpänä meditoijana, joten kademieli oli vallannut suuren osan munkeista. He katselivat kiukkuisina sermien väleistä, kun Sebaot meditoi pohjoissalin nurkassa aamuisin hohkaten rauhallisuudellisuutta. Munkit laskivat kulmiaan ja puhisivat ja joskus laskettelivat ilkeätä leikkiäkin. Mutta Sebaot vaan ristiistui salin nurkassa selkä ulkoiseen todellisuuteen päin, tyynenä kuin aamuöinen lampi.

Tietoisena asiain huolestuttavasta tilasta vastaava pääluostarinjohtaja Sörssellssön kokosi munkit eräänä aamuna palaveriin luostarin takapihalle, mistä bambumetsä alkoi. Kaikki yhdeksäntoista munkkia istuivat rintamasuunta kohti pimeää bambutiheikköä, ja Sörssellssön seisoi heidän edessään arvokkaana ja vakavana. Munkiston keskuudessa väreili tuntu, että tässä ollaan nyt viisaudelle altistumisen äärellä.

Sörssellssön käännähti sijoillaan ja tartahti lähimpään bambunvarteen. Hän taittoi sen rajulla liikkeellä paksua reittään vasten poikki niin että rusahti. Munkisto älähti lähes yhteen ääneen. Sörssellssön otti muutaman sivuaskeleen verkkaisesti kuin aamuöinen lampi. Silloin jokainen munkeista näki omilla japanilaisen vinoilla silmillään aiheutuneen vahingon. Sitten Sörssellssön kääntyi ja tuijotti munkistoa kallionkovaksi jähmettyneellä surullisella naamallaan.

Vastaavan pääjohtajan ääni petti, kun hän totesi ykskantaan: – Näinkin voi olla.

Siitä lähtien kaikki muuttui 安泰寺:n luostarissa. Vihanpito munkki Sebaotia kohtaan hälveni kuin ilmanraikastajan vaikutuksesta. Kun eräänä päivänä paljastui, että kadehdittavan pitkäkestoisina aamumeditaatio sessioinaan Sebaot lähinnä nuokkui sijoillaan, aiheutti se munkistossa vain kohteliaan laimeaa mielenkiintoa. Kaikki olivat ystävällisiä toisilleen kuin aamuöinen lampi. Munkit käveleskelivät ympäriinsä, työskentelivät ja meditoiskentelivat harmoniassa toistensa kanssa ja maailman kanssa. Ja kaikesta oli kiittäminen sitä opetusta, jonka vastaava pääluostarinjohtaja Sörssellssön oli heille tuona käänteentekevänä aamuyönä antanut.

2010-10-29T20:55:00.001+03:00

http://fi.wikipedia.org/wiki/Sydämen_sulamisonnettomuus

2010-10-23T23:05:00.001+03:00

Nefernefernefer heräsi kokonaisvaltaiseen ilmavirran paineen tuntuun. Hän avasi silmänsä ja tajusi putoavansa. Samalla hän ymmärsi, ettei uneksinut, sillä unissaan hänellä oli tapana herätä juuri tuona ymmärryksen hetkellä.

Nefernefernefer näki kaikkeuden lähes taivaankannen korkeudelta. Meri oli alhaalla, viljavainiot ja metsät olivat siellä, ja tietysti joki. Hän ei kokenut pelkoa. Putoaminen tuntui oikealta ja odotetulta. Nefernefernefer vannotti itseään, että ei räpyttelisi silmiään, vaan imisi katseellaan kaiken maiseman kauneuden ja sitten kuolisi tyydytettynä.

Hän vain vajosi ja katseli maailmaa, eikä antanut edes silmien kuivumisen ja pois irtoamisen häiritä tuota puhtauden ja kiistattoman oikeudenmukaisuuden kokemusta. Veri, joka virtasi hänen silmistään ylös taivaalle, oli vihreää.

Jossain tippumisensa vaiheessa alkoi ikään kuin hälvetä, enkä tiedä, kerkesikö hän pudota maahan asti.

2010-10-18T22:50:00.004+03:00

Unissani en ole koskaan pyörätuolissa, vaan mieleni rakentuu vaille vammautumisen mahdollisuutta. Tarina saa yleensä jo alkunsa vakavasta onnettomuudesta, ja sitten jatkuu johdonmukaisesti ja kliimaksitta kohti eheytymistä. Siispä väitteeni ”tiedän miltä jalkojen käyttö tuntuu” ei ole vailla perustusta. Kiitos, olen kyllä tutustunut vastarannan kiistelijöihin joten tiedän: puolukkahilloa ei voi korvata ruusunmarjahillolla. Silti hän sanoi että minä valehtelen. Kuitenkaan en valehdellut sanoessani ”minusta tuntuu että sinä olet ainoa immeinen maailmasa joka ymmärtää minua”. Se oli totta sanomishetkellä, vaikka sille voikin ja pitääkin myöhemmin nauraa oikein mojovaa apinaurua. Loppujen lopuksihan meistä jää jäljelle vain pienin yhteinen nimittelijä. Ja hiljaisuutesi, loppujen lopuksi se sopii minulle mainiosti. Oikeastaan olemme kaikki lapsia, vaikkakaan emme maito- vaan valkohapsia. Oikeastaan ei ole muuta kuin vaan.

2010-10-14T12:00:00.003+03:00

Kaarle Kaljupää (843-877)

ei todellisuudessa ollut kalju. Itse asiassa voimiensa päivinä Kaarlen tuuheat kutrit ulottuivat aina länsitornin kamarista vallihautojen liejuihin. Fontenoyn taistelussa tämä tarjosi Lothar I:n miehille vaivattoman tien yli linnan muurien.

Ludvig Änkyttäjä (877-879)

ei todellisuudessa änkyttänyt. Itse asiassa Ludvigin sanan säilä oli niin terävä, että hän yllytti väittelytaidoillaan tyttärensä Ermentruden viekoittelijat tyystin kääntämään päänsä kosinnan suhteen. Useat nuorista miehistä päätyivätkin lopulta lämmittämään tyttären sijaan itsensä kuninkaan petiä.

Kaarle Paksu (839-888)

ei todellisuudessa ollut paksu. Lisänimensä hän ansaitsi viihdyttämällä pyhäaamuisin linnanväkeä kaappaamalla pienikokoisimman kamarineidon takkinsa sisään sätkimään. Sitten Kaarle tepasteli ympäri juhlasalia saaden näin henkilökuntansa hetkeksi unohtamaan alituisen mestauksen uhan.

Ludvig Saksalainen (804-876)

oli todellisuudessa yhtä vähän saksalainen kuin isänsä Ludvig Hurskas oli hurskas.

Kaarle Yksinkertainen (898-922)

ei todellisuudessa ollut yksinkertainen. Itse asiassa Kaarle oli mieleltään niin monikerroksinen ja -mutkainen, että vuoden 922 aatelisten kapinassa hän ymmärsi vallankumouksellisten vastareaktiota niin syvällisesti, että suorastaan vaati itseään ajettavaksi maanpakoon.

2010-10-09T18:04:00.007+03:00

Varokaa ohittavaa junaa raiteella ∞.

2010-10-04T16:20:00.003+03:00

Vain sokeoitunut ajattelee, että elämä on jotain joka tapahtuu sitten kun. Toisaalta vain yks saatanan kakara kelaa että se on tässä ja nyt. Itsehän johdatan lippulaivaani siihen maireaan johtotulokseen, että elämä on pian. – Kylläpäs minua nukuttaa, sanoi Liisakulta. Hän on sitä sorttia, joka asettaa taulut aina vinoon, mutta häiritsevän huomaamattomasti. Hän on sitä sorttia, joka näkee avaruuden mustuudessa vain tavoitteen. (Tätä lohdullisuutta hän kutsuu galaktiseksi roskakoriksi.) Hän on sitä sorttia, joka ei näe joutohetkien itsetarkoituksellisuutta. Hän on sitä sorttia, joka koko keskimittaisen elämänsä keston aikana luovuttaa yleisellä tasolla vain yhden ainoan kerran. Silloinkin kokeilumielessä. Hän on sitä sellaista sorttia. Hän on sitä sorttia, joka hyppää sillalta ja hukkuu jo ilmassa.

ERILAISIA ASIOITA - häiritsevä runomusiikkiesitys Keravan kaupunginkirjastolla

2010-09-29T15:13:00.014+03:00

Mikko Klemolan ja Erkka Mykkäsen intensiivisessä runomusiikkiesityksessä sävelet sekoittuvat lyriikkaan. Nykyaikaa kauhistelevaa rockrunoa ja surrealistishenkistä uniluetteloa seuraa kaihoisa kotiseutuvärssy ja rauhallinen kalevalamittainen laulu. Kaikki päättyy tietenkin maailman loppumiseen, mutta mitä on sen jälkeen?

Tervetuloa hämmentymään Keravan kirjaston Satusiipeen keskiviikkona 13.10. klo 18.

Vapaa pääsy. Kesto 30 min.

2010-09-25T22:29:00.003+03:00

Sanon tämän vain kerran, joten toivon että otatte onkeenne. En todennäköisesti aio toistaa itseäni. Minä en tiedä kovin paljon asioita. Jos työnnän nyrkkini korvasta sisään ja kaavin mitä irti saan ja asetan sen esille, niin mitä siinä on? Ei kyllä kauheasti mitään. Esimerkiksi en tiedä millaista on olla isä. Sen on pakko olla aikamoista, että miettii vain: miten kukaan voi elää olematta isä? Täytyy olla paras mahdollinen tunne, kun kokee sellaista tyhjentymätöntä tarpeellisuuden tunnetta. Minulla on lähinnä tietämystä alueilta, joita kutsutaan harmaiksi. Aikuisviihteen rapakon takaisia kestosuosikkinimiä osaan luetella vinon pinon. Kylmiltäni ainakin Chloe Diorin, Monique Alexanderin, Tera Patrickin, Taylor Hayesin, Taylor Rainin, Tiffani Roxin, Brianna Banksin, Tory Lanen, Vanessa Lanen, Raven Rileyn, Puma Sweden, Jenna Hazen, Jenna Jamesonin, Lela Starin, Stephanie Canen ja Ally Kayn. Korostan, että en väheksy tätä tietämykseni osa-aluetta, kaikki tieto on mulle saman arvoista. Syvä huokaus. Tiedän kyllä poikenneeni alun aikeestani sortumalla tautiin nimeltä tautologia. Tehkää hyvin älkääkä sanoko mitään, jos ette ole satavarmoja, että ymmärrätte.

2010-09-22T10:21:00.001+03:00

Onko olosi selittämättöminä näyttäytyvistä syistä onneton, aina mutaista pohjaa myöten? Syy voi löytyä siitä, että sinulla on selvittämättömiä asioita jonkin ennen läheisen mutta kauaksi karanneen ihmisolennon kanssa. Eli: selittämätön = selvittämätön. Tämä ei kaikille oo niin itsestäänselvyys kuin voisi luulla. Usein nimittäin nikkaroimme mieleemme järjestelmiä ja rakennelmia, jotka muistuttavat esimerkiksi öljynjalostamoa tai sen sellaista. Tiedostamattomana tavoitteenamme on näennäiskäsitellä kesken jäänyt aines jäsentelemällä se väliaikaiseksi jätteeksi mielen varastoon. Tilaa voi näin vapautua tiskaamiseen, mutta yleinen painon tunne kasvaa – väliaikainen kun on aina väliaikaista. Siispä mieti: mikä Minulla on kesken? Kuka on Minun sisimpäni sala-Sauron? Mikä näistä napanuoristani on riittävän hapero lopullisesti katkaistavaksi? Ennen kaikkea muista: alavilla mailla vaanii alati vallan vaara.

2010-09-19T22:21:00.001+03:00

Hän on hyvää tekevä ihminen. Hyväntekijä. Kaikki perustuu hänen suvereeniin, ilmeisen sisäänrakennettuun kykyynsä nähdä vastaavuuksia eri rakenteiden välillä. Siispä hänen ei tarvitse katsoa maata kiertoradalta ymmärtääkseen: loppujen lopuksi olemme yhtä. Kirjoittaakseen hän tarvitsee aakkoset, säveltääkseen keuhkot ja äänihuulet, maalatakseen vain hieman jotain kuivaa ja vähäsen jotain märkää. Hänessä ja hänen ympärillään asiat lutviintuvat oikein mukavasti. Tämä ei tarkoita, ettei hänessä olisi vikoja, hänessä on kyllä vikoja. Muutenhan hän ei tulisi mielissämme todeksi. Hänellä on kymmenen sormea ja kymmenen kynttä, koko hoito. Hän syö suullaan, joka on hänen päässään. Aamiaispöydässä puhumme hänestä mielellämme. Puhe toteutuu tietyssä sävyssä. Kaikki tämä on perin yksinkertaista. Hänen kaltaisiaan voisi kernaasti olla enemmänkin.

2010-09-15T16:13:00.001+03:00

Joskus tuntuu pahalta, mutta usein ei. Vuodenaikojen lokerointi voi olla keinotekoista, mutta ennen kaikkea se on tarpeellista. Miltä usein tuntuu? Haluan välttää sanaa siedettävä, sillä millaisia ovatkaan he jotka sitä käyttävät? Miltä usein tuntuu? Siltä etten tunne häntä joka heijastuu peilistä. Tätä ei saa ymmärtää väärin: päässäni olen yhä kaverini. Mutta sano EI peileille! Ja yksi todellisuus kerrallaan, kiitos. Mitä on tämä ympärilläni näennäismietiskelevä suorite- ja kohtalouskoisten sakki? Tai tämä joka luvattiin elämäksi, mutta paljastui sietämättömäksi sarjaksi odotuksia, jotka täyttyessään lörtsähtävät kasaan kuin kortonki? Ikea-lasini on aina puoliksi säröillä. Paperipussi amerikkalaisessa elokuvassa ei halua harhailla, vaan tulla kaapatuksi, puhalletuksi ja poksautetuksi. Se on sitten siinä, ja se voi siirtää sielunsa vaikka johonkin kulkukoiraan. Pakkasessa poika kusee housuihinsa ja sitten nielaisee kielensä. Tunne lämmöstä jää voimaan. Viimeinen kuva ennen lopputekstien mustaa.

2010-09-07T22:53:00.001+03:00

Kuin lyöty, seisomahan jäin:

jo koivunlehdet lähti!

Ja yötaivaalla yllättäin

taas välkkyy syksyn tähti.

Hetkeks hämmennyin mä vain,

kun takaa olan mittasin tieni,

ja muistiin palas vanhastain

oppi vanhan kansan, pieni.

Ei syksy koskaan sama oo,

vaan uusiutuu kuin aatteet.

Siis turhaa kaihtaa kohtaloo:

jo päälle paksut vaatteet!

2010-09-04T13:30:00.004+03:00

2010-08-31T22:18:00.001+03:00

Hyvin todennäköisesti tulen joskus unohtamaan kahvinkeittimen päälle. Melko todennäköisesti siitä seuraa aikamoista harmia. Jollain pinnallisella tasolla olen jo hyväksynyt kaiken sen. Tuntuu imakalta, kun pöntöstä plumpsahtaa kylmä suudelma suoraan supistelevaan peräaukkoon. Olen yrittänyt puhua siitä, mutta ihmiset ne vaan kuuntelevat ohi. Ja sekin, että keskisormea pakottaa silloin, kun oikein kunnolla kusettaa. Tuntuu, että kokemukseni eivät aivan vastaa toisten ihmisten kokemuksia. Puhun ja puhun ja puhun, suullani joka syö ruokaa ollessani nälkäinen. Näin aamulla roduttoman koiran joka käveli syksyä. Maha laahasi maata, maha tiesi, siellä jossain on kyllä lämpöä, vaikka koira ei. Niinpä en voikaan sanoa pahemmin vaikuttuvani avaruuden äärettömyyden todellisuudesta.

2010-08-30T23:15:00.003+03:00

2010-08-21T17:15:00.001+03:00

kosher partikkelina

suuri läjä siipiä

nautinnollisesti purressani

hippulat vinkuen

sananen olennottomuudesta

mammutti

2010-08-19T00:21:00.001+03:00

nasa

2010-08-13T09:17:00.004+03:00

pienenä poikana loin keinotekoisen muiston

painoin mieleeni tietyn hetken

vannoin tulisin sen sitten muistamaan

taisin silloin seistä vaatekaapissa taikka?

tosiaan muistan sen yhä kirkkaisasti

kuin kristalli muistaa käsittelemänsä säteet

tämä kokonaisuus on ainutlaatuinen esimerkki

ja jonkinlainen todiste siitä omintakeisuudesta

jolla meikä läinen on sittemmin niittänyt mainetta

muistojaan ei voi valittaa kuten sukulaiset

ehkä vähän karskia mutta totta

muistan erään turkoosin sävyn

suloisen kummipoitsuni hautajaisia selvemmin

eräässä tilassa ihmisillä on punaisia vaatteita

välitilassa on ei mitään vaatteita, vain liukumista

tilan viereisessä tilassa ihmisillä pm mustia vaatteita

vaatteet on signaali eritunnelmaisuudesta

eri asentoisuudesta. asentuneisuudesta

d | m

kuten kaikki haluan kolariin

kuten kaikki haluan arpia

kuten kaikki haluan syövän

kuten kaikki haluan luomiota

kuten kaikki haluan pakkoavioliittoon

hän haluaa että hänelle kerrotaan mitä hänen pitäisi tehdä

kysymys ei ole sen kummemmastasiasta

siis voisikko joku yksinkertasesti kourasta

vähäsen hiekkaa + ribotella sitä

lasipinnalle sieviksi symmetrisiksi keoiksi

te sitten laskisitte niitä t

e sitten toistelisitte niitten lukumäärää

1 sievä symmetrinen keko ajan tiimalasin hiekkaa

2 sievää symmetristä kekoa ajan tiimalasin hiekkaa

3 sievää symmetristä kekoa ajan tiimalasin hiekkaa

3,14136 symmetristä kekoa ajan tiimalasin hiekkaa

7 sievää symmetristä kekoa ajan tiimalasin heikkaa

9 sievää symmetristä kekoa ajan tiimalasin hiekkaa

Tarpeeksi, saamisen, kokemus,

salastus, kalastus, palastus,

nahkojen, poies, ottaminen,

rahastus, nahastus, anastus.

ihan yleisemmilläkin tasolla Esko

on alkanut välttää konflikteja

ne eivät koskaan tunnu sen arvoisilta

“kaippa elämästä selviää helpommalti

kun ei alituiseen vängää vastaan”, Esko äyskäisi

siinä on tiettyä sydämen viisautta ja rauhallisuutta, eikö

negatiivisuushan ei anna

takaisin mitään yhtikäs

haluatko Sinä mielummin

Olla Oikeassa vai Olla Onnellinen?